Mitä työ muut viimesillään olevat teette päivät? Miusta tuntuu että järki lähtee. Kahteen viikkoon en oo päässy kunnolla lenkille enää, enkä juuri muutakkaan saa tehtyy ku selkä on niin kipee. Esikoinen hermostuu kun äiti ei tee mitään kivaa esim. vie ulos, ite hermostun sitten siihen vininään. Ainut ajanviete on telkkari, kivaa, varsinkin aurinkoisina päivinä. Joka päivä odotan vaan että pääsis jo synnyttää, kaikki yöt odotan että pääsis, mutta mitään ei tapahdu. Kipeitä supistuksia tulee päivittäin ja innostuin niistä aluks mutta oon jo tässä muutaman viikon aikana oppinu että eipä niistä mitään hyötyä ole, kuhan lupaileevat ja sitten loppuu. Tuntuu oikeesti että järki lähtee, joka päivä tulee kauhee kiukku, vitutus suoraan sanottuna, sitten lopulta kauhee masennuksen tunne ja sitten tulee itku, ei tästä oikeesti tuu lasta eikä paskaakaan!
Oisko kellään mitään hyviä neuvoja miten selvitä tästä loppuajasta edes jotenkin kunnialla? yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta se ei onnistu kun JOKA HETKI johonkin päin kehoa kolottaa,vihloo, pistää... ei tätä olotilaa voi unohtaa edes sekunniks. Ja yritän myös lohduttautua sillä että ei tää enää voi kestää kun muutaman viikon, mut se ajatus ei kyllä oikeestaan lohduta vaan masentaa entisestään, pari viikkoa tätä menoa ja oon hullujen huoneella synnyttämässä! A P U A ! ! !
Oisko kellään mitään hyviä neuvoja miten selvitä tästä loppuajasta edes jotenkin kunnialla? yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta se ei onnistu kun JOKA HETKI johonkin päin kehoa kolottaa,vihloo, pistää... ei tätä olotilaa voi unohtaa edes sekunniks. Ja yritän myös lohduttautua sillä että ei tää enää voi kestää kun muutaman viikon, mut se ajatus ei kyllä oikeestaan lohduta vaan masentaa entisestään, pari viikkoa tätä menoa ja oon hullujen huoneella synnyttämässä! A P U A ! ! !
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse olen leiponut silloin tällöin. Leivon pakastimeen valmiiksi, kun sitten tulee vauvan katsojia kotiin, otan sieltä tarjottavat. Myös jotain muuta kevyttä puuhaa, esim. katselen kevätvaatteet esille (lasten) ja sen sellaista. Luen myös kirjoja. Nyt kun kevätaurinko paistaa, voi lapsen kanssa mennä ulos. Itse voi istua ja lapsi leikkii. Olen tulostanut lapsille netistä värityskuvia ja eräs päivä teimme kortit. Leikkasimme pahvista kortteja ja sitten leikkelimme & liimasimme eri lehdistä ja vaikka mistä kuvia kortteihin. Sitten keksittiin korteista tarinoita. Tuota voi siis tehdä vaikka makuultaan. Muutenkin ollaan pelattu paljon sellaisia juttuja että äiti voi olla paikallaan. Mm. lapset esittää ja äiti arvailee mitä esittää.
kiitos ihanan asiallisesta vastauksesta. meillä vaan tuo esikoinen on sen verran nuori ettei oikein mitään pelejä voi pelailla, ja ulkona on juostava perässä koko ajan, ei oo vielä mitään ymmärrystä päässä toisella :D askartelukaan ei vielä onnistu. tollanen pikkusta reilun vuoden ikänen tarvii niin paljon vahtimista että se imee mehut aika nopeesti ja sitten ei enää jaksa viihdyttää. leipominen kuulostaa ihan kivalle mut mitäs laitan lapsen siks aikaa tekemään? kauhee tää turhautumisen määrä!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
minä odottelin kärsimättömänä esikoiseni syntymää ja kun oli talviaika niin pakotti olemaan pitkälti sisällä kun lopussa oli niin paksu ja kömpelö ja kiristi ja puristi sinne ja tänne.
sitten tuli supistuksia jotka kuitenkin tössäsi kun mentiin käymään käyrille synnytyssairaalaan. siellä pyysin että saiskos jäädä lepäämään kun tuntuu että tulee hulluksi kun synnytys ei ala ja olin tosi väsynyt kun en pystynyt enää oikein nukkumaan.
