yksin synnytykseen?

Minulla on vastaava edessä pikapuoliin. Mieheni on herkkä ja minä kuvittelisin että kestän kipua parhaiten yksin joten olemme päättäneet että hän ei sinne tule. Ystävät ja sukulaiset ovat kaukana joten ihan vaan yksikseen olen sitten.

Pyydä doula mukaan, isommilla paikkakunnilla on sellaisista välityskin, Aktiivinen Synnytys Ry Tampereella ainakin välittää. Voit myös neuvolan tai sairaalan synnytysosaston kautta ehkä löytää vapaaehtoisen naistukihenkilön, joka toki on syytä tavata hyvällä ajalla jo ennen synnytystä luottamussuhteen syntymiseksi. Tai omasta lähisuvusta tai kaveripiiristä?
Ekassa synnytyksessä isä oli mukana, synnytys alkoi illalla ja hän kivasti helpotti mm. hieromalla oloa alkuun (en oikein muista enää tarkasti, yli 15 v. aikaa). Mutta sitten yön vaihtuessa aamuksi alkoi pinna kiristyä yhdellä sun toisella (poltot heikkenivät) ja kun tuleva isä alkoi käskyttää sekä minua että kätilöä, lähetin hänet ponnistusvaiheen ajaksi salin ulkopuolelle. Seuraaviin kahteen synnytykseen hän ei kovin innokas ollut lähtemäänkään, ja tuli paikalle vasta vauvan synnyttyä. Silloin tietysti apu oli tarpeen, kun alettiin tehdä lähtöä osastolle ym. Eli kaikki kolme synnytystä sitten sujuivat ilman isän läsnäoloa. Itse pidin tätä parempana. Suhteemme ei ollut kovin hyvä enää seuraavien lasten syntyessä ja meille tulikin ero jo pian kolmannen syntymän jälkeen.
Eihän niitä isiä synnytyssaliin päästetty ennen seitkytlukua, ja tietyssä mielessä pidän synnytystapahtumaa niin naisten juttuna, että doula-systeemiä pitäisin hyvänä jos mahdollisuus on. Lapsenpäästäjäthän hoitivat synnytykset vuosisatoja, siis joku kokenut, luotettava vanhempi vaimo, joka varsinkin ensisynnyttäjää opastaa.
Sairaalahenkilökunta pitää isää kätevänä aputyövoimana, tietysti, mutta on tietysti hyvä jos on edes joku, siltä varalta että kätilöllä on monta synnytystä hoidettavana samanaikaisesti. Kätilöopiskelijan saa sairaalasta pyytämällä mukaan ainakin joskus/jossakin sairaalassa.
Tähän olisi hyvä saada jonkun kätilönä työskentelevän kommentti, vaaditaanko isi mukaan ja jos ei ole/tule isää, mitä sitten?

mies tuli mukaan lähinnä ponnistusvaiheeseen, avautumisvaiheessa olin tuskainen ja poissaoleva, joten mies itse halusi tilanteesta pois. Ja se oli ihan ok, en pystynyt alun jälkeen juurikaan keskustelemaan, kosketus ei tuntunut hyvältä ja keskityinkin voimakkaasti omaan kehoon ja kivun sietämiseen.

Ponnistusvaiheessa ja lapsen synnyttyä miehen läsnäolo oli ihana asia. Hän tuki lähinnä hiljaisella läsnäolollaan pitämällä kättään käteni päällä, emme kommunikoineet muutoin. Lapsen synnyttyä hän huolehti minulle vettä, eväshedelmiä ja jäimme yhdessä ihmettelemään lastamme kun henkilökunta vetäytyi taka-alalle. Hetken päästä meille tuotiin aamupalaa ja skoolasimme Pommacilla. Koin vahvasti että tämä kokemus lähensi meitä, vaikka mies oli paljon poissa avautumisvaiheesta ja tosiaan ponnistusvaiheessa lähinnä istui vieressä. Mies itse kommentoi kunnioittavansa paljon enemmän naisen panosta tässä asiassa nähtyään mihin "jouduin".

