Minulla diagnosoitiin vaikea masennus muutama vuosi sitten. Halusin kuitenkin päättää hoitosuhteen, koska en kokenut saavani siitä mitään apua. Aloitin uuden elämän uudella paikkakunnalla ja hetken voinkin paremmin kuin aikoihin. Hetkittäin kuitenkin vanhat asiat kummittelevat mielessä ja etenkin keväisin ja syksyisin masennus meinaa kaataa sänkyyn. En kuitenkaan koe olevani järin masentunut (etenkin jos vertaa muutaman vuoden takaiseen aikaan). Lähinnä koen kaiken olevan turhaa, joka tekee minusta välinpitämättömän. "Kaikki on turhuutta" -ajatukset kuitenkin vaivaavat minua ja haluaisin niistä eroon. Haluaisin vielä joskus oppia nauttimaan elämästä!
Itsemurha-ajatuksista olen päässyt kokonaan eroon, olen jopa alkanut pelkäämään kuolemaa. (Ehkä jopa liikaa.) Mutta kun tulee hetkiä jolloin on todella vihainen/surullinen/pettynyt/häpeissään en osaa käsitellä tunteita kuin vain ajatuksella: "mä tapan itseni tai ainakin vahingoitan". Tähän asti olen pystynyt pitämään sen vain ajatuksena, mutta välillä ajatukset pelottavat minua, pelkään, että teen itselleni jotain peruuttamatonta suutuspäissäni.
Pointti tässä oli se, että haluaisin kuulla muiden mielipiteitä siitä kannattaisiko hakea apua? Ja mistä sitä apua saa? Vai onko tämä täysin "normaalia"? Hoitoon hakeutumisessa on myös riskinsä, sillä ihmisillä, etenkin minulla, on taipumusta mennä vain huonompaan kuntoon. Ja usein hoito antaa itselleni luvan ajatella, että olen masentunut ja minulla on oikeus olla laiska. Viimeiseen asti haluan vältellä pohjamutia, mistä joskus olen vaivoin ryöminyt ulos. En halua sairauslomalle, vaikka töihin lähteminen usein onkin tuskaa. Työ on kuitenkin se joka pitää minut edes jotenkin kiinni elämässä!
Itsemurha-ajatuksista olen päässyt kokonaan eroon, olen jopa alkanut pelkäämään kuolemaa. (Ehkä jopa liikaa.) Mutta kun tulee hetkiä jolloin on todella vihainen/surullinen/pettynyt/häpeissään en osaa käsitellä tunteita kuin vain ajatuksella: "mä tapan itseni tai ainakin vahingoitan". Tähän asti olen pystynyt pitämään sen vain ajatuksena, mutta välillä ajatukset pelottavat minua, pelkään, että teen itselleni jotain peruuttamatonta suutuspäissäni.
Pointti tässä oli se, että haluaisin kuulla muiden mielipiteitä siitä kannattaisiko hakea apua? Ja mistä sitä apua saa? Vai onko tämä täysin "normaalia"? Hoitoon hakeutumisessa on myös riskinsä, sillä ihmisillä, etenkin minulla, on taipumusta mennä vain huonompaan kuntoon. Ja usein hoito antaa itselleni luvan ajatella, että olen masentunut ja minulla on oikeus olla laiska. Viimeiseen asti haluan vältellä pohjamutia, mistä joskus olen vaivoin ryöminyt ulos. En halua sairauslomalle, vaikka töihin lähteminen usein onkin tuskaa. Työ on kuitenkin se joka pitää minut edes jotenkin kiinni elämässä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
pyörii lause "kaikki on turhuutta" -ajatuksia niin sehän kai kertoo siitä, että elämästä puuttuu jokin syy, tarkoitus miksi elää. Sellaisen asian löytäminen, joka antaa sitä tarkoitusta elämääsi olisi varmaan se oleellisin juttu.
Sanoit olevasi työssä ja työ antaa sitä tarkoitusta edes jonkin verran. Niinhän se on itsellänikin.
Työpaikkasi kuuluu varmaan jonkin työterveyshuollon piiriin, joten sieltä voi myös kysellä (työnantajan laskuun) mitä voisi asialle tehdä.