Hankalat appivanhemmat

Tuo kuullostaa aika samanlaiselta, kuin meilläkin. Todellakin niitä ilkeitä appivanhempia on olemassa jotka muka tietävät kaiken miniästään jopa sen lapsuudenkin josta voi sitten haukkua ja arvostella, vaikka eivät ole edes tunteneet miniäänsä lapsena ollessaan. Se on vaan niin kummallista, kun ollaan niin kaikki tietäväisiä.
Ei meilläkään olla enää missään tekemisissä miehenpuolen appivanhempiin. -Kahden lapsen äiti

Lukemattomat ihmiset elävät ilman yhteyttä sukulaisiinsa. Niinhän vaikuttaa appivanhempiesikin kohdalla, että he ovat katkoneet välit lähimpiinsä.
Miksi olisitte erikoisasemassa?

Lapsi ei varmastikaan saa minkäänlaisia elämän eväitä heiltä, joten unohda koko pariskunta.
Miehesikään ei heitä kaipaa. Teidän kotinne ilmapiiri on varmasti onnellisempi kuin miehesi lapsuudenkoti on ollut.
Suo se hänelle. Ei kannata ottaa turhia murheita.

Älä enää mene tuollaisten ihmisten kotiin. Sinun ei tarvitse tosiaan yrittää enää mitään.
Appivanhempasi ovat sairaita ihmisiä, ns. "kahden hulluus", toinen hullu yllyttää toista. Kumpikaan heistä ei ole todellisuudentajuinen.

Syyllisyyttä sinun ei tarvitse potea. On surullista, että isovanhemmat on menetetty, mutta elämä ei olekaan aina oikeudenmukainen. He niittäköön sitä kylvöä, mitä ovat kylväneet.
Muista tukea miestäsi, hänelle tämä on vielä surkeampaa.
Jos miehesi haluaa, että hänen lapsensa tapaavat isovanhempiaan, niin anna heidän käydä siellä isänsä mukana ja valvonnassa.
Mikäli appivanhemmat haukkuvat sinua lapsenlapsilleen, niin välittömästi mies keskeyttäköön vierailun ja lähtekööt pois.

Sinuna minä katkaisisin välit kokonaan, siis en itse menisi missään vaiheessa. Laittaisin vain joulukortin ja senkin koko perheen nimissä. En pitäisi mitään henkilökohtaista suhdetta noin törkeisiin appivanhempiin.

No oltuani itsekin hankalassa tilanteessa omien appivanhempieni vuoksi, sanon mitä siitä itse opin.

Yritin aikani olla mieliksi , kestää , unohtaa ja olla aina kuin omaa tahtoani ei olisi. Lopulta huomasin, että vika ei ollut minussa, vaan ylipäätään siitä , että eivät olisi sallineet pojalleen mitään omaa elämää , siksi oli vaimo kuka vaan, se olisi kelvoton.

Tämän oivallukseni tehtyäni, sain käytyä heillä lasteni kanssa , tietty mies oli mukana. Olimme aina vain korkeintaan pari tuntia, siinä ei ehtinyt riitoja tulemaan, naljailuita kuitenkin.

Myöhemmin yksi lapsistamme kävi heillä useammin, hänelle tuli traumoja , kun anoppi "puhutti " lasta ja jos olin vaikka pyörällä hurjastelusta pistänyt pyörällä ajon tauolle, lapseni tätä kertoessa siellä, asia kääntyi aivan päälaelleen. Myöhemmin poikamme kääntyi sisäänpäin, kun luottamus oli mennyt .
Eli kokemukseni on, että ei lasta liian pienenä yksin tuollaisille isovanhemmille.

Miestäsi säästäksesi, kannattaa aina "puida käynti " , miten meni, ja jättää asia sikseen, ei suotta stressata suhdetta piikittelyllä ja muistuttamalla " omituisista isovanhemmista ".
Eli keskitytte nauttimaan omasta elämästä .

Nyt appivanhempamme ovat kuolleet, olen ollut järjestelyymme tyytyväinen, voin käydä haudalla hyvillä mielin , lapsillemme emme heitä arvostele.

olisi kiva tietää millainen ketjun aloittajan tilanne on nykypäivänä. :/ itselläni sama tilanne mutta vielä pahempana.

