Yritän purkaa keskenmenojeni tuskaa kirjoittamalla ja vastaavia kokeneiden kokemuksia lukemalla. Omaa tarinaani en saanut tämän lyhyemmäksi, toivottavasti joku jaksaa lukea sen loppuun saakka. Toivoisin kohtalotovereilta hyviä neuvoja, miten tästä eteenpäin. Jos jollakin on jälkimmäisen keskenmenon kaltaisia kokemuksia tai lisätietoja kohdun verihyytymistä, lukisin niistä mielelläni.
Viime heinäkuussa päätimme mieheni kanssa antaa lapselle mahdollisuuden ja jätimme ehkäisyn pois. Olimme puhuneet lapsien hankkimisesta sen jälkeen, kun taloudellinen tilanteemme on töiden puolesta riittävän turvattu. Tuolloin 28-vuotiaana ja elämän hellästi kohdelleena en voinut kuvitellakaan, miten riipivän tuskallisia asioita ihmisen elämään voikaan sisältyä ja miten pahasti sisältä voi sattua.
Kaikki kävi kohdallamme jotenkin liian helposti. Heti seuraava irronnut munasolu hedelmöittyi ja rintojen suureneminen ja muut poikkeavat tuntemukset vahvistivat raskauden jo viikkoa ennen raskaustestin punaista viivaa. Mutta rintojen suurenemisen ja vessassa juoksemisen lisäksi ei ollut mitään muita raskausoireita. Olin huolestunut ja levoton ja pelkäsin koko ajan keskenmenoa. Ensimmäisessä ultrassa viikolla 10 olin oikeastaan valmistautunut kohtaamaan pahimman. Mutta peloistani poiketen sikiöllä näyttikin kaikki olevan hyvin: syke ok, niska sopivan kapoinen ja kriittiset mitatkin korjasivat laskettua aikaa vain viidellä päivällä. ”Vain kolmasosa äideistä edes kärsii pahoinvoinnista”, luin jostakin, mutta sekään ei helpottanut oloani. Olin edelleen levoton ja epäuskoinen. Esikoistaan odottavan levottomuutta?
En halunnut ostaa yhtään lastenvaatetta, en suunnitella lastenrattaiden ostoa enkä suunnitella asunnon järjestystä ennen, kuin lapsen tulo tosiaan olisi varmaa. Yritin samalla miettiä, minkä rajapyykin jälkeen asiaa sitten voisi pitää varmana. Viikot kuluivat ja vatsakin alkoi jo erottua, mutta rajapyykki ei vain tuntunut ylittyvän. 18 viikon jälkeen jo puolet minusta alkoi uskoa lapsen saamiseen, mutta toinen puoli oli sitäkin levottomampi. Itkeskelin iltaisin ja pyysin jatkuvasti miestäni kuuntelemaan vatsaani, mutta eihän sieltä muuta kuulunut kuin oman vatsani pulinaa. Viimeiset päivät ennen 19 4 päivän ultraa olivat yhtä piinaa. Olin varma siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Ultraäänen hoitaja hymyili huolelleni mutta hymy hyytyi, kun ensimmäiset kuvat ilmestyivät ultraäänen näytölle. Elottoman sikiön hahmoa katsoessani tuntui, kuin oma sydämenikin olisi pysähtynyt.
Heti ensisilmäyksellä tajusin, että elämä sisälläni oli kuollut. Emme tarvitsisi vauvannuttuja huhtikuussa. Meille ei olisikaan tulossa lasta. Hoitaja töni ja tuuppi vatsaani laitteella, mutta vauvanalkumme oli ja pysyi liikkumattomana. Kohtuni oli enää pienen reppanamme hautakammio. Tilanteen kävi rutiinina vahvistamassa lääkäri, joka lähtiäissanoikseen totesi, että ”seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella”. Saimme paikan osastolta, sain lääkkeet ja neljännen annoksen jälkeen vihdoin syntyi noin kaksikymmensenttinen ihmisenalku. Keskenmenon, tässä tapauksessa keskeytyneen sellaisen, syyksi voitiin heti todeta sikiön pahat kehityshäiriöt. Reppana oli koostaan ja kudosten kutistumisesta päätellen ollut kuolleena kohdussa ilmeisesti lähes kaksi viikkoa.
Konkreettisen syyn olemassaolo helpotti asian hyväksymistä. Vaikka itsenäisyyspäivämme joulukuussa tulikin karmaisevalla tavalla itsenäisempi kuin olisimme milloinkaan kuvitelleet, emme vaipuneet epätoivoon. Lääkärit vakuuttelivat, että kyse on vain huonosta tuurista. ”Yhdet kuukautiset väliin ja jo voi yrittää uutta”. Lopulta otimme vakuuttelut selviytymiskeinoksemme ja tunsin palaavani jälleen normaaliin elämään. Kahden viikon sairasloman aikana sain koottua elämäni yllättävän hyvin takaisin kokoon ja uuteenvuoteen mennessä katsoin jo valoisin mielin tulevaisuuteen. ”Näin huonoa tuuria ei VOI olla seuraavalla kerralla”. Seuraavalla kerralla meilläkin on oikea, terve lapsi. Päätimme yrittää heti uudelleen, koska lääkärikin antoi siihen luvan.
Nyt, ensimmäisen lapsemme lasketun ajan lähestyessä, kuljen elämässä eteenpäin tyhjin kohduin, kaksi keskenmenoa kokeneena ja henkisesti rikki revittynä. Onkohan meidän tarinallamme koskaan onnellista loppua? Hellittääkö tämä elämän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta aiheutuva kateus, katkeruus, epätoivon ja epäonnistumisen tunne, turhautuminen ja pettymys milloinkaan?
Uuden yrityksen myötä raskaus käynnistyi jälleen ensimmäisestä kierrosta, eli heti tammikuun alussa olleiden ensimmäisten kuukautisten jälkeen. Tietysti pelkäsin, mutta oletin todennäköisyyksien olevan puolellamme. Mutta toisin kävi. Viikko punaisesta viivasta ja huomasin suihkun lattialle tippuvan kirkasta verta. Siinä se sitten, ajattelin tietämättä, että tämä piina oli vasta katkerassa alussa. Päivän verran kestäneen vuodon jälkeen tunsin, että raskaus jatkui edelleen. Vajaan viikon päästä otin yhteyttä päivystykseen, kun valtaisa vuoto alkoi yllättäen kesken työpäivän. Mieheni ajaessa minua sairaalaan koin uudelleen saman keskenmenon tuskan, jonka olin jo kertaalleen käynyt läpi viikkoa aikaisemmin.
Ultraääni sitten yllättäen todistikin, että alkio oli edelleen hengissä, mutta seuranaan tällä oli kohdussa lähes tennispallon kokoinen verihyytymä, josta vuoto johtui. Hyytymän alkuperää ei voinut päätellä pelkän kuvan perusteella, mutta mahdollisuuksiksi annettiin keskenmennyt kaksonen, vuotava istukka, rypäleraskaus tai jokin muu tuntematon syy. Vaihtoehdoiksi annettiin kaavinta tai seuranta, joista valitsimme jälkimmäisen. Kevätauringon lämmittäessä maailmaa toivoni heräsi uudelleen ja keskenmenon sijaan koin hetken eläväni taas alkuraskautta. Vuoto loppui ja jatkui vuorotellen satunnaisesti, mutta halusin uskoa alkion selviämiseen.
Viikon päästä edellisestä seurannasta olin jälleen ultrattavana ja tiedossa oli sekä hyviä että huonoja uutisia: alkio oli edelleen hengissä, mutta hyytymä oli kaksinkertaistanut tilavuutensa edelliskerrasta. Vaihtoehdoina olivat jälleen kaavinta ja seuranta, ja valitsimme seurannan. En tosin voinut koskaan kuvitella, miten tuskaiseksi elämä muuttuisi tuon päätöksen myötä. Näytteen ottamisen jälkeen pääsimme kotiin mukanamme pelko ja epätietoisuus. Toivo hiipui päivä päivältä vähäisen vuodon myötä ja pelkäsin enää hetkeä, jolloin se koko verimassa tulisi ulos tuoden todennäköisesti alkionkin mukanaan. Tapahtuisiko se töissä kesken palaverin, työmatkalla vai julkisissa kulkuneuvoissa kesken työmatkan? Elämäni tuntui olevan pelkkää keskenmenoa. Normaali elämä tuntui kaukaiselta ja tilanne ahdisti yhä enemmän. Rintaan tuntui kertyvän hyytymän kokoinen möykky, joka kiristyi päivä päivältä aiheuttaen etenkin henkistä mutta myös suorastaan fyysistäkin tuskaa.
Hyytymän poistuminen tapahtui onneksi kotona perjantain ja lauantain välisenä yönä, vajaat kaksi päivää näytteenoton ja edellisen ultran jälkeen. Neljän tunnin ajan istuin lähes tauotta vessassa, kun kuukautiskipuja muistuttavat kouristukset puristivat minusta desilitroittain vanhan veren värisiä hyytymiä. Mutta oliko vauva-alkiomme selvinnyt? Soitto päivystykseen oli turhaa – kehoituksena oli odottaa seuraavan torstain sovittua seuranta-aikaa. Epätietoisuudessa eläminen oli kaameaa. Sekaisin oleva hormonitoiminnalla oli todennäköisesti merkittävä osuus asiassa – olinhan joko raskaana tai sitten hormonitasot olivat syöksykierteessä keskenmenon vuoksi. Hirveintä oli ehkä se, että suurimmalla epätoivon, hädän ja epätietoisuuden hetkellä apua ei ollutkaan saatavilla. Kävin töissä, vaikka tuskin työkyvystä oli montakaan prosenttia jäljellä. Elin jonkinlaisessa horroksessa. Kun pääsin kotiin, voimat tuntuivat ehtyvän kodin kynnyksen ylittämiseen. Hervottomasti itkien ja välillä suoraa huutoa huutaen pidin kiinni miestäni, joka piti minua tuntikausia sylissään ja kiinni elämässä, jolla ei tuntunut olevan meille mitään annettavaa. Elin samaa keskenmenoa nyt kolmanteen kertaan, samalla elätellen toivoa siitä, että alkion ote kohdun seinämästä olisi sittenkin pitänyt.
