Ujouden takana

Minä esimerkiksi en ole varsinaisesti omituinen, tai ainakaan alunperin en ollut. Ennemminkin olen persoonallinen ihminen, joka todennäköisesti ihan vain olemalla persoona, aiheuttaa ihmisissä jonkinlaisen laumahylkimisreaktion. Kaikki "normaaleina" itseään pitävät ihmisethän todellisuudessa yrittävät epätoivoisesti pitää päänsä matalana ja persoonallisuutensa piilossa, jotta eivät liikaa eroaisi lauman keskiarvosta. No, minäpä ilmeisesti useimpien mielestä eroan, sillä täysin tuntemattomiltakin ihmisiltä saattaa tulla täysin provosoimattomia kehotuksia mukautua lauman käyttäytymiseen, arvoihin ja ajattelutapaan tai muuten on parempi pysytellä ulkopuolella ja olla tunkematta "kunnon ihmisten" seuraan. Perusteluja ei tarvita, kunhan vaan tajuan olevani lauman jäseniä alempi, huonompi ja halvempi, minkä jälkeen saan luvan poistua takavasemmalle. Lauma EI VOI OLLA VÄÄRÄSSÄ. Mitä tyhmempi lauma, sitä varmemmin se on absoluuttisen oikeassa. Tämä vastaa käytännössä mainitsemaasi tuntemattomien pikaluokittelua, mutta parantaako tutustuminen ennakkoluulot? En ole havainnut kuin hyvin harvoin. Todellisuudessa ihmiset pitävät mieluummin kiinni ennakkoluuloista kuin logiikasta. Jos siis faktat ja ennakkokäsitys ovat ristiriidassa, lauma valitsee ennakkokäsityksen. Faktat voidaan aina kiistää, tulkita tai vääristellä tukemaan omia harhaluuloja, kuten kreationistit tulkitsevat fossiileja tai muslimifundamentalistit perustelevat naisten ympärileikkausta. Omakohtaisia kokemuksia on aivan tarpeeksi. Niin kauan kuin laumaan mahtuminen vaati vain pieniä juttuja, kuten jalkkiksen pelaaminen yhtä hyvin tai huonosti kuin muutkin, olin jotenkuten siedetty, huolimatta pienistä yksilöllisyyden merkeistä. Heti kun yhteisön vaatimukset sosiaalisen käyttäytymisen saralla kovenivat, varsinkin sukupuoltenvälisen kanssakäymisen osalta, alkoivat todelliset vaikeudet. Kävi ilmi, että tyttöjen mielestä olin epäilyttävä henkilö, jolla ei oikeastaan olisi oikeutta edes olla olemassa, saati lähestyä yhtäkään heistä. Omasta mielestäni olin ihan vaan minä eikä minussa käsittääkseni ollut sen enempää vialla kuin muissakaan, mutta siinäpä vika olikin. Niinpä sain päivittäin kuulla ilkeilyä ja nolauksia niiltä samoilta ihmisiltä, joita olisin halunnut lähestyä ja joiden lähestymistä lauma tietenkin vaati, jotta mahtuisin samaan "miehen muottiin" kuin kaikki muutkin. Aloitteen tekeminen ilmeisen vihamielisille tytöille olisi tietenkin ollut silkkaa tuhoon tuomittua hullun hommaa, joten siinäpä kärsin ja odottelin ihmettä, kuten kaiken muuttumista paremmaksi lukiossa. Arvata saattaa, että yläaste oli silkkaa sosiaalista helvettiä, jonka aikana minulle opetettiin, mitenkä läpeensä kelvoton ja arvoton saastayksilö todellakin olen. Ja kaikillehan on selvää, että jos jätkällä ei vielä ysin lopussa ole ollut todistettavaa tyttöystävää, on hän lauman silmissä automaattisesti homo, joten sehän kätevästi oikeuttaa mitkä tahansa syrjintätoimet, vai mitä? Joka tapauksessa, sisäistin pikkuhiljaa oman inhottavuuteni ja