samaa ollessani raskaana. Yleensä kun olen ollut kipeänä tms. en siedä ketään lähelläni ja mietin, että kannattaakohan sitä miestä ottaa mukaan ollenkaan. Mietin ihan samoja asioita kuin sinäkin, mitä jos mies sanoo jotain tyhmää, ei ymmärrä tms. Synnytykseni käynnistettiin ja olin yksin osastolla. Kun synnytys otti tuulta alleen ja tuli aika siirtyä synnytyssaliin niin ensimmäinen ajatus, yllätys kyllä oli, että soittakaa mies heti tänne. Ja olen todella onnellinen, että mies tuli. En olisi uskonut, että hän voi katsoa ihan kaiken ja pysyä vielä tolpillaan. Yleensä saa hirveän sätkyn veritipankin näkemisestä. Suosittelen ottamaan miehen mukaan vaikka sillä sopimuksella, että saat ajaa hänet pois jos tuntuu sille. Tuttu ihminen on kuitenkin korvaamattoman tärkeä tuki, apu ja lohtu siinä tilanteessa. Jo pelkkä mieheni näkeminen rauhoitti minua, koska tiesin, että jos minä menen kivusta sekaisin, paikalla on joku, joka tietää mitä minä haluan yms.

Synnytin yksin, ilman miestä tai ketään tukihenkilöä. Syitä siihen en sen enempää erittele, mutta kaikki meni loppujen lopuksi todella hyvin.
Hankalin vaihe voi olla kätilön pyytäminen paikalle. Minun kohdallani ei onneksi ollut kiireistä sillä hetkellä, koska kätilö saapui pikaisesti soittokellon pyyntiin. Olen kuullut, että joskus miehen tai tukihenkilön pitää "hakea" heitä paikalle sanomalla "nyt on tosi kyseessä". Itse siedin kipua niin pitkälle ilman mitään helpotusta, että kätilön piti viedä minut juoksujalkaa pyörätuolilla synnytyssaliin. Ja muutaman minuutin kuluttua sinne saapumisesta minulla olikin oma ihana vauvani rinnallani.
Supistus- ja avautumisvaiheessa luin yhtä erittäin jännittävää kirjaa huoneessani -välillä istuen, välillä maaten, välillä samalla kävellen. Aika meni todella nopeasti ja kirjaan uppoutuminen vei huomion kaikesta muusta. Kävely oli minulle kaikista parasta ja siinä oikeastaan kaikki kipu helpotti. Sain myös torkuttua vähän väliä, sillä olin tosi nukuksissa. En edes tajunnut, miten lähellä synnytystä olin, sillä tilannettani ei käyty tarkastamassa ollenkaan. En kyllä edes vaatinut sitä.

Haluan vain sanoa, että yksin synnyttäminen onnistuu kyllä. Minulla ainakin oli todella miellyttävä kokemus siitä. Nyt en osaisi edes sanoa, mihin tarvitsisin miestä tai tukihenkilöä synnyttämisen eri ajankohtina. Ehkä se kirja oli itselleni sellainen :)
Paitsi tietysti silloin, kun vauva on maailmassa. Silloin olisi ollut ihanaa, jos joku olisi ollut jakamassa sitä hetkeä.

Ensimmäisessä synnytyksessä olin yksin koska mies oli niin kaukana töissä ettei kerennyt mukaan, ei mitään ongelmia. Toisessa olin myös yksin koska lähtö tuli yöllä ja mies jäi kotiin katsomaan ensimmäistä lasta, myöskään sillon ei mitään ongelmia eikä haitannut itseäni. Kolmas käynnistettiin ja mies oli mukana sen kaks tuntia mitä avautuminen kesti ja ponnistusvaiheen ajaksi meni pois ettei jää traumoja ;) eikä haitannu yhtään, ei siinä vaiheessa kerkee ajatella onko siinä joku vai ei :)