Kun loppuviikon ultraääniseuranta koitti, kohtu sitten todettiin pientä hyytymää lukuunottamatta tyhjäksi. Pienen alkiomme ote ei ollut pitänyt. Koska veritesti osoitti hormonitason laskeneen riittävästi edelliskerrasta ja edelliskertaisen näytteen tulos varmisti, ettei kyseessä ollut rypäleraskaus, kaavinta jätettiin tekemättä. Ei olisi kannattanut. Jälkivuoto kestäisi kaksi viikkoa, minulle kerrottiin. Todellisuudessa se kestikin viisi. Evääksi sanottiin, että tätäkin tapahtumaa on vain pidettävä huonona tuurina ja seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella.
Kolmanteen otteeseen elin siis jälleen keskenmenoa, jonka tuska tuntui rinnassa samaisessa möykyssä, joka ei poistunutkaan hyytymän mukana. Tuntui, että elämämme ei enää koskaan palaisi entiselleen. Kaiken päällä olisi ikuisesti keskenmenojen luoma varjo, joka poistaisi tästä ikuisuuteen saakka ilon arkisista asioista. Elämänenergiani tuntui vuotavan minusta jälkivuodon mukana. Jälkivuoto oli se, mikä oli lopullisesti vetää niin syvälle, ettei sieltä enää olisi paluuta. Vuoto oli ensin runsasta ja loppui sitten useaksi päiväksi. Sitten täysin yllättäen verta pulppusi hetken deseittäin yhdessä hyytymien kanssa. Kun tämä tapahtui saman kaavan mukaan toistamiseen, soitin eräänä lauantaina viimeisiksi luulemillani voimilla, ääni ja käsi täristen päivystykseen. ”Tämä ei ole tämän päivän asia” oli vastaus ja sain ajan seuraavalle arkipäivälle. Itkiessäni lähes suoraa huutoa vessassa veren värjätessä veden punaiseksi, mieheni soitti vielä uudelleen päivystykseen. Vastauksena oli ”Kuulostaa tavalliselta keskenmenolta. Kannattaa vain ottaa rauhallisesti. Kyllä jälkivuoto voi kestää neljäkin viikkoa.” Mitä ihminen voi muuta kuin selvitä, ellei halua kuolla. Kun noin puolet ajasta painopiste juuri ja juuri oli selviämisen puolella, siitäkin sitten vain selvisi. En enää ihmettele psykiatrisen puolen lisääntyneitä kuluja. Säästöt ja välinpitämättömyys perushoidossa kostautuu sitten viimekädessä siellä psykiatrian päässä, kun ihmisen voimien täydellinen loppuminen vie veronsa. Emme saaneet mitään keskenmenoon liittyviä ohjeita, mitään auttavia puhelinnumeroita, jos sellaisia onkaan. Kaikki tuntui olevan oman aktiivisuuden varassa, pitäisi osata kysyä, vaatia ja olla tiukkana. Mutta millä voimilla? Loppujen lopuksi en uskaltanut vaatia kaavintaa pelkästään sen vuoksi, että pelkäsin nukutusta niin paljon. En pistoksen laittoa tai leikkaussalia vaan sitä, etten olisikaan herännyt nukutuksesta. Pelkäsin, että tiedottomuus olisi liian helpottava tunne, josta en enää haluaisikaan herätä.
Missä mennään nyt? Jälkivuodon kaksi viikkoa osottautui siis kohdallani viideksi viikoksi. Tavallaan verenvuotoon lopulta turtui, koska asialle ei katsottu olevan tarvetta tehdä mitään. Lisäksi saman asian selittäminen uudestaan ja uudestaan ja avuntarpeen vakuuttelu tuntuvat liian nöyryyttäviltä uudelleen koettaviksi. Samalla tuntuu, että tämä keskenmeno ei lopu koskaan vaan se on päättänyt viedä minulta hengen. Käytän mustia housuja ja vuodottomina alkavina päivinäkin sidettä. Vuodon alkamisesta kun ei tule mitään varoitusta. Vielä viikko sitten töissä kesken esitykseni tunsin, että nyt sitä taas tulee. Kuumaa verta ryöppysi sellaisella volyymillä, ettei yhdestä siteestä ollut kuin hidasteeksi. Tunsin, miten lämmin puro valui reiden sisäpintaa pitkin kohti jalkoja. Onneksi palaveri ja esitykseni päättyivät tässä vaiheessa ja pääsin vessaan. Vuoto on ollut nyt jälleen nelisen päivää tauolla, mutta olen tavallaan valmistautunut sen alkamiseen minä hetkenä hyvänsä uudelleen.
Kaikki kokemamme tuntuu niin räikeän epäoikeudenmukaiselta, että tilanteen hyväksyminen tuntuu mahdottomalta. Haluan asioille selityksen, jollaiseksi ei kelpaa pelkkä huono tuuri. Miten näin voi käydä kahdesti peräkkäin? Miten ihmisen voidaan olettaa selviävän tällaisesta jälkivuodosta ilman lääketieteen apua? Fyysinen työkykyni on jatkuvan vuodon takia rajoittunutta ja henkisellä puolella olen äärirajoilla tai niiden yli. Hormonitoiminnan ilmeinen sekavuus ja todennäköisesti estrogeenihormin alhainen taso heijastuu henkiselle puolelle ja tunnen oloni vain vihaiseksi ja ärtyneeksi. Helpompaa ehkä olisi, jos vihalle olisi jokin selkeä kohde, johon sitä voisi purkaa. Nyt pääosa siitä suuntautuu itseeni ja tunnen itseni äärimmäisen tyhmäksi, että lähdin uuteen yritykseen niin pian edellisen keskenmenon jälkeen. Surusta lukemani kuitenkin kertoo, että surun henkiseen käsittelemiseen ja siitä selviämiseen menee useita kuukausia tai jopa vuosi. Miten samaan aikaan voisi olla valmis kokemaan uuden raskauden ja etenkin selviämään mahdollisesta toisesta keskenmenosta?
Loppuosa vihasta kohdistuu terveydenhuoltoon: miksi varauksetta sanotaan uuden lapsen yrittämisen olevan mahdollista heti yhden kuukautiskierron jälkeen? Olen kuitenkin jälkikäteen lukenut useista lähteistä, että toisten lääkärien mukaan kohtu ei kuitenkaan kestä heti keskenmenon jälkeistä raskautta. Ja sitten vielä se henkinen puoli. Miksi terveydenhuollosta ei saa apua silloin, kuin sitä kipeimmin tarvitsisi? On olemassa akuutti verenvuoto ja akuutti kipu, jotka oikeuttavat hoitoon. Mutta sellaista akuuttia henkistä hätää ei ole, joka oikeuttaisi hoitoon. Sen hädän on ensin purkauduttava itsemurhayrityksenä, psykoosina tai hermoromahduksena. Koin tulleeni jätetyksi totaalisesti heitteille, eivätkä voimat riitä omista oikeuksista tai terveydestä taisteluun. Ja suuri kysymysmerkki liittyy myös itse ultraääniseurantaan: saimme kuulla, että jos ”oikeasti” epäillään ongelmia sikiön kehityksessä, seurannan tekevät eri henkilöt, eri paikassa ja eri laitteilla. Terveydenhuollon rutiiniseurannoilla on siis valitettavasti lähinnä symbolinen merkitys ja tavoitteena tuottaa muutama kiva kuva odottavan pariskunnan iloksi. Ensimmäisen raskautemme ongelmat olisi jo np-ultrassa voitu todeta oikean laitteen ja henkilön avulla, eikä tuska olisi venynyt raskauden puoliväliin saakka. Raskaita päätöksiä olisi edessä ollut joka tapauksessa, mutta siihen tarkoitukseen kaiketi seurannat on juuri alunperin tarkoitettukin.
En kestä lukea muiden onnellisia tarinoita. ”Aina on toivoa” –kommentit tuntuvat riipivän kliseisiltä ja nostavat kateuden, epätoivon ja turhautumisen tunteet pintaan yhä uudelleen. Raskaana olevien naisten vatsat ja pienet vauvat kuristavat rinnassa olevaa möykkyä ja puristavat monesti edelleen kyyneleet esiin. Järki sanoo, että olisi kyettävä tuntemaan iloa muiden puolesta ja muiden onni ei ole omasta pois, mutta tunnepuoli ei vain yksinkertaisesti suostu yhteistyöhön.
Lisäksi vaatii suunnattomasti voimia suhtautua tyynesti ihmisten tapaan suunnitella elämäänsä eteenpäin puhumalla lasten ”hankkimisesta”, kuten itsekin aiemmin teimme. Lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan, jos ei käy huono tuuri.
