Eli olen nyt 2kk syönyt kohta Efexor nimistä lääkettä ja annos 2x75mg/pvä. Joka aamu vaikea päästä ylös sängystä ja töihin. Väsymys on järkyttävää, nytkin hirveä olo koko ajan. Pää tuntuu sumuiselta eikä jaksa töiden jälkeen lasten kanssa olla enkä hädin tuskin ruokaa tehdä saati nähdä ihmisiä. Mies tekee paljon kotona ja hänkin uupunut. Mutta en vain jaksa ja silti täytyy.
Kamala väsymys ja pää turta.
bird2
8646
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän täysin pakon hoitaa asiat ja perheen lapset. Pakko on pakko. Mutta tuota en ymmärrä, ettei Efexor auta muuten kuin siten, että lääke ei sovi kaikille ja ei taida sopia sinulle.
Käypä lääkärissä ja kysy kannattaisiko vaihtaa lääkettä. Mua Efexor piristää ja vie masennuksen pois. Tästä olen niin onnellinen, että voisin syödä lääketehtaan pihan hiekkaa vaikka ämpärillisen!
löytyisi lääke joka veisi kaiken pois minultakin :( pian kolmatta vuotta popsin citalopramia ja istun pian neljättä vuotta kotona :( kaikki vaivat tallella,muuttuneet vain siedettäviksi...
Terveydenhuolto on epäonnistunut kohdallasi, lääke olisi pitänyt vaihtaa jo aikoja sitten. Ei ole mitään järkeä syödä lääkettä jos siitä ei saa kuin haittavaikutuksia. Mene lääkärille ja vaadi toista lääkettä, vaikka jotain SNRI-lääkettä.
Kuulostaa niin tutulta. Minulla auttoi hieman kun aloin ottaa Efen iltaisin, mutta ei sekään lääkkeen aiheuttamaa perusolotilaa parantanut, masennuksen helpottamisesta puhumattakaan. Omaa kokeilua kesti reilut neljä kuukautta kunnes totesin että kiitos riittää. Ajoin Efen alas nopeasti ja onneksi ilman minkäänlaisia vieroitusoireita. Heti helpotti. Ei kannata syödä turhaan mitään sellaista lääkettä joka ei omalla kohdalla toimi tarkoitetulla tavalla. Kannattaa tosiaan jutella asiasta lääkärin kanssa.
Eli kun olen niin hukassa itseni kanssa ja aina miellytän muita ja en osaa sanoa vastaan. Helposti elän toisten kautta. Lisäksi mieheni ei pidä vanhemmistani ja päinvastoin. Äitini halusi tulla siivoamaan meille ja auttaa minua niin mieheni ei halunnut. Sanoi siivoavansa itse. Välillä tuntuu että olen kiinni vanhemmissani mutta välillä taas tuntuu, että mieheni kontrolloi kaikkea ja rupean ajattelemaan kuin hän. Olen vain outo! Minua lisäksi häiritsee, että mieheni ei ole sellainen jonka vanhempani minulle toivoivat, on epäsiisti ja epäsosiaalinen ja ei kohtelias. Tuntuu etten minäkään pysty aina näkemään muuta kuin huonoa miehessäni. Pelkään että kohta menetän järkeni elämäni takia.
En voi olla miettimättä koulukiusaamistani ja siten miten se vaikutti mieheni valintaan tai oikeastaan en valinnut vaan kun tapasimme ekan kerran niin eka ajatus oli että ei ole minun tyyliseni. Ja koin hirveän pettymyksen, koska olimme tunteneet vuoden puhelimen ja netin kautta. Mieheni ei halunnut nähdä hän on sanonut että oli niin ujo, olin minäkin ujo mutta olisin halunnut jo aikaisemmin nähdä. Kun näimme niin mielikuvani hänestä oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Lähdin kuitenkin mukaan koskka en kehdannut sanoa päin naamaa että ei nyt sovi (olimme sopineet hänen mökille menosta). Menimme sinne ja olin vaivautunut. Hän ujosteli koko ajan eikä uskaltanut katsoa minua, se oli outoa. Sitten otimme alkoholia ja yhtäkkiä hän rupesikin näyttämään siltä kehen olin ihastunut. Sitten rupesimme olemaan yhdessä. Jotenkin olen ajatellut, että mieheni pitäisi jotenkin kompensoida puutteita, esim. olisi sosiaalinen tai muuten itsevarma tai jotain joka korvaisi hänen muut puutteet. Mutta tuntuu vaan että joko olen ihan outo ja tyhmä tai sitten olen oikeassa. Mitä mieltä olette tekstistäni?
Ja kaiken lisäksi eniten masentaa, että olen menettämässä naiseuteni, eli nykyään väsyneenä pyydän miestäni siivoamaan jne. itse vain käskytän ja löhöän väsyneenä sohvalla. Olen kuin mikäkin laiska mies. Ja sellainen en haluaisi olla. En vain löydä onnea vaikka haluaisin. Väsyneenä mietin etten jaksa tätä vuosikausia, että itsemurhakin olisi parempi. Jos lähden suhteesta niin olen ollut paha ja riistän lapsilta kodin ja isän ja olen valehdellut 11v miehelleni ja muille ja itselleni ja siltikin voi olla ettei kukaan mies koskaan enää huoli minua. En tiedä parantaisiko se itsetuntoani jos rypisin syyllisyydessä ja itsesäälissä.
En tiedä mikä minulla on. KUn täytin 30v niin rupesin ajattelemaan näitä asioita koko ajan vaan enemmän ja nyt päivittäin kaikki pyörii ympyrää.
olen myös masentunut, mutta sinkku.
Olen sen tajunnut todella hyvin, että EN pysty todellakaan seurustelmaan tässä tilanteessa, kun itse en ole kunnossa. On hyviä vkoja, mutta myös niitä huonoja vkoja. Kun oma elämäni alkaa olemaan tasaisempaa, eikä niin ailahtevaa elää itseni kanssa, voin vasta silloin harkita miestä elämääni! Olen 27v ja parempina aikoina on ollut kauhea miehen kaipuu ja treffeillä käynyt, mutta aika pian on tullu jo se olo, että en suhteeseen pysty. en vain pysty. Pitää ajatella itseään ja omaa terveyttään. Ennen kuin itsellä on hyvä olla niin on muillakin hyvä olla.
Kun itse nyt ajattelet miehestäsi noin, niin eikö ois parempi alkaa oikeesti ajattelemaan itseään ja jättää huono suhteesi mieheen? Paistaa se aurinko risukasaankin, kun saat itsesi terveeksi..tai ainakin terveemmäksi. Olosi voi hyvinkin helpottua jo ns. "turhasta taakasta"
Voimia sinulle!!