vastenmielisyyteni, joka onkin seurannut minua kaikkialle. Lukio ei tuonut muutosta, minkä varmisti eräiden tyttöjen päätyminen samaan lukioon, jossa he ensi töikseen opettivat paikallisetkin tytöt halveksimaan minua. Yliopisto olisi voinut muuttaa kaiken, mutta vanha inhokkirooli pysyi osana minua ja myrkytti mahdollisuuteni mihinkään normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Voi olla, etä joku joskus vaikutti teoriassa kiinnostuneelta minusta, mutta tällaiset tuntemukset kuittasin harhaluuloiksi ja toiveajatteluksi, sillä kukapa minua huolisi. Yliopiston jälkeen ihmissuhderäpiköinti ja elämäntilannekatastrofit ovat vuorotelleet viimeiset 20 vuotta. Yhä näen naisesta täsmälleen, millä hetkellä hän päättää halveksia tai syrjiä minua, mutta jos hän hymyilee ja puhuu nätisti, en pysty erottamaan pitääkö hän minusta, vai onko vain kohtelias tai asiallinen. Voisi ehkä kuvitella, että nyt varmasti vihaan jotenkin kaikkia naisia, mutta ei, sehän olisi liian yksinkertaista. Todellisuudessa olen vain pohjattoman surullinen kaikesta siitä, mitä olisi voinut olla. Elämätön elämä painaa, rakastamattomat rakkaudet jäivät haaveiksi, lukemattomat tulevaisuudet jäivät toteutumatta eikä minusta enää paljoa ole jäljellä uuteen yritykseen, joka sekin olisi tuhoon tuomittu. Yhä minua pidetään omituisena. Minkähän takia?

yäktyyppi kirjoitti:

Minä esimerkiksi en ole varsinaisesti omituinen, tai ainakaan alunperin en ollut. Ennemminkin olen persoonallinen ihminen, joka todennäköisesti ihan vain olemalla persoona, aiheuttaa ihmisissä jonkinlaisen laumahylkimisreaktion. Kaikki "normaaleina" itseään pitävät ihmisethän todellisuudessa yrittävät epätoivoisesti pitää päänsä matalana ja persoonallisuutensa piilossa, jotta eivät liikaa eroaisi lauman keskiarvosta. No, minäpä ilmeisesti useimpien mielestä eroan, sillä täysin tuntemattomiltakin ihmisiltä saattaa tulla täysin provosoimattomia kehotuksia mukautua lauman käyttäytymiseen, arvoihin ja ajattelutapaan tai muuten on parempi pysytellä ulkopuolella ja olla tunkematta "kunnon ihmisten" seuraan. Perusteluja ei tarvita, kunhan vaan tajuan olevani lauman jäseniä alempi, huonompi ja halvempi, minkä jälkeen saan luvan poistua takavasemmalle. Lauma EI VOI OLLA VÄÄRÄSSÄ. Mitä tyhmempi lauma, sitä varmemmin se on absoluuttisen oikeassa. Tämä vastaa käytännössä mainitsemaasi tuntemattomien pikaluokittelua, mutta parantaako tutustuminen ennakkoluulot? En ole havainnut kuin hyvin harvoin. Todellisuudessa ihmiset pitävät mieluummin kiinni ennakkoluuloista kuin logiikasta. Jos siis faktat ja ennakkokäsitys ovat ristiriidassa, lauma valitsee ennakkokäsityksen. Faktat voidaan aina kiistää, tulkita tai vääristellä tukemaan omia harhaluuloja, kuten kreationistit tulkitsevat fossiileja tai muslimifundamentalistit perustelevat naisten ympärileikkausta. Omakohtaisia kokemuksia on aivan tarpeeksi. Niin kauan kuin laumaan mahtuminen vaati vain pieniä juttuja, kuten jalkkiksen pelaaminen yhtä hyvin tai huonosti kuin muutkin, olin jotenkuten siedetty, huolimatta