Työstän ajatusta, etten ehkä koskaan halua edes yrittää lasta uudelleen. Tämän kaiken uudelleen läpikäyminen hengissä tuntuu yksinkertaisesti niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että en oman psyykeni vuoksi tunne voivani ottaa riskiä. Pidän aivan liikaa normaalista itsestäni. Koen jo nyt olevani aivan liian lähellä hekistä romahtamispistettä. Nykyelämässä tottuu siihen, että kaikki on mahdollista, kun vain haluaa ja yrittää riittävästi. Kun niin ei käykään, elämän hallinnan menettämisen tunne on suorastaan lamaannuttavan ahdistava. Sen hyväksyminen, ettei lasten saaminen välttämättä olekaan mahdollista, on äärimmäisen tuskaista käsitellä. Oma henkinen kapasiteettini ei selvästikään riitä jatkuviin keskenmenoihin tai keinohedelmöityksiin. Olen ilmeisesti elänyt niin onnellista ja suojattua elämää, ettei minulla ole valmiuksia käsitellä tällaisia asioita. Tuntuu jotenkin helpommalta ajatella, ettei jotakin sellaista haluakaan, mihin ei muutenkaan olisi mahdollisuutta. Me emme kuitenkaan voi kokea enää onnellista odotusta, vaan se on tästä eteenpäin yhtä keskenmenon, verenvuodon ja seulantatulosten pelkoa.
Toisaalta en haluaisi viedä mieheltäni mahdollisuutta tulla isäksi, sillä hänellä kyllä riittäisi uskoa parempaan huomiseen ja mahdollisuuksiimme. Joudun siis tasapainottelemaan täysin itsekkäiden etujen ja rakastamani ihmisen toivoiden välimaastossa samalla, kun ajatuskin uudesta raskaudesta saa sisukseni kouristumaan koetun tuskan muistoista ja pelosta. Näen ainoaksi mahdollisuudeksi pääni kääntämiseen sen, että uskoisin täysin, ettei näin enää voi käydä uudelleen. Mitä siihen sitten vaaditaan? En osaa sanoa. Vaikka yritän ponnistella tästä suosta yksinkin, iso osa jatkon tapahtumista on mieheni varassa.
Pelkäänkin kuluttavani myös mieheni henkiset voimavarat loppuun. Vielä hän on jaksanut tukea ja nähdä asioissa valoisankin puolen, mutta eihän kukaan voi kestää loputtomasti suhteessa, joka on entisestä tasapainoisesta kumppanuudesta muuttunut lähinnä hoivasuhteeksi. Yritän ajatella, että menetys on kohdannut meitä molempia, enkä voi omia kaikkea huomiontarvetta itselleni. Minun olisi kyettävä olemaan vastaava tuki miehelleni. Hän on kuitenkin henkisesti hyvin vahva ja käsittelee muutenkin menetystä eri tavalla, eikä tunnu samalla tavoin olevan akuutin avun tarpeessa.
Ei siis liene vaikea päätellä, että en ole selvinnyt kohtaamastamme tragediasta kunnialla vaan taistelu pinnalla pysymisestä jatkuu edelleen. Ymmärrän, että elämämme onnellisuus riippuu siitä, millaisia odotuksia sille asetamme. Yritämme nauttia keskinäisestä suhteestamme ja teemme yhdessä asioita, joita lapsiperheet eivät voisi tehdä. Sieltä se onni ja elämänilo on vain löydettävä. Mietimme lapsen hankkimista ehkä joskus uudelleen, jos siltä tuntuu.
Kiitokset ajastasi ja voimia kaikille keskenmenon kokeneille. Kertokaahan, miten pitkään menee, että vihasta ja katkeruudesta pääsee yli? Miten olette asiaa käsitelleet? Neuvona kaikille sanoisin, että odottakaa ihmeessä keskenmenon jälkeen useampi kuukausi, vaikka se niin kovin vaikealta tuntuukin. Uusi raskaus helpottaa edellistä menetystä, mutta sillä on suuri riski mennä kesken. Ja sen toisen keskenmenon kokeminen heti edellisen perään on ehkä vielä suurempi tuska kuin kaksi täysin erillistä keskenmenoa.
Viime heinäkuussa päätimme mieheni kanssa antaa lapselle mahdollisuuden ja jätimme ehkäisyn pois. Olimme puhuneet lapsien hankkimisesta sen jälkeen, kun taloudellinen tilanteemme on töiden puolesta riittävän turvattu. Tuolloin 28-vuotiaana ja elämän hellästi kohdelleena en voinut kuvitellakaan, miten riipivän tuskallisia asioita ihmisen elämään voikaan sisältyä ja miten pahasti sisältä voi sattua.
Kaikki kävi kohdallamme jotenkin liian helposti. Heti seuraava irronnut munasolu hedelmöittyi ja rintojen suureneminen ja muut poikkeavat tuntemukset vahvistivat raskauden jo viikkoa ennen raskaustestin punaista viivaa. Mutta rintojen suurenemisen ja vessassa juoksemisen lisäksi ei ollut mitään muita raskausoireita. Olin huolestunut ja levoton ja pelkäsin koko ajan keskenmenoa. Ensimmäisessä ultrassa viikolla 10 olin oikeastaan valmistautunut kohtaamaan pahimman. Mutta peloistani poiketen sikiöllä näyttikin kaikki olevan hyvin: syke ok, niska sopivan kapoinen ja kriittiset mitatkin korjasivat laskettua aikaa vain viidellä päivällä. ”Vain kolmasosa äideistä edes kärsii pahoinvoinnista”, luin jostakin, mutta sekään ei helpottanut oloani. Olin edelleen levoton ja epäuskoinen. Esikoistaan odottavan levottomuutta?
En halunnut ostaa yhtään lastenvaatetta, en suunnitella lastenrattaiden ostoa enkä suunnitella asunnon järjestystä ennen, kuin lapsen tulo tosiaan olisi varmaa. Yritin samalla miettiä, minkä rajapyykin jälkeen asiaa sitten voisi pitää varmana. Viikot kuluivat ja vatsakin alkoi jo erottua, mutta rajapyykki ei vain tuntunut ylittyvän. 18 viikon jälkeen jo puolet minusta alkoi uskoa lapsen saamiseen, mutta toinen puoli oli sitäkin levottomampi. Itkeskelin iltaisin ja pyysin jatkuvasti miestäni kuuntelemaan vatsaani, mutta eihän sieltä muuta kuulunut kuin oman vatsani pulinaa. Viimeiset päivät ennen 19 4 päivän ultraa olivat yhtä piinaa. Olin varma siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Ultraäänen hoitaja hymyili huolelleni mutta hymy hyytyi, kun ensimmäiset kuvat ilmestyivät ultraäänen näytölle. Elottoman sikiön hahmoa katsoessani tuntui, kuin oma sydämenikin olisi pysähtynyt.
Heti ensisilmäyksellä tajusin, että elämä sisälläni oli kuollut. Emme tarvitsisi vauvannuttuja huhtikuussa. Meille ei olisikaan tulossa lasta. Hoitaja töni ja tuuppi vatsaani laitteella, mutta vauvanalkumme oli ja pysyi liikkumattomana. Kohtuni oli enää pienen reppanamme hautakammio. Tilanteen kävi rutiinina vahvistamassa lääkäri, joka lähtiäissanoikseen totesi, että ”seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella”. Saimme paikan osastolta, sain lääkkeet ja neljännen annoksen jälkeen vihdoin syntyi noin kaksikymmensenttinen ihmisenalku. Keskenmenon, tässä tapauksessa keskeytyneen sellaisen, syyksi voitiin heti todeta sikiön pahat kehityshäiriöt. Reppana oli koostaan ja kudosten kutistumisesta päätellen ollut kuolleena kohdussa ilmeisesti lähes kaksi viikkoa.
Konkreettisen syyn olemassaolo helpotti asian hyväksymistä. Vaikka itsenäisyyspäivämme joulukuussa tulikin karmaisevalla tavalla itsenäisempi kuin olisimme milloinkaan kuvitelleet, emme vaipuneet epätoivoon. Lääkärit vakuuttelivat, että kyse on vain huonosta tuurista. ”Yhdet kuukautiset väliin ja jo voi yrittää uutta”. Lopulta otimme vakuuttelut selviytymiskeinoksemme ja tunsin palaavani jälleen normaaliin elämään. Kahden viikon sairasloman aikana sain koottua elämäni yllättävän hyvin takaisin kokoon ja uuteenvuoteen mennessä katsoin jo valoisin mielin tulevaisuuteen. ”Näin huonoa tuuria ei VOI olla seuraavalla kerralla”. Seuraavalla kerralla meilläkin on oikea, terve lapsi. Päätimme yrittää heti uudelleen, koska lääkärikin antoi siihen luvan.
Nyt, ensimmäisen lapsemme lasketun ajan lähestyessä, kuljen elämässä eteenpäin tyhjin kohduin, kaksi keskenmenoa kokeneena ja henkisesti rikki revittynä. Onkohan meidän tarinallamme koskaan onnellista loppua? Hellittääkö tämä elämän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta aiheutuva kateus, katkeruus, epätoivon ja epäonnistumisen tunne, turhautuminen ja pettymys milloinkaan?
Uuden yrityksen myötä raskaus käynnistyi jälleen ensimmäisestä kierrosta, eli heti tammikuun alussa olleiden ensimmäisten kuukautisten jälkeen. Tietysti pelkäsin, mutta oletin todennäköisyyksien olevan puolellamme. Mutta toisin kävi. Viikko punaisesta viivasta ja huomasin suihkun lattialle tippuvan kirkasta verta. Siinä se sitten, ajattelin tietämättä, että tämä piina oli vasta katkerassa alussa. Päivän verran kestäneen vuodon jälkeen tunsin, että raskaus jatkui edelleen. Vajaan viikon päästä otin yhteyttä päivystykseen, kun valtaisa vuoto alkoi yllättäen kesken työpäivän. Mieheni ajaessa minua sairaalaan koin uudelleen saman keskenmenon tuskan, jonka olin jo kertaalleen käynyt läpi viikkoa aikaisemmin.