Jos haluat että lapsesi on tekemisisissä miehen vanhempien kansa niin pyydä miestäsi käymään siellä lapsen kannsa, jos et itse halua sinne mennä. Itse varmaan katkaisisin välit kokonaan, niin etteivät saa lastakaan nähdä niin kauan kunnes oppivat käyttäytymään kuten kuuluu..

Täällä samantyyppinen tilanne. Appiukko on mallia virtahepo olohuoneessa. Jollei ole juovuksissa on lääketokkurassa ja näkee harhoja. Sellaisia delirium pelkotiloja. Anoppi taasen kärsii mielenterveyongelmista. Kummankin sosiaaliset taidot on 2- vuotiaan tasolla ja suusta tulee jatkuvia sammakoita. Eno, vaimokkeen pikkuveli käy myös psykiatrisella poliklinikalla ja kasvattelee aikansa kuluksi "kannabista" aikamiespoika huoneessaan. 10 vuotta seurasin näitä mörköjä ja tilannetta ja yritin sopeutua, mutta salaa avioiduttuani sanoin vaimokkeelle että avioehto on etten ole enää vanhempiensa kanssa tekemisissä. Avioutumiseenkin liittyyi niitä jatkuvia sammakoita. Susiparina asia oli helpompi, mutta esikoisen synnyttyä tilanne rassaa akuutisti jo parisuhdettamme. Vaimoke nimittäin on alkanut "luonnollisen luonnottomasti" olemaan yhteydessä hulluun äitiinsä ja siitä seuraa toistuvia ongelmia suhteeseemme. Vaimoke nimittäin tuo sieltä toistuvasti ongelmia mukanaan. Lisäksi eskari-ikäinen esikoinen oireilee vierailujen jälkeen, eli ajautuu "omiin ajatuksiin" eikä reagoi asioihin. Sellaista alkoholiperheen "sivuun katsomista", kun ei kehdata silmiin katsoa. Minua asia ahdistaa, mutta vaimoke ei halua asiasta puhua, vaikka aikaa kulunut 15 vuotta. Minua tilanne ahdistaa, koska en koe näitä tapaamisia epätasapainoisten appivanhempien kanssa lapseni edun mukaisiksi.

Anoppi suht ok, mutta appiukon kanssa hankaluuksia. Eilen sanoin vaimolle että seuraavan kerran kun he tulevat meille, lähden silloin "työmatkalle". Enkä muuten aio enää mennä kertaakaan kesälomalle heidän luoksensa, menköön vaimo pojan kanssa. Mitta tuli täyteen tällä yhä vieläkin kestävällä vierailulla. Vierailun toisena päivänä tuli sanaharkka appiukon kanssa ja sen jälkeen ei kontaktia ole saatu. Minä olen yrittänyt mutta tuo s...tanan jääräpää vaan jurottaa. Kaiken lisäksi syy riitaan oli yksin appiukon. Kaikenlaista paskaa olen saanut niellä jo lähes 10 vuotta mutta nyt mitta on täynnä.

Olisitpa minun miniäni - hienoa, että otit asian puheeksi appivanhempien kanssa, koska puhuen asiat yleensä selviävät. Tosin heidän puoleltaan käyttäytyminen oli aivan yllättävää. Ei tulisi mieleenikään puuttua miniän asioihin, onnellinen olisin, jos jonkunlaista kanssakäymistä ja kyläilyä olisi. Minun miniäni ei halua pitää meihin, puolisonsa vanhempiin, minkäänlaisia välejä. Ja siihen on ollut tyytyminen. Mitä lastesi ja isovanhempien väleihin tulee, niin ymmärrän toisaalta isovanhempien asenteen. Lapsenlapset ovat sellaisia kullanmuruja, joille haluaisi sitä kaikkein parasta. Jos kanssakäyminen isovanhempiin tapahtuu harvoin, niin katso sormiesi läpi asioita. Luulenpa, että kun annat ajan kulua, asiat lutviutuvat itsestään, kannatan itsehillintää puolin ja toisin, kun ne pahat sanat jäävät helposti kaivelemaan, vaikka asiat olisi selvitettykin......