Siellä huilasin yön yli ja aamulla rukoilin että jos käynnisettäisiin, muuten mulla menee mielenterveys. lääkärin haastattelun jälkeen sitten käynnistivät ja siitä alkoi mahan päästö.
tuo tietenkin keino, mutta ehkä sinne kotiin jos vielä jäät odottelemaan niin löytäisittekö jotain sukulaista tms. joka tulisi viihdyttämään sitä esikoista?
yksi tuttu kärräsi viimeisilä voimilla itsensä ja pienokaisensa kaiken maailman menoihin, kävi seukkarin kerhossa missä lapsi leikki ja äiti itse istuskeli ja puhalteli, nyt varmaan olisi aika kivasti porukkaa myös joissain leikkipuistoissa...
Odotan ensimmäistä, joten ei ole edes sitä lasta seuraksi, viikkoja 42.
Tykkään rääkätä itseäni nykyisin, eli lenkkeilen, vaikka en kykenisi, ihan alle kilometrin jää kävely, mutta tuntuu hyvältä kun koskee mahaan, aina pientä toivoa, että sieltä jotain ulos tulisi... Paskan hyötyähän siitä on, kipu kun ei ole supistelua, että aloittaisi synnytystä, vaan enemmän sellaista, että kohta repeää. Mutta onpa sitten jotain kun voi maata sohdalla ja huokailla, tuntee elävänsä kun edes sattuu, muutenhan tässä ei todellakaan voi sanoa elävänsä millään tasolla...
Pakastin on täynnä, ikkunat pesty, jokapaikka puunattu, koira pesty ja trimmattu, kukkien mullat vaihdettu...
Netti tarjoaa hiukan viihdykettä. Kyläilemässä ei viitsi käydä, kuin vanhemmilla ja appilassa, kun jutut on pelkkää tätä raskautta ja tiedän aivan taatusti (omasta kokemuksesta) sen vituttavan kuulijoita, mutta kun mun elämässä ei tapahdu yhtään mitään muuta, mitenkäs sitä kuulumisiaan sitten vaihtaisi...
Iltaisin toimin kuin robotti, sama rutiini päivästä toiseen oli arki tai viikonloppu. Kolmen viikon täydellisen vitutuksen jälkeen sentään onni on se, että isäntä on sisäistänyt jo hyvin selvästi ja varmasti muistaa muistuttaa minuakin jos joskus tulee tilapäinen mielihäiriö, että ei koskaan enää. Tämä jää aivan ainutlaatuiseksi kokemukseksi ja ei ole todellakaan millään onnellisten muistojen listalla elämässämme. Jos tästä ei olisi annettu niin pirun vaalenapunaista kuvaa etukäteen, vaan kerrottu mitä raskaus oikeasti on, niin en olisi lähtenyt, se on aivan taattua, minulle mikään lapsen biologisuus merkitse mitään... Ja joku väittää, että lapsien tekoa ei kadu koskaan. Tähän asti tämä lapsen konkreettinen teko ei ole juuri muuta kuin kaduttanut (tuntui hyvältä ajatukselta ennen raskautta), jospa se muuttuu sitten kun on se lapsi...
Eli järjissä ei ole pysytty enää vähään aikaan, noin ehkä suunnilleen siitä hetkestä kun joskus puoli vuotta sitten huomasin, että riippuvuuteni, liikunnan harrastaminen, alkaa olla rajoittunutta. En käsitä miten ihmiset voivat sietää sitä, että he eivät voi toimia täysipainoisesti elämässään ja omassa kropassaan...
Kyllä ihminen on hassu eläin :D heti tuli parempi mieli ku kuuli että muillakin on yhtä perseestä! Oon myös sitä mieltä että raskaana olo on kaukana elämisestä. Ja on kyllä viimenen kerta kun tähän ryhdyn. Eka kerta oli jo tuskaa, mutta niin kovasti tahottiin toinenkin lapsi että päätin kestää vielä toisen erän. Nyt oon varmempi ku koskaan että tää jää viimeseks! Sukulaiset kyselee monesti leikillään että vieläkö teille kolmas tulis jossain vaiheessa niin sanon vaan että no mikä ettei, jos sen joku muu meille tekee :)
Ekassa raskaudessa tuntu että vajosin johonkin koomaan loppuajaks, en jaksanu hirveesti keskustella kenenkään kaa, tuijotin tyhmänä telkkua ja söin ku hevonen. Nyt tahtosin vajota samaan koomaan mutta ei omatunto anna periks sellaselle kun pitäs tosta esikostakin vähän huolehtii tässä kärsimyksen kourissakin. Ja pinna on valmiiks jo tosi kiree ja sit yrittää pysyy rauhallisena eikä sortuu äksyilyyn. Monta kertaa päivässä saa kymmeneen laskea ja hengitellä syvään, ettei räjähtäs viattomien silmille. hoh hoijjaa! Taijan kokeilla tuota rääkkäystä itekkin, olispahan jotain tekemistä ainakin. Nyt jos "lenkille" lähen niin voinkin sitten loppupäivän itkee sängyn pohjalla särkevää selkääni :D KUULOSTAA IHANALTA!
