Kopsailen tännekin alueelle, kun saattaisi mennä tän alueen juttuna ehkä paremminkin, elikkä
Oliskohan täällä jollain kokemuksia tän tyyppisestä ongelmasta ja siitä irti pääsemisestä? Eli mun tapauksessa jos vaikka ajatellen jotenkin rumasti joistain lähimmäisistäni, esim. veljistäni, niin mä alan tuntea siitä jotenkin syyllisyydentuntoa ja mun on pakko mennä kertoo tälle josta ajattelin jotain epämiellyttävää, mitä mä siitä ajattelin. Tai sit jos mulla on vaikka jotain ajatuksia, jotka ei välttämättä sovi oikein normaalin ihmisen moraalistandardeihin, mun on pakko mennä sanomaan ja "tunnustamaan" nää ajatukset vaikka just näille veljille.
Tää kaikki alko tossa viime kesänä, kun mulla oli eräänlainen kriisi päällä siitä kun sain kerrottua mun pakko-oireisesta häiriöstä (en tiiä meneekö se sellanen uskomus,että jotain pahaa tapahtuu, jos en tee sitä tai tätä tän sairauden nimen alle) perheelle ja rupesin olemaan tosi avoin yhdelle näistä mun veljistä. Sit vihdoin karisteltuani tän pakko-oireisen häiriön pois jaloista, tuli tilalle monien vaiheiden tämä tämänhetkinen ongelma.
Ensimmäisen kerran tän tyyppinen ongelma, että pitäis kertoa näitä omia pimeitä puoliaan muille, tuli sillon kun mulla oli vielä se uskomus, että jotain tapahtuu jos en tee jotain tiettyä juttua ja jossain vaiheessa keksin että jos en kertoisi jotain tiettyä ajatusta tälle läheiselle veljelle, joku (nyt en muista kuka) kuolisi. Nyt en enää tottele tollasia, eikä mulle oo tullutkaan mitään fiiliksiä sellasesta että joku kuolis, jos en näitä outoja juttujani kertoile muille, mutta siltikään jos joku outo ajatus tulee mieleen, siitä pääsee eroon vain kuin kertomalla se jollekin.
Tää on nyt ollut paljon vivahteikkaamaapkin, kuin outoja ajatuksia, vaan kyseessä voi olla vaikka joku ajatus jostain ärsyttävästä kaverista, mitä ei haluaisi muiden tietävän. Sit kun muuten olis vaan helppo ajatella, että ei tätä tarvitsis kenellekään kertoa, niin tulee fiilis että jos en kerro tätä niin tää inhottava ahdistus johtuu siitä ärsyttävästä kaverista eikä sen takia haluaisi pitää tätä ajatusta itsellä.
Kaippa tähän liittyy jotain pieniä itsetunto-ongelmia ja sitä että ei jotenkin vaan hyväksy itseään sellasena kuin on.. Se mikä tän aiheuttaa olis aivan hemmetin hieno tietää ja jos pääsis tästä eroon, niin olisin kyllä todella helpottunut mies. Tällä hetkellä koulu menee vähän normaalia kehnommin ja muutenkin koko mieliala on ihan harmaana ja epätoivonen tän takia. Oon käynyt ongelman selvittämiseksi psykologilla ja sit kun ei siitä ollut oikein apua niin kokeilin suggestioterapiaa. Se vaikutti ihan lupaavalta ja harjotankin sitä yksikseni sieltä mukana tulleen CD:n kanssa, mutta se vaatii aikaimoista kykyä rentoutua eikä se oikein tällä hetkellä luonnistu multa.
Mut jos joku tän jaksoi lukaista läpi niin tosi loistava juttu ja jos on jotain vinkkiä heittää niin olisin todella kiitollinen. Tää on tottakai ihan kummasillelta kuulostava juttu ja enpä oo vielä tavannut ihmistä jolla olisi sama ongelma, mutta ehkäpä jollain on jotain samantyyppistä ollut. Sit vielä jos on heittää linkkiä johonkin asiaan vihkiytyneiden foorumiin, jossa voisi olla asiantuntevampaa porukkaa kuin täällä, niin arvostaisin sitä suuresti.
Oliskohan täällä jollain kokemuksia tän tyyppisestä ongelmasta ja siitä irti pääsemisestä? Eli mun tapauksessa jos vaikka ajatellen jotenkin rumasti joistain lähimmäisistäni, esim. veljistäni, niin mä alan tuntea siitä jotenkin syyllisyydentuntoa ja mun on pakko mennä kertoo tälle josta ajattelin jotain epämiellyttävää, mitä mä siitä ajattelin. Tai sit jos mulla on vaikka jotain ajatuksia, jotka ei välttämättä sovi oikein normaalin ihmisen moraalistandardeihin, mun on pakko mennä sanomaan ja "tunnustamaan" nää ajatukset vaikka just näille veljille.
Tää kaikki alko tossa viime kesänä, kun mulla oli eräänlainen kriisi päällä siitä kun sain kerrottua mun pakko-oireisesta häiriöstä (en tiiä meneekö se sellanen uskomus,että jotain pahaa tapahtuu, jos en tee sitä tai tätä tän sairauden nimen alle) perheelle ja rupesin olemaan tosi avoin yhdelle näistä mun veljistä. Sit vihdoin karisteltuani tän pakko-oireisen häiriön pois jaloista, tuli tilalle monien vaiheiden tämä tämänhetkinen ongelma.