Olen anoppi, entinen miniä ja äiti.
Miniöiden kanssa olen tullut toimeen yhtä lukuunottamatta, ei kyllä riidelty kertaakaan, mökötys oli miniän itsensä asia, en ottanut kantaa.
Anoppi oli itsellänikin vaikea, lähes mahdoton. Nyt on haudassa.
Äidille on oma lapsi ensimmäisenä, ei sille mitään voi. Mutta ei se anna lupaa käyttäytyä huonosti oman lapsen valitsemaa puolisoa kohtaan.
Aloittajalle sanoisin, katkaise välit kokonaan, tuollaiset ihmiset eivät muutu. En suosittele lapsenkaan vierailuja, he vain myrkyttävät lapsen mielen sinua vastaan.
Tällaisia ihmisiä valitettavasti on.

On olemassa hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Appivanhempasi kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.

Sinulla EI ole mitään pakkoa mennä heidän luokseen tai viettää aikaasi heidän kanssaan. Vaikka he ovatkin sukulaisia, se ei muuta asiaa. Varmista myos että lapsesikaan ei tapaa heitä. Heidän käytoksensä lastanne kohtaan kuulostaa täysin kieroutuneelta.

Mikäli miehesi haluaa pitää heihin yhteyttä, sitä sinä et voi kieltää mutta anna hänen tehdä se yksin. Ilman sinua ja lastasi. Aivan yksinkertaisesti ilmoitat ( siis et y-r-i-t-ä kertoa) miehellesi että et enää ole missään (siis ei että: et halua olla vaan että et tule olemaan) tekemisissä heidan kanssaan. Eikä myoskään lapsenne.

Joskus vain käy niin että oman itsesäilyksen takia tällaiset valinnat ovat pakollisia. Se EI tee sinusta huonompaa tai parempaa ihmistä. Se vain on valinta joka sinun täytyy tehdä pitääksesi OMAN perheesi koossa.

Aloittajan teksti vosi olla minun kirjoittamani. Nyt olenkin ilmoittanut, etten mene enää sinne kylään, eikä mene lapsetkaan.
Appiukolla paha alkoholiongelma, joten tänne meillekkin olen ilmoittanut säännöksi, ei saa tulla humalassa.

Olivat he lähettäneet sentään postissa 2-vuotislahjan nuorimmaisellemme, se oli pefletti. =D

Anoppi ja appi kutsui itsensä taas kylään. Just olen toipunut edellisestä löylystä kun lisää on tulossa. Yritettiin vaimon kanssa sovitella edellisellä kerralla sattunutta riitaa appiukon ja anopin kanssa. Appiukko huusi anopin säestyksellä että minä en ala anteeksi pyytelemään enkä kenenkään edessä anelemaan. Kehottivat unohtamaan koko jutun tai välit menisivät kokonaan poikki. Jutun ydin tässä on, että appiukko itse aiheutti käytöksellään riidan ja mykkäkoulun. Nyt ei ole sitten tarpeeksi miestä pyytämään anteeksi. Pakko vaimon ja pojan takia yrittää käyttäytyä asiallisesti. Mutta vaikeeta on!

Juu varsinkin tuo sabotoiminen puhumattomuudella on koettu...
Myös kuin olisin ilmaa ja sitten alettu keskustelemaan miehen eksästä ja naiskavereista.

Monen vuoden kokemuksella voin sanoa, että parasta on pitää etäisyyttä tällaisiin appivanhempiin. Miehelläni on vanhemmat, joiden kanssa hän tiiviisti pitää yhteyttä, mutta itse en ole kokenut tarvetta olla heihin yhteydessä, sillä edesspäin ovat miellyttäviä, mutta ikävästi puhuvat pahaa ja haukkuvat muutoin. Onneksi minulla on omat vanhempani ja keskitynkin heihin. Tiedän, etten ole ns unelmaminiä, mutta mitä sitten.Eivät hekään vastaa käsityksiäni herttaisista appivanhemmista.

Mikä ihmeen hinku sinne anoppiolaan on änkeä, ja vielä omasta aloitteesta? Minulla on hyvät välit anopin kanssa, kerran vuodessa nähdään ja silloinkin vain pari tuntia. Miksi sitä koittaa tiiviimpää suhdetta, jos se ei kerran onnistu? Mies saa käydä anoppilassa niin usein kun haluaa.