Ultraääni sitten yllättäen todistikin, että alkio oli edelleen hengissä, mutta seuranaan tällä oli kohdussa lähes tennispallon kokoinen verihyytymä, josta vuoto johtui. Hyytymän alkuperää ei voinut päätellä pelkän kuvan perusteella, mutta mahdollisuuksiksi annettiin keskenmennyt kaksonen, vuotava istukka, rypäleraskaus tai jokin muu tuntematon syy. Vaihtoehdoiksi annettiin kaavinta tai seuranta, joista valitsimme jälkimmäisen. Kevätauringon lämmittäessä maailmaa toivoni heräsi uudelleen ja keskenmenon sijaan koin hetken eläväni taas alkuraskautta. Vuoto loppui ja jatkui vuorotellen satunnaisesti, mutta halusin uskoa alkion selviämiseen.
Viikon päästä edellisestä seurannasta olin jälleen ultrattavana ja tiedossa oli sekä hyviä että huonoja uutisia: alkio oli edelleen hengissä, mutta hyytymä oli kaksinkertaistanut tilavuutensa edelliskerrasta. Vaihtoehdoina olivat jälleen kaavinta ja seuranta, ja valitsimme seurannan. En tosin voinut koskaan kuvitella, miten tuskaiseksi elämä muuttuisi tuon päätöksen myötä. Näytteen ottamisen jälkeen pääsimme kotiin mukanamme pelko ja epätietoisuus. Toivo hiipui päivä päivältä vähäisen vuodon myötä ja pelkäsin enää hetkeä, jolloin se koko verimassa tulisi ulos tuoden todennäköisesti alkionkin mukanaan. Tapahtuisiko se töissä kesken palaverin, työmatkalla vai julkisissa kulkuneuvoissa kesken työmatkan? Elämäni tuntui olevan pelkkää keskenmenoa. Normaali elämä tuntui kaukaiselta ja tilanne ahdisti yhä enemmän. Rintaan tuntui kertyvän hyytymän kokoinen möykky, joka kiristyi päivä päivältä aiheuttaen etenkin henkistä mutta myös suorastaan fyysistäkin tuskaa.
Hyytymän poistuminen tapahtui onneksi kotona perjantain ja lauantain välisenä yönä, vajaat kaksi päivää näytteenoton ja edellisen ultran jälkeen. Neljän tunnin ajan istuin lähes tauotta vessassa, kun kuukautiskipuja muistuttavat kouristukset puristivat minusta desilitroittain vanhan veren värisiä hyytymiä. Mutta oliko vauva-alkiomme selvinnyt? Soitto päivystykseen oli turhaa – kehoituksena oli odottaa seuraavan torstain sovittua seuranta-aikaa. Epätietoisuudessa eläminen oli kaameaa. Sekaisin oleva hormonitoiminnalla oli todennäköisesti merkittävä osuus asiassa – olinhan joko raskaana tai sitten hormonitasot olivat syöksykierteessä keskenmenon vuoksi. Hirveintä oli ehkä se, että suurimmalla epätoivon, hädän ja epätietoisuuden hetkellä apua ei ollutkaan saatavilla. Kävin töissä, vaikka tuskin työkyvystä oli montakaan prosenttia jäljellä. Elin jonkinlaisessa horroksessa. Kun pääsin kotiin, voimat tuntuivat ehtyvän kodin kynnyksen ylittämiseen. Hervottomasti itkien ja välillä suoraa huutoa huutaen pidin kiinni miestäni, joka piti minua tuntikausia sylissään ja kiinni elämässä, jolla ei tuntunut olevan meille mitään annettavaa. Elin samaa keskenmenoa nyt kolmanteen kertaan, samalla elätellen toivoa siitä, että alkion ote kohdun seinämästä olisi sittenkin pitänyt.
Kun loppuviikon ultraääniseuranta koitti, kohtu sitten todettiin pientä hyytymää lukuunottamatta tyhjäksi. Pienen alkiomme ote ei ollut pitänyt. Koska veritesti osoitti hormonitason laskeneen riittävästi edelliskerrasta ja edelliskertaisen näytteen tulos varmisti, ettei kyseessä ollut rypäleraskaus, kaavinta jätettiin tekemättä. Ei olisi kannattanut. Jälkivuoto kestäisi kaksi viikkoa, minulle kerrottiin. Todellisuudessa se kestikin viisi. Evääksi sanottiin, että tätäkin tapahtumaa on vain pidettävä huonona tuurina ja seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella.
Kolmanteen otteeseen elin siis jälleen keskenmenoa, jonka tuska tuntui rinnassa samaisessa möykyssä, joka ei poistunutkaan hyytymän mukana. Tuntui, että elämämme ei enää koskaan palaisi entiselleen. Kaiken päällä olisi ikuisesti keskenmenojen luoma varjo, joka poistaisi tästä ikuisuuteen saakka ilon arkisista asioista. Elämänenergiani tuntui vuotavan minusta jälkivuodon mukana. Jälkivuoto oli se, mikä oli lopullisesti vetää niin syvälle, ettei sieltä enää olisi paluuta. Vuoto oli ensin runsasta ja loppui sitten useaksi päiväksi. Sitten täysin yllättäen verta pulppusi hetken deseittäin yhdessä hyytymien kanssa. Kun tämä tapahtui saman kaavan mukaan toistamiseen, soitin eräänä lauantaina viimeisiksi luulemillani voimilla, ääni ja käsi täristen päivystykseen. ”Tämä ei ole tämän päivän asia” oli vastaus ja sain ajan seuraavalle arkipäivälle. Itkiessäni lähes suoraa huutoa vessassa veren värjätessä veden punaiseksi, mieheni soitti vielä uudelleen päivystykseen. Vastauksena oli ”Kuulostaa tavalliselta keskenmenolta. Kannattaa vain ottaa rauhallisesti. Kyllä jälkivuoto voi kestää neljäkin viikkoa.” Mitä ihminen voi muuta kuin selvitä, ellei halua kuolla. Kun noin puolet ajasta painopiste juuri ja juuri oli selviämisen puolella, siitäkin sitten vain selvisi. En enää ihmettele psykiatrisen puolen lisääntyneitä kuluja. Säästöt ja välinpitämättömyys perushoidossa kostautuu sitten viimekädessä siellä psykiatrian päässä, kun ihmisen voimien täydellinen loppuminen vie veronsa. Emme saaneet mitään keskenmenoon liittyviä ohjeita, mitään auttavia puhelinnumeroita, jos sellaisia onkaan. Kaikki tuntui olevan oman aktiivisuuden varassa, pitäisi osata kysyä, vaatia ja olla tiukkana. Mutta millä voimilla? Loppujen lopuksi en uskaltanut vaatia kaavintaa pelkästään sen vuoksi, että pelkäsin nukutusta niin paljon. En pistoksen laittoa tai leikkaussalia vaan sitä, etten olisikaan herännyt nukutuksesta. Pelkäsin, että tiedottomuus olisi liian helpottava tunne, josta en enää haluaisikaan herätä.
Missä mennään nyt? Jälkivuodon kaksi viikkoa osottautui siis kohdallani viideksi viikoksi. Tavallaan verenvuotoon lopulta turtui, koska asialle ei katsottu olevan tarvetta tehdä mitään. Lisäksi saman asian selittäminen uudestaan ja uudestaan ja avuntarpeen vakuuttelu tuntuvat liian nöyryyttäviltä uudelleen koettaviksi. Samalla tuntuu, että tämä keskenmeno ei lopu koskaan vaan se on päättänyt viedä minulta hengen. Käytän mustia housuja ja vuodottomina alkavina päivinäkin sidettä. Vuodon alkamisesta kun ei tule mitään varoitusta. Vielä viikko sitten töissä kesken esitykseni tunsin, että nyt sitä taas tulee. Kuumaa verta ryöppysi sellaisella volyymillä, ettei yhdestä siteestä ollut kuin hidasteeksi. Tunsin, miten lämmin puro valui reiden sisäpintaa pitkin kohti jalkoja. Onneksi palaveri ja esitykseni päättyivät tässä vaiheessa ja pääsin vessaan. Vuoto on ollut nyt jälleen nelisen päivää tauolla, mutta olen tavallaan valmistautunut sen alkamiseen minä hetkenä hyvänsä uudelleen.
Kaikki kokemamme tuntuu niin räikeän epäoikeudenmukaiselta, että tilanteen hyväksyminen tuntuu mahdottomalta. Haluan asioille selityksen, jollaiseksi ei kelpaa pelkkä huono tuuri. Miten näin voi käydä kahdesti peräkkäin? Miten ihmisen voidaan olettaa selviävän tällaisesta jälkivuodosta ilman lääketieteen apua? Fyysinen työkykyni on jatkuvan vuodon takia rajoittunutta ja henkisellä puolella olen äärirajoilla tai niiden yli. Hormonitoiminnan ilmeinen sekavuus ja todennäköisesti estrogeenihormin alhainen taso heijastuu henkiselle puolelle ja tunnen oloni vain vihaiseksi ja ärtyneeksi. Helpompaa ehkä olisi, jos vihalle olisi jokin selkeä kohde, johon sitä voisi purkaa. Nyt pääosa siitä suuntautuu itseeni ja tunnen itseni äärimmäisen tyhmäksi, että lähdin uuteen yritykseen niin pian edellisen keskenmenon jälkeen. Surusta lukemani kuitenkin kertoo, että surun henkiseen käsittelemiseen ja siitä selviämiseen menee useita kuukausia tai jopa vuosi. Miten samaan aikaan voisi olla valmis kokemaan uuden raskauden ja etenkin selviämään mahdollisesta toisesta keskenmenosta?