Ensimmäisen kerran tän tyyppinen ongelma, että pitäis kertoa näitä omia pimeitä puoliaan muille, tuli sillon kun mulla oli vielä se uskomus, että jotain tapahtuu jos en tee jotain tiettyä juttua ja jossain vaiheessa keksin että jos en kertoisi jotain tiettyä ajatusta tälle läheiselle veljelle, joku (nyt en muista kuka) kuolisi. Nyt en enää tottele tollasia, eikä mulle oo tullutkaan mitään fiiliksiä sellasesta että joku kuolis, jos en näitä outoja juttujani kertoile muille, mutta siltikään jos joku outo ajatus tulee mieleen, siitä pääsee eroon vain kuin kertomalla se jollekin.
Tää on nyt ollut paljon vivahteikkaamaapkin, kuin outoja ajatuksia, vaan kyseessä voi olla vaikka joku ajatus jostain ärsyttävästä kaverista, mitä ei haluaisi muiden tietävän. Sit kun muuten olis vaan helppo ajatella, että ei tätä tarvitsis kenellekään kertoa, niin tulee fiilis että jos en kerro tätä niin tää inhottava ahdistus johtuu siitä ärsyttävästä kaverista eikä sen takia haluaisi pitää tätä ajatusta itsellä.
Kaippa tähän liittyy jotain pieniä itsetunto-ongelmia ja sitä että ei jotenkin vaan hyväksy itseään sellasena kuin on.. Se mikä tän aiheuttaa olis aivan hemmetin hieno tietää ja jos pääsis tästä eroon, niin olisin kyllä todella helpottunut mies. Tällä hetkellä koulu menee vähän normaalia kehnommin ja muutenkin koko mieliala on ihan harmaana ja epätoivonen tän takia. Oon käynyt ongelman selvittämiseksi psykologilla ja sit kun ei siitä ollut oikein apua niin kokeilin suggestioterapiaa. Se vaikutti ihan lupaavalta ja harjotankin sitä yksikseni sieltä mukana tulleen CD:n kanssa, mutta se vaatii aikaimoista kykyä rentoutua eikä se oikein tällä hetkellä luonnistu multa.
Mut jos joku tän jaksoi lukaista läpi niin tosi loistava juttu ja jos on jotain vinkkiä heittää niin olisin todella kiitollinen. Tää on tottakai ihan kummasillelta kuulostava juttu ja enpä oo vielä tavannut ihmistä jolla olisi sama ongelma, mutta ehkäpä jollain on jotain samantyyppistä ollut. Sit vielä jos on heittää linkkiä johonkin asiaan vihkiytyneiden foorumiin, jossa voisi olla asiantuntevampaa porukkaa kuin täällä, niin arvostaisin sitä suuresti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
vähän samanlaista kuin noi pakko-oireiset häiriöt, joihin auttaa se kognitiivinen käyttäytymisterapia? Mitä muuten luulet muiden ajattelevan päivät pitkät, kukkia ja perhosiako vai välillä myös vihaisia ja ilkeitä ajatuksia? Eivätkä he ole tunnustaneet niitä ehkä kenellekään, eikä silti ole mitään tapahtunut heille tai muille. Se tässä tietysti on, että me kaikki ollaan syntisiä ajatusmaailmaamme myöten, ja kaikki synnit saa tunnustaa Jeesukselle, kun Hänet hyväksyy Vapahtajakseen. Hän puhdistaa kaikesta vääryydestä armahtaen täällä ajassa, ja lopulta taivaassa kaikki syntiin viittaavakin on poissa.
Jepjep vähän saman tyylistä settiä on kuin pakko-oireiset häiriöt, etsinpä tietoa tosta kogn. käytt.terapiasta. Mutjoo, tiedostan kyllä että kaikilla on näitä juttuja joskus mielessä jota ei välttämättä sanota ääneen, mutta mulla tässä on muodostunut ongelmaks se, että tän "tunnustamispakon" myötä oon ihan pakonomaisesti ruvennut ajattelemaan, että kunpa nyt ei löytyis mitään kauhistuttavaa törkyä jostain mielen synkimmistä sopukoista, ja tottakai niitä on sieltä sitten esiin tullut. Ja sit osa niistä on tosiaan sellasia, joita itse ainakin pidän vähän outoina (mutta mitäs ihminen mieltymyksilleen ja ajatuksilleen voi - näin se pitäisi osata ajatella) ja niiden kanssa on hirveen ahistavaa tämän jutun takia olla. Ja kun mä normaalisti voisin kyllä elää niiden kanssa ihan kertomatta niitä kenellekään, niin nyt musta tuntuu että niiden kanssa eläminen yksin olisi ihan mahdotonta...
Kiitoksia kuitenkin todella paljon vastauksesta, Ei ihmistä kummempi!
Mua ahistaa kanssa pikkuasiat! En muista heitinkö entisen muijani kostin roskiin vai lapseni tekemän? Vaikka sisimmäsäni sanon kokoajan et se oli sen muijan..Mitä tähän sanoisitte?
Onko sulla vielä tätä ongelmaa?