Ja en tiedä, mihin osioon tää kuuluu, mutta haluan vain kertoa tän, ettei muut lapset joudu elämään samalla tavalla lapsuuttaan. On hyvä, että vanhemmat välittää ja heitä kiinnostaa lapsensa tekemiset, mut joskus se voi mennä liian pitkälle.
Mun äiti oli todella tiukka kaiken suhteen. En saanut poistua pihalta, en edes kaksitoistavuotiaana, jolloin omasta mielestäni osasin ihan hyvin kulkea hieman kauempana. Mitä ikinä sitten teinkin, minun piti kysyä lupa (jos äiti ei ollut kotona, piti soittaa). Oli kyse sitten syömisestä, television katsomisesta, lähikaupassa käynnistä, kavereiden kanssa olemisesta, melkein mistä tahansa! En saanut olla usein kavereiden kanssa, sain olla vain todella todella harvoin koneella tai katsoa televisiota. Jos jäin kiinni ollessani salaa kaverin kanssa, sain viikon kotiarestia. Ymmärrän kyllä, että käskyjä on toteltava, mutta kaipasin seuraa. Sain kamalat huudot tästä, joskus pyllypiiskaa tai vastaavaa xD
Lisäksi äiti odotti liikaa, mikään ei tuntunut kelpaavan. Pelkäsin koulunkäyntiä kamalasti, koska jos sain seiskaa huonomman numeron, äitini löi ja huusi kovaa. Jos sain huonon numeron, rupesin tärisemään ja kotiin päästyäni itkin. Jouduin lukittautumaan vessaan ja sitten oven takaa kerroin, että sain huonon numeron ja sen jälkeen pitkään ovea hakattiin ja käskettiin avata se. En tietenkään suostunut, mistä mulle suututtiin vaan enemmän.
Eikä ihme, että olin pienenä myös masentunut, minkä psykologit huomasivat. Koulussa huomattiin, ettei minulla ollut perheessä kaikki hyvin. Vanhempani olivat myös eronneet, isäni kohteli minua yleensä hyvin.
Äidillä oli paljon huolia, minkä takia hän huusi minulle ja veljelleni usein. Hän äyski, oli ärtynyt, itkiskeli ja suuttuessaan ei hallinnut itseään, vaan nimetteli todella pahasti.
Nykyään kaikki menee paljon, PALJON, paremmin. Saan mennä ulos (lähetän yleensä vain viestin), jos saan huonon numeron äiti on suuttunut muttei huuda tai hauku yleensä, kaikki fyysinen väkivalta on kadonnut, on oma kone ja tv joita saan katsoa ilman lupaa ja äiti muutenkin on ystävällisempi. Silti se välillä suuttuu ja haukkuu ikävästi, mikä sekin tuntuu loukkaavalta. En kuitenkaan tunne itseäni läheiseksi enää äitini kanssa, vaikka ennen olimme sitä kaikesta huolimatta. Nykyään tunnen vain ärtymystä häntä kohtaan, en siedä hänen käskyjään ja en halua totella, koska haluan todistaa hänelle, ettei hän saa minua enää alistumaan elämään pelossa. (:
Älkää olko turhan tiukkoja, saatte lasten kaunat niskoillenne sitten myöhemmin, kuten minä tein äidilleni. Ja tiedän, olen hirveä lapsi, mutta suututtaa ettei hän myönnä tehneensä väärin, ei myönnä lyöneensä ja potkineensa (on myöntänyt että on vaan pari kertaa ehkä tehnyt niin) tai mitään sellaista. SE mua suututtaa. Jos se joskus antaa mun jutella asioista ja myöntää ne, olisin iloinen. Hän vain tirskuu ivallisesti, pilkkaa tai suuttuu jos yritän puhua menneisyydestämme. O:
Mun äiti oli todella tiukka kaiken suhteen. En saanut poistua pihalta, en edes kaksitoistavuotiaana, jolloin omasta mielestäni osasin ihan hyvin kulkea hieman kauempana. Mitä ikinä sitten teinkin, minun piti kysyä lupa (jos äiti ei ollut kotona, piti soittaa). Oli kyse sitten syömisestä, television katsomisesta, lähikaupassa käynnistä, kavereiden kanssa olemisesta, melkein mistä tahansa! En saanut olla usein kavereiden kanssa, sain olla vain todella todella harvoin koneella tai katsoa televisiota. Jos jäin kiinni ollessani salaa kaverin kanssa, sain viikon kotiarestia. Ymmärrän kyllä, että käskyjä on toteltava, mutta kaipasin seuraa. Sain kamalat huudot tästä, joskus pyllypiiskaa tai vastaavaa xD
Lisäksi äiti odotti liikaa, mikään ei tuntunut kelpaavan. Pelkäsin koulunkäyntiä kamalasti, koska jos sain seiskaa huonomman numeron, äitini löi ja huusi kovaa. Jos sain huonon numeron, rupesin tärisemään ja kotiin päästyäni itkin. Jouduin lukittautumaan vessaan ja sitten oven takaa kerroin, että sain huonon numeron ja sen jälkeen pitkään ovea hakattiin ja käskettiin avata se. En tietenkään suostunut, mistä mulle suututtiin vaan enemmän.
Eikä ihme, että olin pienenä myös masentunut, minkä psykologit huomasivat. Koulussa huomattiin, ettei minulla ollut perheessä kaikki hyvin. Vanhempani olivat myös eronneet, isäni kohteli minua yleensä hyvin.
Äidillä oli paljon huolia, minkä takia hän huusi minulle ja veljelleni usein. Hän äyski, oli ärtynyt, itkiskeli ja suuttuessaan ei hallinnut itseään, vaan nimetteli todella pahasti.
Nykyään kaikki menee paljon, PALJON, paremmin. Saan mennä ulos (lähetän yleensä vain viestin), jos saan huonon numeron äiti on suuttunut muttei huuda tai hauku yleensä, kaikki fyysinen väkivalta on kadonnut, on oma kone ja tv joita saan katsoa ilman lupaa ja äiti muutenkin on ystävällisempi. Silti se välillä suuttuu ja haukkuu ikävästi, mikä sekin tuntuu loukkaavalta. En kuitenkaan tunne itseäni läheiseksi enää äitini kanssa, vaikka ennen olimme sitä kaikesta huolimatta. Nykyään tunnen vain ärtymystä häntä kohtaan, en siedä hänen käskyjään ja en halua totella, koska haluan todistaa hänelle, ettei hän saa minua enää alistumaan elämään pelossa. (:
Älkää olko turhan tiukkoja, saatte lasten kaunat niskoillenne sitten myöhemmin, kuten minä tein äidilleni. Ja tiedän, olen hirveä lapsi, mutta suututtaa ettei hän myönnä tehneensä väärin, ei myönnä lyöneensä ja potkineensa (on myöntänyt että on vaan pari kertaa ehkä tehnyt niin) tai mitään sellaista. SE mua suututtaa. Jos se joskus antaa mun jutella asioista ja myöntää ne, olisin iloinen. Hän vain tirskuu ivallisesti, pilkkaa tai suuttuu jos yritän puhua menneisyydestämme. O:
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä, että purit tuntojasi. Äitisi on tosiaan tehnyt väärin. ja erityisen väärin hän tekee kun ei myönnä tapahtuneita. Sitä tosiaan ei kukaan ole täydellinen, mutta lasta voi säästää sen verran, että myöntää omat vikansa. Hyvä, että näet asian.