Loppuosa vihasta kohdistuu terveydenhuoltoon: miksi varauksetta sanotaan uuden lapsen yrittämisen olevan mahdollista heti yhden kuukautiskierron jälkeen? Olen kuitenkin jälkikäteen lukenut useista lähteistä, että toisten lääkärien mukaan kohtu ei kuitenkaan kestä heti keskenmenon jälkeistä raskautta. Ja sitten vielä se henkinen puoli. Miksi terveydenhuollosta ei saa apua silloin, kuin sitä kipeimmin tarvitsisi? On olemassa akuutti verenvuoto ja akuutti kipu, jotka oikeuttavat hoitoon. Mutta sellaista akuuttia henkistä hätää ei ole, joka oikeuttaisi hoitoon. Sen hädän on ensin purkauduttava itsemurhayrityksenä, psykoosina tai hermoromahduksena. Koin tulleeni jätetyksi totaalisesti heitteille, eivätkä voimat riitä omista oikeuksista tai terveydestä taisteluun. Ja suuri kysymysmerkki liittyy myös itse ultraääniseurantaan: saimme kuulla, että jos ”oikeasti” epäillään ongelmia sikiön kehityksessä, seurannan tekevät eri henkilöt, eri paikassa ja eri laitteilla. Terveydenhuollon rutiiniseurannoilla on siis valitettavasti lähinnä symbolinen merkitys ja tavoitteena tuottaa muutama kiva kuva odottavan pariskunnan iloksi. Ensimmäisen raskautemme ongelmat olisi jo np-ultrassa voitu todeta oikean laitteen ja henkilön avulla, eikä tuska olisi venynyt raskauden puoliväliin saakka. Raskaita päätöksiä olisi edessä ollut joka tapauksessa, mutta siihen tarkoitukseen kaiketi seurannat on juuri alunperin tarkoitettukin.
En kestä lukea muiden onnellisia tarinoita. ”Aina on toivoa” –kommentit tuntuvat riipivän kliseisiltä ja nostavat kateuden, epätoivon ja turhautumisen tunteet pintaan yhä uudelleen. Raskaana olevien naisten vatsat ja pienet vauvat kuristavat rinnassa olevaa möykkyä ja puristavat monesti edelleen kyyneleet esiin. Järki sanoo, että olisi kyettävä tuntemaan iloa muiden puolesta ja muiden onni ei ole omasta pois, mutta tunnepuoli ei vain yksinkertaisesti suostu yhteistyöhön.
Lisäksi vaatii suunnattomasti voimia suhtautua tyynesti ihmisten tapaan suunnitella elämäänsä eteenpäin puhumalla lasten ”hankkimisesta”, kuten itsekin aiemmin teimme. Lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan, jos ei käy huono tuuri.
Työstän ajatusta, etten ehkä koskaan halua edes yrittää lasta uudelleen. Tämän kaiken uudelleen läpikäyminen hengissä tuntuu yksinkertaisesti niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että en oman psyykeni vuoksi tunne voivani ottaa riskiä. Pidän aivan liikaa normaalista itsestäni. Koen jo nyt olevani aivan liian lähellä hekistä romahtamispistettä. Nykyelämässä tottuu siihen, että kaikki on mahdollista, kun vain haluaa ja yrittää riittävästi. Kun niin ei käykään, elämän hallinnan menettämisen tunne on suorastaan lamaannuttavan ahdistava. Sen hyväksyminen, ettei lasten saaminen välttämättä olekaan mahdollista, on äärimmäisen tuskaista käsitellä. Oma henkinen kapasiteettini ei selvästikään riitä jatkuviin keskenmenoihin tai keinohedelmöityksiin. Olen ilmeisesti elänyt niin onnellista ja suojattua elämää, ettei minulla ole valmiuksia käsitellä tällaisia asioita. Tuntuu jotenkin helpommalta ajatella, ettei jotakin sellaista haluakaan, mihin ei muutenkaan olisi mahdollisuutta. Me emme kuitenkaan voi kokea enää onnellista odotusta, vaan se on tästä eteenpäin yhtä keskenmenon, verenvuodon ja seulantatulosten pelkoa.
Toisaalta en haluaisi viedä mieheltäni mahdollisuutta tulla isäksi, sillä hänellä kyllä riittäisi uskoa parempaan huomiseen ja mahdollisuuksiimme. Joudun siis tasapainottelemaan täysin itsekkäiden etujen ja rakastamani ihmisen toivoiden välimaastossa samalla, kun ajatuskin uudesta raskaudesta saa sisukseni kouristumaan koetun tuskan muistoista ja pelosta. Näen ainoaksi mahdollisuudeksi pääni kääntämiseen sen, että uskoisin täysin, ettei näin enää voi käydä uudelleen. Mitä siihen sitten vaaditaan? En osaa sanoa. Vaikka yritän ponnistella tästä suosta yksinkin, iso osa jatkon tapahtumista on mieheni varassa.
Pelkäänkin kuluttavani myös mieheni henkiset voimavarat loppuun. Vielä hän on jaksanut tukea ja nähdä asioissa valoisankin puolen, mutta eihän kukaan voi kestää loputtomasti suhteessa, joka on entisestä tasapainoisesta kumppanuudesta muuttunut lähinnä hoivasuhteeksi. Yritän ajatella, että menetys on kohdannut meitä molempia, enkä voi omia kaikkea huomiontarvetta itselleni. Minun olisi kyettävä olemaan vastaava tuki miehelleni. Hän on kuitenkin henkisesti hyvin vahva ja käsittelee muutenkin menetystä eri tavalla, eikä tunnu samalla tavoin olevan akuutin avun tarpeessa.
Ei siis liene vaikea päätellä, että en ole selvinnyt kohtaamastamme tragediasta kunnialla vaan taistelu pinnalla pysymisestä jatkuu edelleen. Ymmärrän, että elämämme onnellisuus riippuu siitä, millaisia odotuksia sille asetamme. Yritämme nauttia keskinäisestä suhteestamme ja teemme yhdessä asioita, joita lapsiperheet eivät voisi tehdä. Sieltä se onni ja elämänilo on vain löydettävä. Mietimme lapsen hankkimista ehkä joskus uudelleen, jos siltä tuntuu.
Kiitokset ajastasi ja voimia kaikille keskenmenon kokeneille. Kertokaahan, miten pitkään menee, että vihasta ja katkeruudesta pääsee yli? Miten olette asiaa käsitelleet? Neuvona kaikille sanoisin, että odottakaa ihmeessä keskenmenon jälkeen useampi kuukausi, vaikka se niin kovin vaikealta tuntuukin. Uusi raskaus helpottaa edellistä menetystä, mutta sillä on suuri riski mennä kesken. Ja sen toisen keskenmenon kokeminen heti edellisen perään on ehkä vielä suurempi tuska kuin kaksi täysin erillistä keskenmenoa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli todella riipaiseva. Osanottoni. Yritän vastata jotain, vaikka itse en ole keskemenoa kokenut, vaan olen tällä palstalla vierailemassa lapsettomuuden puolelta. Jokaisen lapsettomuushoitojakson jälkeinen nega on tietysti ollut pettymys. Aina tulee tunteet pintaan, kun tyhjää testiruutua katsoo, vaikka olisi tiennyt että nega tulee ja ollut olevinaan varautunut siihen. Eihän tilanne toki ole läheskään niin yllättävä, dramaattinen ja lohduton kuin km:ssa. Ymmärrän, että siinä tilanteessa putoaa korkealta, vaikka olisikin vältellyt vauvannuttujen ostoa ja muuta hössötystä. (Niitä minäkin tulen välttämään ensimmäiseen parkaisuun asti, jos joskus raskaaksi onnistun tulemaan.)
Mielestäni luettelit hyvin noita tuntemuksia kateus, epätoivo, lohduttomuus... Niitä tunteita tunnen minäkin perheellisiä ja onnellisesti odottavia kohtaan. En osaa sanoa, millä niistä pääsisi yli. Varsinkaan tilanteessasi, jossa fyysisetkin oireet yhä muistuttavat tapahtuneesta. Siinä mielessä negatiivisista lapsettomuushoidoista ýli pääseminen on varmasti helpompaa.
Töissä oleminen kuullostaa aika tukalalta, jos joudut varomaan vuotojakin joka hetki. Mieleen tulee, etkö saisi työterveydestä sairaslomaa? Se olisi minusta ehdoton toimenpide tuossa tilanteessa. Nostan hattua, että olet voinut edes fyysisesti olla läsnä työpaikalla. Kun töissä olo kuitenkin kuulostaa sen verran hankalalta, saisitko kerättyä voimia esim. juuri työterveyslekurilla käyntiin? Tai olisiko sinulla taloudellisesti mahdollista käydä esim. jollain yksityislääkärillä (ehkä jollain lapsettomuusklinikalla? Siellä ollaan yleensä tosi osaavia myös psyykkisten oireiden hoidossa tai ainakin osataan ohjata eteenpäin), jos tunnet ettet ole saanut nykyisessä paikassa tarvittavaa tukea. Ymmärrän että on hirveän vaikea raahautua mihinkään uuteen tilanteeseen tuossa tunnemylläkässä, mutta se ponnistus varmaan kannattaisi yrittää ottaa. Toivottavasti miehesi jaksaa vielä tukea sinua.
Muuten kertomuksesi töihin keskittymisesti kuulostaa samalta kuin omani näissä hoitomylläköissä. On älyttömän vaikea keskittyä mihinkään, ajatukset harhailee peloissa ja tuntemuksissa, eikä mistään työjutusta saa otetta.
Toivottavasti saat tähän vastauksia muilta km:n kokeneilta, koska itse en osaa sanoa, kauanko km:stä yli pääseminen voi kestää. Ikuisesti se varmaan jää mieleen, mutta missä vaiheessa siihen saa etäisyyttä niin että voi jatkaa eteenpäin.