mies oikein mitään voi tehdä kun jutella ja pitää kädestä ym, kipu on aina sama. Mutta se tunne et joku jakaa ja näkee sen tuskan ja kivun määrän joka jatkuu ja jatkuu, auttaa henkisesti. Mulla viimeinen eli neljäs synnytys oli niistä kauhein ja vaikein. Miehestä sain tukea henkisesti että hän näki ja kärsi samat tuskat toisella tavalla kuin minä. Näki millaista on kipukärsimys, ja arvosti minua sen jälkeen paljon enemmän. Sanoikin, että sydän melkein repesi kun näkee toisen tuskan eikä voi sitä poistaa, eikä ottaa osaa kivusta itselleen. Olin purrut häntä käteen ja raapinut ja repinyt hiuksista, että ei ollut helppoa varmaan sekään kipu kärsiä kun oma vaimo repii ja raastaa...mutta se on pientä kipua siinä mitä minä koin. Se lapsi jäi sitten meidän viimeiseksi.
Jos joku ei ymmärrä synnytyksen tuskaa, hänen pitää se nähdä jos ei voi kokea, mutta pakottaa siihen tilanteeseen ei voi.

Toinen synnytykseni meni aivan hyvin pelkästään kätilön kanssa.Itse asiassa sain kätilöltä todella paljon apua ja tukea,taisi kemiat toimia paremmin kuin ensimmäisessä synnytyksessä olleen kätilön kanssa.
Ystäväni olisi lähtenyt mukaan synnytykseen,mutta kun hän ottaa lääkettä lähestulkoon joka ikiseen pikku vaivaan ja minä toivoin luomusynnytystä,niin pelkäsin joutuvani synnytyskipujen lisäksi vielä väittelyyn :).

Jos toisen lapsen saamme, en välttämättä tarvitse/halua miestä synnytykseen mukaan. Ennenkuin ensimmäinen syntyi, sovimme, ettei miehen tarvitse tulla mukaan ellei halua. Alkuvaiheessa oli mukavaa, kun oli juttuseuraa jne, mutta itse ponnistukseen mies ei halunnut tulla ja minäkään en sellaisessa vaiheessa todellakaan kaipaa kädestäpitäjää tai sitä 'henkistä tukea'. Lapsen syntymän jälkeen läsnäolo on minusta 100X tärkeämpää!
Tosiasiassa se meni niin, että kun mies jossain vaiheessa sanoi tarvitsevansa pientä happihyppelyä, kätilö tokaisi, että 'ethän sinä nyt mihinkään lähde!'. Mies sitten istui kiltisti (ja kalpeana) koko homman ajan. Että se siitä henkilökunnan ymmärtämisestä ja toiveista.. :)
Lapsen syntymä on ihana ja kaunis asia, mutta lapsen synnyttäminen ei! (minun ja mieheni mielestä). Meille on ihan sama, kuka sen napanuoran katkaisee tai kuulee ensimmäisen parkaisun. Ensimmäiset sekunnit eivät ole meille niin tärkeitä, meillähän on koko loppuelämä aikaa.

joista 7 on syntynyt miehen läsnäollessa. Mieheni kuoli n. 3 kk ennen kaksosten syntymää, joten synnytin yksin.

ja se oli ihan päivänselvää alusta asti. Lasteni isä ei todellakaan olisi edes pystynyt olemaan mukana ja minä en missään tapauksessa olisi halunnut esim että minuun koskee kukaan muu kuin kätilö ja hänkin vain silloin kun se on välttämätöntä. Halusin olla rauhassa ilman mitään tai ketään ylimääräistä ympärilläni. Kahdesti jouduin sairaalaan jo ennen synnytystä, kerran mieheni vei minut kotoa ja oli mukana siihen asti kun menin saliin. Kaikki synnytykset sujuivat nopeasti ( 4 h, 1,5 h ja vajaa 2 h), täysin normaalisti ja pelkän ilokaasun avulla. Epiduraalista ei olisi ollut edes hyötyä. Jos neljäs vielä syntyy, mennään takuulla samalla systeemillä. Minä synnytän yksin ja mies hoitaa perheen kotona.