Ei muuten ole helppoa tuokaan, että kun ei hallitse omaa kehoaan enää fyysisesti, niin ei tosiaan hallitse psyykkisestikään...
Isäntä lähti pilkille. Sain hädin tuskin pidettyä mielipiteeni itselläni, mutta sain kuitenkin, mikä on tällä hetkellä harvinaista. Ainahan on ollut itsestään selvää, että kyllä aikuinen mies osaa ihan itse ajatella, hän ei tarvitse ajattelunsa tueksi minun mielipidettäni asioista. Nyt on välillä tippa linssissä sen takia kun se hukkuu. Välillä raivo valtaa mielen, että perkele uskaltaakin lähteä hukkumaan tälläisellä hetkellä. Välillä säälin itseäni ja suunnittelen miten pärjään yksinhuoltajana... Piilotin puhelimeni turvallisen kaukaisen kävelymatkan päähän, niin ei tule taas nolattua itseään täydellisesti soittamalla sille ja ilmoittamalla sitä mielipidettä joka silläkin hetkellä on, itsesääli, suru tai raivo...
Ja siihen kai tämä syöminenkin liittyy... Kolme kiloa viikossa oli noussut paino tuossa vähän aikaa sitten kun liikkuminen kävi ylivoimaiseksi. Ei johtunut varmasti ihan noin nopeasti liikunnan vähyydestä... Kontrolli katoaa aivan täysin...
En halua siis mitenkään loukata ihmisiä, jotka eivät hallitse elämäänsä jostain syystä, olen pahoillani heidän puolestaan, mutta aivan uskomatonta, että kukaan tähän vapaaehtoisesti lähtee, kun ei ole mitään sairautta tai vammaa...
mulla odotus on ollut ihan ok aikaa, viimeiset 2 viikkoa jopa olen ollut energisempi, lenkkeilyt ja nauttinut olosta. Eka lapsi tulossa.
Laskettu aika meni meni ohi tällä viikolla ja nyt alkaa panokset kasvaa - eli alan liittyä epätoivoisten raivopäiden joukkoon :D
Ikivanha, jo kuopatuksi luultu synnytyspelko nostanut päätään.
Lisäksi oon kehittäny jonkun ihme huolen siitä, jos synnytys alkaa yöllä. No, niinhän se kai useimmiten alkaa eli olipa fiksu veto... En tiedä mikä yössä niin ahdistaa. Kai se että on hiljaista, pimeää ja kaikki nukkuu. Ja itse yrittää levätä (väsyneenä), hallita/lievittää jotenkuten kipua ja olla luottavainen että "kaikki menee ihan hyvin"...? Ei hemmetti kun hyvin tiedetään miten huolien käy öisin...
No, viime yönä sitten luulin että päästään tositoimiin. Supistelut alkoi puolilta öin ja kuulostelin niitä pari tuntia, stten nousin ylös. Ajattelin että tapahtumat vauhdittuu ja pääsen mukavampaan asentoon jalkeilla kun suppari tulee, lämmittelen kauratyynyä jne. Mutta niin ne kuivahti kokoon, nyt aamulla ollut vain ajoittain sellasta kiristävää, vihlovaa tunnetta alhaalla mahassa/nivusissa. Onneksi vauva on sentään liikkunut, muuten olisinkin jo hysteerinen että mitä nyt tapahtuu, onko vauvalla kaikki hyvin jne. jne. Tottakai voisi soittaa sairaalaankin, mutta kun lapsivesi ei ole mennyt eikä supistuksia juuri nyt ole (paitsi toi vihlonta alamahassa), mitäpä ne sieltä sanoisi...seuraile ja soita uudelleen?
Niin että hyvin edennyt, suht vaivaton raskaus ehtii vielä hyvinkin vaihtua täysimittaiseen hysteriaan ja hermojen menetykseen.
Eikös ne sano, että sillä sen saa ulos millä se on saatu sisällekin??? :D
joo minuukin ahisti ekassa raskaudessa ajtus että hitto kuitenkin joutuu yöllä lähtee, kesken unien ja levon, miten sitä sitten jaksaa :D mut niinhän siinä kävi että vedet losahti 2 yöllä, mutta eipä siinä enää paljoo nukuttanu! ihan hyvin jaksa, jopa mieskin ;)
nyt pelkään enemmän tota yölähtöä, koska olis niin inhottavaa hälyttää kaveri tänne lapsenvahdiks keskellä yötä ja esikolle varmaan ikävä herätä sit aamulla vieraan ihmisen kanssa :/ MUTTA ei voi mitään, thats life ja kaikesta selvitään. Eka synty viikoilla 39 5 nyt on 39 1 niiiiiiin ehkäpä saataskin viikonlopulle uusi vauva maailmaan :) onneks on tulossa aurinkoinen päivä, se piristää mieltä ainakin jonkun verran.