Toivotan sinulle voimia kaikesta kokemastasi huolimatta ja jaksamista keskusteluavun/sairasloman haun suhteen.
Kiitokset osaaottavasta viestistäsi. Kirjoittamastasi poiketen uskon, että hedelmöityshoitojen ja nii-den epäonnistumisten läpikäyminen on varmaankin aivan yhtä ahdistavaa, turhauttavaa ja piinaavaa kuin keskenmenotkin. Tuskasi on varmaankin yhtä suuri, vaikka syyt erilaiset. Tällä palstallakin jokaiselle keskenmeno tuntuu olevan yhtä piinaava ja vaikeasti hyväksyttävä, oli sitten lapsia ennes-tään tai ei, ikää enemmän tai vähemmän jne.
Minun kohdallani tuo jatkuva vuoto tuntuu olevan se viimeinen pisara. Ikään kuin tilanne jatkuisi ja jatkuisi ja elämäni olisi pelkkää keskenmenoa. Nyt tilanne kuitenkin näyttää jo vähän lupaavammal-ta. Neljän vuodottoman päivän jälkeen eilinen toi mukanaan taas takapakin, mutta tällä kertaa ky-seessä oli vain muutama tippa vanhan väristä verta. Samaa tahtia vuodon loppumisen kanssa tunnen voivani tunti tunnilta paremmin. Sen verran paremmin, että olen jo tehnyt päätöksen: jos vuoto al-kaa uudelleen runsaana, lähden empimättä ja etukäteen soittelematta päivystykseen. Olen todennut, että vuoto saattaa parissakin tunnissa tyrehtyä kokonaan ja sen jälkeen eläminen epätietoisuudessa vain jatkuu, koska eihän sinua silloin enää lasketa päivystyspotilaaksi. Jatkuva suuren vuodon uhka ei siihen kokemukseni mukaan riitä. Ja taloudellisesti en tällä hetkellä voi mennä yksityisellekään.
Järkikin tuntuu taas kulkevan sen verran paremmin, että olen kaivanut psykologisen puolen nume-roita esiin sitä tarkoitusta varten, että tilanne muuttuu uudelleen yhtä ahdistavaksi. Mutta nyt tosiaan ymmärrän, että todellisessa hädässä ihminen saattaa olla jotenkin niin sekaisin, ettei enää ymmärrä hakea sitä apua mistään.
Yksi syy toimettomuuteeni juuri akuutilla vuotohetkellä täällä töissä on ollut, että olen halunnut pitää kiinni siitä ainoasta normaalista osasta elämääni, eli työstä. Olen kokenut, että töihin keskit-tyminen on vienyt ajatukseni muualle ja on helpottavaa pystyä noin kahdeksan tuntia päivässä to-taalisesti työntämään henk.koht. elämä taka-alalle. Tämä sitten kostautuu kotona, kuten kerroinkin, eli jossakin vaiheessa ne asiat on käsiteltävä. En ole kuitenkaan halunnut olla töissä jatkuva potilas, jatkuvasti tekee vajaita työpäiviä, tulee ja menee milloin sattuu jne. Haluan olla työkavereideni sil-missä normaali työntekijä, en kestäisi olla potilas töissäkin. En ole siis halunnut näyttää ongelmiani ja tuskaani työkavereilleni, joista lisäksi suuri osa on miehiä. Ehkä työkykyni ei ole samalla tasolla kuin yleensä, mutta ajatus vaeltelemisesta yksin kotona on vieläkin pahempi vaihtoehto.
Toivon, että omat hedelmöityshoitosi tuottavat toivotun tuloksen mahdollisimman pian. Oikein va-loisaa ja aurinkoista kevättä, yritetään keskittyä niihin elämän positiivisiin asioihin.
...huomasin nyt että vastaukseni oli aika paljon omasta näkökulmastani, nimittäin itse en jaksaisi olla työssä yhtään ja raskaus olisi siksikin niin toivottu asia! Minäkin olen miesvaltaisessa työpaikassa ja tähän asti aina piilotellut hoitoihin liittyviä menoja ja vaivoja, mutta asian pitkittyessä olen huomannut, että ilmoitus henkilökohtaisesta menosta ja gynegologin kirjoittama lääkärintodistus tukkii miespuolisten kollegojeni suut täydellisesti. Mutta ymmärrän, jos työsi on sinulle mieluista, niin totta kai haluat pitää siitä kiinni, etkä tehdä tästä jutusta suurempaa numeroa.
Hyvä kuulla että jotain rauhottumista tilanteessasi on. Hyvää kevättä ja kesää, kaikki on ainakin minun mielestäni paljon valoisampaa, kun kesää kohti mennään.
Hei, asun Englannissa olen Suomalainen nainen 36 vuotias. Minulla on 10 vuotias terve tytar entisen mieheni kanssa olen eronnut hanesta ja kun tapasin uuden mieheni yritimme lasta ja kun tulin raskaaksi menin rutiiniin kuvaukseen minulle kerrottiin etta sikio oli kuollut, niinkuin sinakin mina katsoin sita kuvaa ruudussa ja jotain myos minussa kuoli no minut lahetettiin heti sairaalaan kaavittavaksi ja se siita itkin yon ja paivan ja sitten yritin olla sita ajattelematta, no semmosta sattuu yritimme uudelleen ja tulin raskaaksi ja kaikki naytti menevan hyvin loppuun asti mutta meidan poika syntyi ilman toista korvaa ja pari muuta terveys ongelmaa, han on nyt kolme vuotias ja ihana poika mutta kehitysvammainen ja elama on ollut rankkaa ja pelottavaa. Olemme odottaneet nain kauan etta uskalsimme yrittaa uudelleen koska emme tieda voimmekko yhdessa saada tervetta lasta, koska keskenmeno on luonnon keino lopettaa epanormaali raskaus. No, olin raskaana kaksi viikkoa sitten ainoastaan viisi viikkoa ja rupesin vahan vuotamaan ruskeaa vuotoa sitten seuraavana paivana pari veri pisaraa ja sitten vahan tummaa verta ja menin laakariin he lahettivat sairaalaan kuvaukseen ja eivat loytaneet sikio vetta mutta nakivat jotain vaarassa paikassa, minulla oli ektooppinen raskaus ja minut leikattiin heti, ottivat vasemman tuubin pois ja minut kaavittiin ja nyt olen toipumassa leikkauksesta mutta olen todella masentunut itken koko ajan tulee hirvea suru paalle ja mina en yleensa itke mistaan. Minulla ja miehellani on viela mahdollisuus yrittaa koska minulla on yksi tuubi jaljella mutta jos on ollut kesken menoa ja ektooppista raskautta ja lapsi syntynyt sairaana johon ei tiedeta syyta on enemman riski hommaa ja voin saada niita uudestaan ja jos minulle tulee uusi ektooppinen raskaus niin se siita en voi saada enaa lapsia. Tunnen itseni epaonnistuneeksi naisena ja en osaa kertoa milta tuntuu kun en onnistu edes nain luonnollisessa asiassa kun lapsen saanti enaan, pelottaa, haluan keskittya lapsiini nyt ja minun pitaisi olla kiitollinen lapsistani joita on jo mutta tama on niin traamaattista etta en tieda miten selvian. No kait nyt ajan myota jotenkin, ystavamme saivat juuri lapsen, perheen jasen odottaa lasta, vaikeaa katsoa heidan onnea. Mutta sinulle voisin sanoa etta ystavamme yrittivat lastaan pari vuotta ja heille tuli 11 keskenmenoa ja sen jalkeen he saivat kaksi tervetta lasta. Keskenmenoihin on monia syita, olisi ihanaa jos laakarit tietaisivat kaikki mutta olen todella vihainen kuinka sinua kasiteltiin sairaaloissa koska jokaisen kesken menon jalkeen nainen pitaisi kaavia, puhdistaa koska jos sinulle jaa jotain sisaan se voi aiheuttaa tulehdusta ja sinansa aiheuttaakeskemenoa. Kauheeta kuulla etta sinun piti menna lapi veren vuodot ja kivut jalkeenpain aivan hirveaa barbaarista hoitoa. Olen varma etta teille kay hyva tuuri joku paiva mutta pida huoli itsestasi ja vaadi hoitoa.
Kaikkea hyvaa ja lamminta kesaa ala anna periksi.
Kiitoksia sinullekin myötäelävistä sanoista. Mutta miten kovia oletkaan sinäkin kokenut, surullista luettavaa :(
Minä pelkään tällä hetkellä sitä, että kun on kerran ollut sikiövaurioinen lapsi ja heti perään keskenmeno, mitäköhän seuraavaksi on vuorossa? Tuo kokemasi munajohtimen poistaminen on sitten vielä askel peruuttamattomampaan suuntaan - lastahan voi keskenmenon jälkeen yrittää periaatteessa aina uudelleen ja uudelleen, jos vaan psyyke kestää, mutta osien poistaminen on niin kammottavan peruuttamatonta. Mutta niin kauan kuin toinen on vielä jäljellä, voi ehkä ainakin yrittää ajatella, että on myös toivoa. Älähän siis lannistu.
Kuvaamasi naisena epäonnistumisen tunne on tuttu minullekin. Välillä tuntui siltä, että sama se, vaikka minut amputoitaisiin vyötäröstä alaspäin - eihän sillä osalla näyttäisi kuitenkaan mitään tekevän. Se ainoa asia, mihin alaruumiini naisena olisi evoluution aikana pitänyt kehittyä, eikä minusta ole edes siihen! Välillä sitä todella tunsi suorastaan itseinhoa. Nyt olen jotenkuten päässyt yli itseinhosta, mutta itse tapahtumien hyväksyminen on edelleen työn alla.
