Noin viitisen vuotta sitten valmistuin peruskoulusta. Kävin perukouluni erityisluokalla keskittymisvaikeuteni vuoksi minkä olen itse todennut mitättömäksi. Pystyn helposti keskittymään asioihin ja panostamaan mihin ikinä haluan. Päätös milloin minut siirrettiin tälle luokalle tehtiin kun olin 10-vuotias. Tästä lähtien ei elämäni ole ollut millään lailla entisensä. Koko kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen luokan vietin yksin. En puhunut kenellekkään virtuaalipelien ulkopuolella, mitä kuitenkin pelasin melko vähän. Istuin vain kotona tehden kaikkea täysin mitätöntä ja turhaa. Sen kerran kun joku vanha ystäväni pyysi minua lähetemään keskustaan juhlimaan kesäloman alkua olin todella todella onnellinen. Eksyimme kaverini serkun luokse missä oli talo täynnä vieraita ihmisiä. He tulivat juttelemaan ja juttu luisti hyvin siihen asti kunnes tuli puheeksi kouluni. Valehtilin aina, että olin jossakin normaalikoulussa. Minulla oli kokoajan pelko että ihmiset leimaisivat minut johonkin kastiin pelkästään koulun perusteella, mikä myös kävi toteen. Tämän jälkeen vietin taas yli vuoden täysin yksin. Unirytmini oli päinvastainen kuin normaalilla töissäkäyvällä ihmisellä, josta koulunkäyntini kärsi erittäin paljon. Koulussamme vielä erityisluokat viettivät välitunteja ja ruokatunteja eri aikaan, ei mahdollisuutta saada yhtään ystävää näiden ihmisten keskeltä. Kunnes sitten jossain vaiheessa keräsin rohkeutta ja rupesin internetin kautta tutustumaan koulumme "normaaleihin" ihmisiin. Sain parhaan ystäväni tätä kautta, mutta eri koulusta tosin. Tämä henkilö on ollut paras ystäväni yli 5-vuotta, mutta ei tiedä vieläkään tätä "pikkuasiaa" siitä että olin erityisluokalla. Kuullostaa varmaan todella säälittävältä ja ihmeelliseltä niistä ketkä ovat käyneet aivan normaalin ylä-asteen. Mutta miltä se kuullostaa että sinut leimataan heti ala-asteella vähä-älyiseksi ja sitä toitotetaan kokoajan... Eri väli-tunnit, eri ruokailut, ainakun koulussa oli jotain tapahtunut niin opettajien kommentit olivat "Varmaankin erityispuolen pojat taas...". Varsinkin kuin ylä-aste iässä syrjäytymisen riski on todella suuri.
Itse selvisin tästä onnekseni
Itse selvisin tästä onnekseni
Vastaukset 1
Vanhimmat
Löysin yhdeksännellä luokalla tyttöystävän ketä oli yksi koulun "suosituimmista" ja hyvännäköisimmistä. Nykyään liikun paljonkin ihmisten kanssa mutta, edelleen sama vaiva. On niin helvetin vaikeata puhua menneisyydestä. Itse valmistuin lukiosta hyvällä keskiarvolla ja kirjoitukseni menivät loistavasti. Elämä edessä, ehkä juuri siksi että olen todella ulospäinsuuntautunut ihminen, tykkään olla ihmisten parissa, keskustella ja auttaa. Mutta mitä ne kaikki muut ketkä ovat herkempiä ja eivät pysty ikinä puhumaan asioistaan kenellekkään, koska ei ole ketään kenelle puhua. Se että kokoajan sinua leimataan erilaiseksi ja huonoksi, ja että sitä tuodaan esiin julkisissa kouluissa. Mitä helvettiä se auttaa? "Joukossa tyhmyys tiivistyy" näin se vain on. Elämäni on mielestäni hyvässä jamassa ja silti vielä saan flashbackkeja niistä muiden katseista ja naurusta kun he katsoivat meitä, ilmeestä paistoi vain sana "erilaisuus". Olen ollut todella masentunut tämänlaisen asian takia ja tiedän, että moni muukin on.