pienistä yksilöllisyyden merkeistä. Heti kun yhteisön vaatimukset sosiaalisen käyttäytymisen saralla kovenivat, varsinkin sukupuoltenvälisen kanssakäymisen osalta, alkoivat todelliset vaikeudet. Kävi ilmi, että tyttöjen mielestä olin epäilyttävä henkilö, jolla ei oikeastaan olisi oikeutta edes olla olemassa, saati lähestyä yhtäkään heistä. Omasta mielestäni olin ihan vaan minä eikä minussa käsittääkseni ollut sen enempää vialla kuin muissakaan, mutta siinäpä vika olikin. Niinpä sain päivittäin kuulla ilkeilyä ja nolauksia niiltä samoilta ihmisiltä, joita olisin halunnut lähestyä ja joiden lähestymistä lauma tietenkin vaati, jotta mahtuisin samaan "miehen muottiin" kuin kaikki muutkin. Aloitteen tekeminen ilmeisen vihamielisille tytöille olisi tietenkin ollut silkkaa tuhoon tuomittua hullun hommaa, joten siinäpä kärsin ja odottelin ihmettä, kuten kaiken muuttumista paremmaksi lukiossa. Arvata saattaa, että yläaste oli silkkaa sosiaalista helvettiä, jonka aikana minulle opetettiin, mitenkä läpeensä kelvoton ja arvoton saastayksilö todellakin olen. Ja kaikillehan on selvää, että jos jätkällä ei vielä ysin lopussa ole ollut todistettavaa tyttöystävää, on hän lauman silmissä automaattisesti homo, joten sehän kätevästi oikeuttaa mitkä tahansa syrjintätoimet, vai mitä? Joka tapauksessa, sisäistin pikkuhiljaa oman inhottavuuteni ja vastenmielisyyteni, joka onkin seurannut minua kaikkialle. Lukio ei tuonut muutosta, minkä varmisti eräiden tyttöjen päätyminen samaan lukioon, jossa he ensi töikseen opettivat paikallisetkin tytöt halveksimaan minua. Yliopisto olisi voinut muuttaa kaiken, mutta vanha inhokkirooli pysyi osana minua ja myrkytti mahdollisuuteni mihinkään normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Voi olla, etä joku joskus vaikutti teoriassa kiinnostuneelta minusta, mutta tällaiset tuntemukset kuittasin harhaluuloiksi ja toiveajatteluksi, sillä kukapa minua huolisi. Yliopiston jälkeen ihmissuhderäpiköinti ja elämäntilannekatastrofit ovat vuorotelleet viimeiset 20 vuotta. Yhä näen naisesta täsmälleen, millä hetkellä hän päättää halveksia tai syrjiä minua, mutta jos hän hymyilee ja puhuu nätisti, en pysty erottamaan pitääkö hän minusta, vai onko vain kohtelias tai asiallinen. Voisi ehkä kuvitella, että nyt varmasti vihaan jotenkin kaikkia naisia, mutta ei, sehän olisi liian yksinkertaista. Todellisuudessa olen vain pohjattoman surullinen kaikesta siitä, mitä olisi voinut olla. Elämätön elämä painaa, rakastamattomat rakkaudet jäivät haaveiksi, lukemattomat tulevaisuudet jäivät toteutumatta eikä minusta enää paljoa ole jäljellä uuteen yritykseen, joka sekin olisi tuhoon tuomittu. Yhä minua pidetään omituisena. Minkähän takia?

Minusta sinä vaikutat ihanan fiksulta ja analyyttiseltä ihmiseltä. Olen pahoillani niiden tyttöjen puolesta - monet tytöt ja jopa naiset osaavat olla todella itsekkäitä ja leuhkoja. Tiedän kokemuksesta, koska minuakin on syrjitty ja pidetty omituisena. Olen vuosikausia miettinyt pääni puhki, mikä minussa on muka vikana, mutta en ole keksinyt vastausta.