Mietit riskiänne saada uudelleen vammainen lapsi. Koska ensimmäinen sikiö oli niin moninaisesti vammainen, hakeuduimme silloin perinnöllisyysneuvontaan. Neuvonnassa kerrottiin, että kyseessä oli joko sattuman aiheuttama ongelma tai perinnöllinen ongelma.
Sattuman toistumisen todennäköisyyden sanoivat lähes mitättömäksi. Perinnöllisestä vaihtoehdosta kertiovat, että pahimmassa tapauksessa kannamme molemmat virhettä geeniperimässämme, mutta silloinkin sairaan lapsen saamisen mahdollisuus on "korkeintaan vain" 25 %. Täysin terveen lapsen mahdollisuus on tuo sama 25 % ja loppu todennäköisyys on sille, että saamme terveen lapsen, joka itsemme tavoin vain virheen kantaja.
Samat todennäköisyydet koskevat varmaan teitäkin. Eli aina on mahdollisuus saada myös terve lapsi, jos olette itse terveitä. Mutta mitä tämä tieto sitten meitä auttaa? En ole vielä ihan varma. Toisaalta tuntuu, ettei ole voimia yrittää, jos vain on olemassa pienenpienikin riski, että tämän helvetin joutuu käymään läpi uudelleen. Ja vaikka todennäköisyys olisikin 25 %, se voi silti osua kohdalle monta kertaa peräkkäin.
Lämmintä kesää myös sinne Englantiin, pidähän huolta itsestäsi.
Luin tarinasi. Vastauksia minulla ei ikävä kyllä ole, vain samantyyppisiä kysymyksiä kuin sinulla. Keskenmenoja olen kokenut, koen parhaillaankin, joten tiedän tuntemuksistasi. Lukeminen ja kirjoittaminen on terapiaa, joten yritän kertoa lyhyesti kokemuksistani. Josko siitä olisi jotakin apua.
Olemme toivoneet lasta kolme vuotta. Kun lasta ei kuulunut, hakeuduimme hoitoon. Hoidot ovat olleet kevyemmästä päästä, ja olen tullut niiden avulla ihan hyvin raskaaksi. Ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon (rv 9) pääsiäisenä 2003. Kaavintaa ei tarvittu, vaan alkio tuli vuodon ja melkoisten kipujen mukana pois itsestään. Selvisin kuitenkin hyvin ja nopeastikin. Kun keskenmenojen kerrottiin olevan niin kovin tavallisia, ajattelin minäkin, että tämä oli vain sitä huonoa tuuria.
Halusimme yrittää uudelleen heti kun mahdollista. Tulinkin raskaaksi heinäkuussa. En uskonut toisen keskenmenon mahdollisuuteen, mutta taustalla jäyti koko ajan pieni pelko. Sen vuoksi halusin ennen neuvolaan menoa käydä ultrassa. Tiedän, ettei sen perusteella voi aikaisessa vaiheessa ennustaa mitään, mutta se rauhoitti omaa mieltäni. Tai niin toivoin. Ultrassa näkyi sydänäänet, mutta alkion kerrottiin olevan liian pieni viikkoihin nähden (n. rv 8), minkä vuoksi lääkäri halusi katsoa sen uudestaan viikon kuluttua. Pitkän viikon jälkeen todettiin alkio elottomaksi ja sain lähetteen kaavintaan. Tämä tapahtui elokuun lopulla.
Toipuminen vei useita kuukausia. Mietin, uskallanko enää yrittää, sillä tuntui, etten kestäisi kolmatta keskenmenoa. En voinut ymmärtää, mikä tarkoitus tällaisella on. Mikään ei innostanut, ja työssäkäynti meni vain jotenkin rutiinilla. Tunsin oloni täysin tyhjäksi. Kävin läpi koko elämääni miettien, miten mennä eteenpäin. Ihminen on kuitenkin kummallinen olento ja toipuu raskaistakin kokemuksista. Niinpä olin kevättalvella saanut niin paljon uskoa ja toivoa mieleeni, että halusin innoissani yrittää jälleen.
Raskaus alkoi hyvin, ja ultrassa näkyi oikean kokoinen, elävä alkio (rv 8). Koska lääkäri toivoi lapsivettä olevan enemmän, hän halusi jälleen katsoa tilanteen uudelleen puolentoista viikon kuluttua. Edellisenä iltana totesin kauhukseni pientä vuotoa. Se olisi voinut kuulua normaaliin raskauteen, mutten uskonut sitä tässä tapauksessa hetkeäkään. Olin paniikissa. Ultran aamuna, eilen, vuoto oli edelleen samanlaista, mutta muuttui pian runsaammaksi. Ultrassa todettiin alkion olevan kuihtumaan päin eikä sydänääniä ollut enää havaittavissa. Pieni ihmisalkumme lienee kuollut noin viikkoa aiemmin. Lohduttavalta ei juuri tuntunut se, että tällä kertaa olimme päässeet raskaudessa aiempia kertoja pidemmälle.
Toivon, että tämä keskenmeno menee näin itsestään. Lieviä kipuja on, mutta ne ovat toistaiseksi siedettäviä. Kamalia vuotoja minulla ei ole koskaan onneksi ollut. Ajattelin tarkistuttaa tilanteen loppuviikosta, jotta nähdään, tarvitaanko vielä kaavintaa.
Tekstini kuulostaa omiin korviini tyhjältä ja tunteettomalta, vaikka tunteet ja kysymykset jylläävät. Ehkäpä siinä näkyy tyrhanpäiväisen tyhjä oloni. Aamu alkoi itkulla ja kysymyksellä miksi, ja sama jatkuu. Kipu ja ahdistus ei tunnu yhtään jalostavalta! Silti, kaiken tämän taustalla, en ole antanut periksi. Olemme jo päättäneet yrittää joidenkin tutkimusten jälkeen pian uudestaan. Jollakin karmaisevalla tavalla tähän "tottuu", vaikka toisaalta ei onneksi totu ikinä. Kaikkia tunteita on vaikea pukea sanoiksi, ja uskon niistä tietävän vain niiden, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Suurin lohtuni on tällä hetkellä rakas mieheni, joka suree yhdessä kanssani.
Kyynelten takana uskon ja toivon edelleen, että meillä vielä jonakin päivänä on sylissämme oma pikkuinen. Samaa toivon myös teille. Voimia ja jaksamista sekä aurinkoista kevättä ja kesän odotusta.
Pahoitteluni puolestasi :( Tilanteeseesi nähden tunnut pärjäävän hyvin ja onneksi miehesi on tukenasi. Ihmisen mielellä tuntuu olevan taito annostella tunteita kaikkein pahimpina hetkinä vain pieninä erinä, jolloin asiaa pystyy käsittelemään jokseenkin rationaalisesti. Kykenee etsimään ne "hyvät puolet", joita sitten miettiä, jos tunteiden vyöry on jyrätä yli. Kirjoituksesi ei siis tunnu mitenkään tunteettomalta, tunteet tulevat esiin rivien välistä ilman korostamistakin.
Kunpa minäkin pystyisin olemaan kanssasi yhtä optimistinen sen suhteen, että jonakin päivänä meilläkin vielä on oma lapsi. Älähän sinä milloinkaan unohda tuota ajatusta, se kantaa varmasti pitkälle ja osoittaa tervettä selviytymiskykyä.
Itse syöksyin tänään lähes normaaliksi palanneesta tunne-elämästäni tunteitten pohjamutiin, kun gynekologi oli ehdottomasti sitä mieltä, että toinen keskenmeno hyytymineen ei voi johtua kohdun valmistumattomuudesta edellisen keskenmenon jäljiltä. Se oli se ainoa toivon kipinä, joka minulla on ollut, se ainoa selitys, joka jotenkin helpottaisi tuskaa. Nyt toinen keskenmeno on jälleen vailla järkevää, selvää perustetta, jonka avulla kykenisin hyväksymään sen. Tilanne tuntuu jälleen yksinkertaisesti liian epäreilulta hyväksyttäväksi. Kromosomitutkimuksen tulokset antavat vielä odottaa itseään, mutta niissäkään mahdollisesti olevat poikkeamat eivät antaisi aihetta kahteen keskenmenoon - virheiden periytyminen kun on sen verran epätodennäköistä.
Lisäksi tunnen tällä hetkellä jotakin epämääräistä vihaa siksi, ettei kukaan varoittanut, miten kipeisiin tilanteiseen lapsen toivominen voi johtaa. Miksi edes annetaan ihmisten ymmärtää lapsia tulevan "hankkimalla", ikään kuin kyseessä olisi tilaus, joka toimitetaan 1-3 kk toimitusajalla. Ja loppujen lopuksi tuo viha kohdistuu tietysti vain itseeni, kun ei ole muutakaan vihan purkukohdetta; omaksumistaan käsityksistä kun ei kukaan ulkopuolinen ole vastuussa.
Ainoa lohduttava asia on, että viimeisen kahden viikon aikana on tuntunut jälleen siltä, että elämä voi sittenkin muilta osin palata suhteellisen normaaliksi ja tämä sydän kykenee kuin kykeneekin tuntemaan vielä myös iloa. On siis toivoa, että tämänkin pudotuksen jälkeen saan jälleen otteen jostakin risusta ja pääsen sinne kasan päälle, jonne aurinko voi paistaa.
Auringonlämpöiset onnentoivotukset seuraavalle yrityksellenne. Itse olen varautunut keräilemään omia sirpaleitani ja rohkeutta vielä tovin, ennen kuin annamme uudelle elämälle mahdollisuuden.
Lämmin kiitos kirjoituksestasi. Tuntuu hyvältä kuulla jotakin henkilöltä, jolle ei tarvitse selittää kaikkia tuntemuksiaan.
