yritän jaksaa päivästä toiseen iloisena ja myönteisenä, mutta aina vaan saa paskaa niskaansa, mitä tekikin.
minulla on hirveä aikuiseksi kasvamisen kriisi, en tiedä mitä haluan elämältä, tai oikeastaan tiedän sen liian hyvinkin mutta kukaan ei tajua sitä!
kukaan ei oikeasti ymmärrä miltä minusta tuntuu... en pärjää yksin, mutta minun on pakko, ei ole ketään kenen puoleen kääntyä.
jouduin muuttamaan noin vuosi sitten pois perheen luota koska he eivät enään halunneet minua sinne, koska olin heille kunnon pakana kun en kuulunut samaan uskontoon.
tuntuu liian usein siltä että kaikki vaan kaatuu yhtäkkiä päälle! yhtenä iltana kämppäkaverini kysyi vain että onko mulla kaikki hyvin, kun olen niin iloinen aina töissä ja kotona, rupesin vain itkemään enkä voinut lopettaa, kämppikseni alkoi myös itkeä koska minulla oli niin paha olla.
kaikki hylkäävät minut vuorotellen vaikka välittävätkin kovasti, että minulla on kaikki hyvin. tarvitsen kaikkia mutta kukaan ei tarvitse minua. siltä minusta ainakin tuntuu...
saan paniikki kohtauksia, välillä todella voimakkaitakin... olen muutenkin tällä hetkellä hyvin sairas, tuntuu että keuhkot hajoavat, tekis vaan mieli yskii keuhkot pihalle, rinnassa tuntuu vihlova kipu joka säteilee jalkoihin asti, kurkkua jomottaa, ei saa henkeä kunnolla, minulla on astma joka on pahentunu niin paljon että saatan joutua tiputukseen jos lääkkeet ei ala auttaa, en pysty nukkumaan koska pelkään että tukehdun. Silti on vain pakko jaksaa käydä töissä että saa laskut ja muut menot maksettua. haluaisin lopettaa tupakan polton utta en vain kykene siihen, pää hajoaa jo muutenkin elämään tupakka on yksi keino selviytyä.
olen sössinyt kaiken 19-vuotta kestäneen elämäni aikana, suhteet ovat kaikki karahtaneet nopeasti, nyt tuntuu että kaveritkin ovat hylänneet... mulla ei ole enään ketään! mites tästä nyt sitten noustaan kun ei vaan jaksa enempää? ehkä elämä tuntuu huomenna vähän valoisammalta paikalta kun pääsee vähän tuulettumaan viikonlopun viettoon mutta taas sama musta helveti alkaa uudestaan...
minulla on hirveä aikuiseksi kasvamisen kriisi, en tiedä mitä haluan elämältä, tai oikeastaan tiedän sen liian hyvinkin mutta kukaan ei tajua sitä!
kukaan ei oikeasti ymmärrä miltä minusta tuntuu... en pärjää yksin, mutta minun on pakko, ei ole ketään kenen puoleen kääntyä.
jouduin muuttamaan noin vuosi sitten pois perheen luota koska he eivät enään halunneet minua sinne, koska olin heille kunnon pakana kun en kuulunut samaan uskontoon.
tuntuu liian usein siltä että kaikki vaan kaatuu yhtäkkiä päälle! yhtenä iltana kämppäkaverini kysyi vain että onko mulla kaikki hyvin, kun olen niin iloinen aina töissä ja kotona, rupesin vain itkemään enkä voinut lopettaa, kämppikseni alkoi myös itkeä koska minulla oli niin paha olla.
kaikki hylkäävät minut vuorotellen vaikka välittävätkin kovasti, että minulla on kaikki hyvin. tarvitsen kaikkia mutta kukaan ei tarvitse minua. siltä minusta ainakin tuntuu...
saan paniikki kohtauksia, välillä todella voimakkaitakin... olen muutenkin tällä hetkellä hyvin sairas, tuntuu että keuhkot hajoavat, tekis vaan mieli yskii keuhkot pihalle, rinnassa tuntuu vihlova kipu joka säteilee jalkoihin asti, kurkkua jomottaa, ei saa henkeä kunnolla, minulla on astma joka on pahentunu niin paljon että saatan joutua tiputukseen jos lääkkeet ei ala auttaa, en pysty nukkumaan koska pelkään että tukehdun. Silti on vain pakko jaksaa käydä töissä että saa laskut ja muut menot maksettua. haluaisin lopettaa tupakan polton utta en vain kykene siihen, pää hajoaa jo muutenkin elämään tupakka on yksi keino selviytyä.
olen sössinyt kaiken 19-vuotta kestäneen elämäni aikana, suhteet ovat kaikki karahtaneet nopeasti, nyt tuntuu että kaveritkin ovat hylänneet... mulla ei ole enään ketään! mites tästä nyt sitten noustaan kun ei vaan jaksa enempää? ehkä elämä tuntuu huomenna vähän valoisammalta paikalta kun pääsee vähän tuulettumaan viikonlopun viettoon mutta taas sama musta helveti alkaa uudestaan...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onneks on maailmassa sentään joku, jolla menee muakin paskemmin.
Vai paskaa sataa sielläpäin. Mitä jos rauhoittuisit ja ajattelisit sitä, mikä elämässäsi on jokseenkin hyvällä tolalla. On olemassa ihmisiä, joilla ei ole kämppistä, joka jakaa suruja. On ihmisiä, joilla ei ole edes sitä kämppää saati työpaikkaa. Ja sössinyt olet kaiken 19-vuotisen elämäsi aikana... Ei päähäsi ole juolahtanut, ettei 19 vuotta ole kuin ihmiselämän alku ja sinulla on mahdollisesti vielä 80 vuotta, jotka voit olla sössimättä - vai meinaatko koko elämäsi huutaa, että paskaa sataa niskaan.
jos tarvitset jonkun jolle jutella, täältä löytyy. itse oon 18 vuotias neito ja asun vielä kotona, mutta on vaan niin yksinäinen olo. kaikilla kavereilla tuntuu elämä rullaavan ja ne saavuttaa jotain. tottakai oon onnellinen niiden puolesta, mutta kun itsellä tuntuu kaikki menevän päin mäntyä, eikä oo ketään jolle vois puhua, nii on välillä hankalaa koittaa iloita. jos kiinnostaa jutella,voin pistää sähköposti-osoiteeni tänne.