...siivoamalla ja seksillä? Tietysti kun pitää huolta hygieniastaan on vaara, että vastakkaisen sukupuolen edustaja tulee joskus liian lähelle...
Koko raskauden ajan olen saunonut päivittäin, kuten me normaalistikin, ei auta.
Siivoaminen saa aikaan tunteen repeämisestä, muttei aiheuta supistuksia.
Seksi taas... Kun koko alapää on lähes viimeisen kuukauden ajan ollut kuin pesäpallomailalla ihan ronskisti hakattu, niin ei käy kyllä mielessäkään... Sen verran antanut isännän välillä vilkaista sinne, että onko kokonaisuudessaan mustunut (itse kun ei näe), kun olen ollut ihan varma, että murtumia on paljon, koskea ei ole saanut...
Helpotusta minulle tulossa, sain ajan käynnistykseen "jo" tälle viikolle, hiphei!
ihme napinaa ja mutinaa :D ei voi ku ihmetellä.,
Tässä ketjussa naiset itkenyt kun sattuu elämä olemaan muutaman viikon ajan tylsää ja julistaa kuinka tulee varmasti olemaan viimeinen raskaus :D ei voi sanoa kun että pirun ihmeellistä toimintaa ja epäitsekästä :D
itse ekaa pienokaista odottelen, nyt rv 29 5. ja omalla kohdallani ollut todellakin elämäni ihaninta aikaa :) Säälittää ne,joille ollut päinvastaista :D
Raskaudesta pitää osata nauttia, ja ajatelkaa asiaa niin, että teidän sisällä kasvaa pieni ihminen, jolle syntymäkin jälkeen annatte kodin ja turvaa ja rakkautta.
Nauttisin, jos olisin masokisti :) Helppo sanoo että nauttikaa nauttikaa jos itellä on hyvä olo. Kaikille ei tuu tukalaa oloa tai kipuja ja särkyjä, mutta pitäs tajuta että toisille voi varsinkin loppuaika olla todella tuskaista! Ja kun ei ole eka vauva kyseessää niin siinä jaloissa yleensä pyörii jonkun kokonen rasavilli jolla riittää energiaa vaikka pienelle kylälle niin siinä on nautinnot kaukana kun ite viimesillä voimillas yrität perässä pysyä. Meilläkin esikko vuoden 2kk ja vaikka tyssi oppi vasta 2 kuukautta sitten kävelee niin jo hän pääsee minuu juoksemalla karkuun kun en pysty kunnolla liikkumaan tän mahan kanssa. Siitä on nautinto todellakin kaukana, ton ikäsellä kun ei paljon järkeä vielä päästä löydy.
Seisomaan pystyn kerrallaan maksimissaan 5 minuuttia, sitten vihloo niin että silmissä pimenee. särkylääke ei auta. Lattialla istuminen on miltei mahdotonta mutta myös miltei välttämätöntä kun esikon kanssa leikkii. Yöt supistelee kipeesti, valvottaa, muutenkin väsynyt kroppa ja siihen vielä univajeet päälle.
En haluu valittaa, nää on vaan faktoja mitä tässä luettelen. Joillakin voi olla alussa vaikeeta jos on vaikka hirveetä pahoinvointia. Ite oksensin 2 viikkoa kaiken pihalle mitä sisään laitoin, onneks en ollu töissä, ei siitä olis mitään tullu. Ekassa raskaudessa alussa oli niin kova väsymys että nukahdin kirjaimellisesti sorvin ääreen (oon metallialalla töissä) useammin kuin kerran. Että älä sinä siellä naureskele, jos et tiedä mistä puhut. Mutta oon kyllä ilonen että joillakin odotus on niin ihanaa kun sanot. Harmittaa etten kuulu heihin. En nauttinu kyllä ekastakaan raskaudesta ku hetkittäin. Nautin enemmän vauvasta. Tämmönen muumina olo ei sovi yhtään itelleni. äitinä oon kyllä sitäkin mieluummin.
taas on yks viikko vierähtäny eikä helpotusta näy. ja nyt tuntuu että se järki on ottanu hatkat ihan todella. koko yö meni siinä kun vaan pyörin ja odottelin, pyörin ja odottelin ja huusin kirosanoja pääni sisällä. tuntuu että oon niin vihanen että halkeen! ennää ei jaksa hymyilyttää ollenkaan :( esikko tuli aamulla "lohduttamaan" silittämällä ku äiti itkee pahaa oloa sohvan nurkassa, mutta sekään ei tuntunu auttavan. mikä tässä mättää kun täytyy olla näin vaikeeta? voihan synkkyys >:( !!!