Vielä haluan sanoa muutaman sanasen. Ymmärrän, että haet selitystä tapahtuneeseen. Niin teemme varmaankin me kaikki. Yksi vaikeimmista asioista on hyväksyä se, että syytä keskenmenoon ei vain ole. Lääketiede tietää paljon, mutta ikävä kyllä paljon on vielä meiltä pimennossa. Olen kysellyt kovasti itsekin lääkäriltä syitä, mutta on pakko tyytyä vastaukseen, ettei tietoa ole. Se on hurja ajatus, ja pelottaa väistämättä etukäteen seuraavaa raskautta ajatellen.
Voi miten tutulta kuulostaa myös vihasi. En minäkään tiedä, kenelle olisin vihainen. En vain voi ymmärtää, miksi meille käy näin. Samaan aikaan syntyy lapsia sellaisille, jotka eivät niitä halua tai pysty syystä tai toisesta hoitamaan. Miksi me emme kelpaa vanhemmiksi? Luulin minäkin, että asiat olisivat hyvin, kun tulin hoitojen avulla raskaaksi. Se oli kuitenkin vielä "helppo" osuus. Miksi pitää vielä kokea keskenmeno ja moneen kertaan? Tiedän, turhaa pohtimista. Uskon silti, että on hyvä käydä erilaisia tunteita läpi. Se on osa selviytymistä ja paranemista.
Kirjoituksestasi kuultaa kuitenkin taustalta jo pieni toivon kipinä. On hyvä, että tietää itse, milloin on valmis yrittämään uudelleen. Jokainen meistä on yksilö ja kokee asioita eri tavoin ja eri tahdissa. On turhaa sanoa, kuten eräs (mies)lääkäri minulle:"Seuraavan kerran kun tulet raskaaksi, unohda olevasi raskaana" Mielestäni kohtuuton vaatimus kokemani jälkeen. Osa elämää tämäkin on, vaikka olisi voinut jäädä kokematta.
Kokoa itseäsi kaikessa rauhassa. Yritetään kaikesta huolimatta nauttia auringon säteistä; hitaamminkin pääsee sinne kasan päälle, ja korkeammalla aurinko lämmittää sitten vieläkin suloisemmin.:)
Luin juuri tekstisi ja itkin. Tuntemuksesi ovat niin samanlaisia kuin omani. Olen 24v ja avomieheni 27v. Viime kesäkuussa lopetimme ehkäisyn lastensaannin toivossa. Ensimmäinen raskaus alkoi 3 kuukautta ehkäisyn lopuksesta. Se meni kesken 6. vkolla.Keskenmeno oli täydellinen, ei tarvittu kaavintaa. Suru oli suuri.Sitten tuli yhdet normimenkat välissä ja taas olin raskaana. 6rv tuli ja meni. oloni huononi jatkuvasti. lopulta alkoi tuhruinen vuoto, jota reilun vkon ihmeteltyäni, soitin neuvolaan.
Sain ajan ultraan raskausvkoja oli tasan 11. ultran vastaanotolla sanoin miehelleni, että en usko että siellä on edes sikiötä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että mulla todettiin rypäleraskaus... tämä tapahtui helmikuussa. nyt raskaushormoni on muuttunut negatiiviseksi, mutta lasta saamme yrittää seuraavan kerran lokakuun lopussa. Koska raskaushormoni saattaa muuttua takaisin positiiviseksi, jos istukkasoluja on jäänyt vähänkään elimistööni..huoh..joudun käymään kuukausittain lokakuuhun asti verikokeessa hormoniseurannan vuoksi.
Asiat olisivatkin liian hyvin, jos lapsi olisi meille jo suotu.Oma elämäni ei ole ollut kovin ruusuilla tanssimista ennen avopuolisoni kohtaamista. tunteeni vaihtelevat tällä hetkellä katkeruudesta syvimpään mahdolliseen suruun. Itsekään en pysty ilman katkeruutta katselemaan raskaana olevia tai pieniä vauvoja.
oma aktiivisuus on todella kaiken a ja o, jos haluaa ammattiapua.
selvisin kuitenkin pahimman yli mieheni ja ystävieni avulla, sekä iso kiitos kuuluu myös työkavereilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella. Vaikka tästä toisenkin raskauden epäonnistumisesta on jo kulunut reilu 2 kuukautta, suru väistyy vain hetkiksi.
en pysty uskomaan, että kolmaskaan raskaus onnistuisi. mielestäni olen syntynyt äidiksi ja tunne siitä, että emme ehkä saakaan omaa biologista lasta on todella raastava.
Olen samaa mieltä kanssasi, että tällaiset jutut ovat todella epäoikeudenmukaisia. meillä joilla olisi tarjota lapselle hyvä koti ja paljon rakkautta, ei niitä lapsia sitten tulekaan.
jo seuraava raskaus jostain kumman syystä onnistuisikin, en pystyisi pelotani nauttimaan siitä kuitenkaan. aina voi tapahtua. lapsi voi menehtyä kohtuun milloin vain tai viimeistään synnytykseen. ehkäpä on hyvä, että joudumme odottamaan puoli vuotta,jospa pelko laantuisi.
toivottavasti aika parantaisi haavamme. ehkäpä meille molemmille lapsia suodaan tavalla tai toisella.
"tahtoisin kauniin laulun tänään lähettää niille,
joiden mieli on täynnä ikävää.
Tahtoisin tänään heitä pitää kädestä,
olla hetken aikaa kuin tuuli, lähellä."
Hei,
Voi miten riipaiseva oli sinun kirjoitus! Toivon että tuskasi helpottuu pian. Ihanaa että miehesi jaksaa tukea sinua. Onneksi se on niin että miehet toipuu yleensä helpommin, koska he eivät koe sitä tuskaa konkreettisesti itsensä sisällä, niinkuin nainen, joka kantaa sitä toivottua pientä elämänalkua, ja kärsii sitten kipua ja veren vuotoa kun juttu epäonnistuu. Ehkä miehet pystyvät siksi antamaan tukea, sille toiselle joka kamppailee oman elämän jaksamisen kanssa.
Itselläni tilanne on tälläinen;
meillä on jo kolme lasta! Korkeammalle kiitos heistä !
Mutta olen aina toivonut suurta perhettä ja siksi yritimme lasta nro 4.
Tulin kolmannella yrittämällä raskaaksi.Kaikki alkoi hyvin. En tuntenut mitään epäilyttävää, ei ollut kipuja ja normaalit raskaus oireet olivat selviä. Sitten vk 10 kuunneltiin sydänääniä, ja niitä ei kuulunut. Lääkäri totesi vain ettei syytä huoleen, Minulla olisi np-ultra ensi viikolla, siellä sitten tarkastetaan tilanne. Siitä alkoi piinaviikko! Tarkkailin jokaista viiltoa ja nipistystä kuin heikkopäinen! Se oli elämäni tuskaisin viikko. Kun sitten ultra koitti, oli viesti julma! Sikiö oli kuollut noin vk 9. Kaavinta tehtiin heti.
Olin totaalisen murtunut, ja pitkään. Jossain vaiheessa päätin etten enään koskaan yritäkään lisää lapsia.Mutta mieheni kannustuksella sain itseni kasaan, kävin kyllä välillä todella pohjamudissa! Itseinho ja syytökset raastoivat niin totaalisesti että välillä tuntui etten saa henkeä !
se tuska on kyllä jotain niin alkukantaista, ettei siihen normaalit mielenparannukset tepsi.
Jotenkin siitä selvittiin, aikaa meni noin vuosi.
Sitten päätettiin aivan innosta puhkuen yrittää uudestaan ! Siitä on aikaa muutama viikko, tulin heti raskaaksi ! tein kotitestin ja se oli positiivinen!!!! Yritin riemuita tuloksesta,ja riemuitsinkin, mutta epävarmuus oli niin suurta että varasin kuitenkin ajan varhaisraskauden ultraan, ja siellä kohtuni oli TYHJÄ !!!!!!!!!!!! Minulla on kohdun ulkopuolinen raskaus! Voi itkujen itku ! Tuntuu kuin joku repisi sydäntä rinnastani, ja melkein haluasin että sen joku repisikin, kun tuntuu etten kestä tätä tuskaa !
Tällä hetkellä odotan mitä tuleman pitää, joka tapauksessa tämäkin elämänalku poistetaan kehostani. Vielä se on sisälläni, mutta luopua siitä täytyy !! APUA !
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että meidät jätetään liiaksi oman onnemme nojaan, sillä nämä asiat ovat niin vaikeita yksin kantaa. Se miten sinut jätettiin yksin vuotojesi kanssa on aivan käsittämätöntä ! SE on törkeää !
Mutta vastatakseni kysymykseesi, että kuinka kauan tuska jatkuu, niin sanoisin että se on niin yksillöllistä, Jotkut on sitä mieltä että turha sitä on jäädä murehtimaan, yrittävät heti uudestaan . Minä taas halusin käydä sen tuskan läpi niin perusteellisesti, ettei se enään puske läpi. Ja hyvä niin sillä nyt en kestäisi jos taustalla olisi vielä edellisen keskenmenon tuska. Joskaan se suru ei varmaankaan koskaan helpota kokonaan, se on aina muistoissa, mutta ei enään musertavana.
Joten sure suru läpi, hae voimia asioista jotka saa sinut hymyilemään. Pikkuhiljaa se helpottaa.
Tuohon yritän uskoa nyt itsekin kun tuskan aalto on hukuttaa minut alleen !
Mutta jotenkin tämä myös sisuunnuttaa niin että päätän yrittää ja yrittää !!
Toivotan kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi ja onnea sille mitä sitten ikinä päätättekin tehdä !!!!!!!