en ole koko aikana hakenut minkäänsortin apua. nyt oon pian 16-vuotias.
oon ajatellu itsaria, mutta en ole uskaltanut yrittää.
Kaikki alko siitä, kun kaverini pistivät välit poikki mun kanssa silloin 2v sitte.
Jäin tosi yksin. Mua haukuttii koulussa, tekstareilla, galleriassa yms.
Mul ei ollu mitään rauhaa. Syrjäydyin, en pystynyt syömään-> laihduin 7kg,
Koska olin hieman pyöreä ja laihduin suht. normaalimittoihin, kaikki vain kehu laihtumistani.
Mun elämä pyöri koneella olon ja itkemisen ympärillä ja peitin hyvin tunteet.
Vanhemmat yritti kysellä mikä on yms, mutta valehtelin hyvin ja kun oli sukulaisia käymässä olin melko iloinen jopa- seurassa olen paljo iloisempu
Nyt tänäpäivänä olen kaveri niiden kanssa, jotka mua jätti.
Ne on alkanu arvostaa mua eri tavalla, kun olen surullinen, he ovat heti 'MIKÄ ON?'
Valehtelen tietysti. Mä en kehtaa myöntää mitää.
WHAT NOW?
oon ajatellu itsaria, mutta en ole uskaltanut yrittää.
Kaikki alko siitä, kun kaverini pistivät välit poikki mun kanssa silloin 2v sitte.
Jäin tosi yksin. Mua haukuttii koulussa, tekstareilla, galleriassa yms.
Mul ei ollu mitään rauhaa. Syrjäydyin, en pystynyt syömään-> laihduin 7kg,
Koska olin hieman pyöreä ja laihduin suht. normaalimittoihin, kaikki vain kehu laihtumistani.
Mun elämä pyöri koneella olon ja itkemisen ympärillä ja peitin hyvin tunteet.
Vanhemmat yritti kysellä mikä on yms, mutta valehtelin hyvin ja kun oli sukulaisia käymässä olin melko iloinen jopa- seurassa olen paljo iloisempu
Nyt tänäpäivänä olen kaveri niiden kanssa, jotka mua jätti.
Ne on alkanu arvostaa mua eri tavalla, kun olen surullinen, he ovat heti 'MIKÄ ON?'
Valehtelen tietysti. Mä en kehtaa myöntää mitää.
WHAT NOW?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin kuin olet huomannut, totuus tekee vapaaksi, niin vaikeaa kun sen sanominen ja myöntäminen onkin. Kerro vaikka kouluterveydenhoitajalle että olet masentunut. Pääset varmaan juttelemaan psykologin kanssa.
Minusta on hirmu tyhmää että et kerro perheellesi mitään asioistasi, vaan valehtelet mieluummin. Ihminen tarvitsee tukea, apua, jonkin yhteisön jonne kuuluu. Etsi uusia, todellisia ystäviä, vaikka jonkin liikunta- tai muun harrasteen kautta, esim. jotakin käsityö-tai taidetyyppistä. Älä välitä niin paljon nettimaailmoista, ei tietokoneen avulla voi halata, hymyillä yms. Monet muutkin nuoret masentuvat pinnallisessa, ulkonäkökeskeisessä ja ehkä ihan valheellisessa nettimaailmassa, hus pois sieltä todellisen elämän pariin. Koska viimeksi olet itse ilahduttanut jotakuta, vaikka vanhaa sukulaista tai jotakuta ikätoveriasi jolla on ongelmia? Ota tavaksi tehdä itse päivän hyvä työ, kuten partiossa. Ei masennuksesta nousta muuten kuin tarmolla, sisulla ja reippaalla asenteella. Pidä puolesi, ja pidä itse huolta itsestäsi, ei sitä kukaan puolestasi pysty tekemään!
Hei! Tekstisi kiinnitti huomioni, sillä oman masennukseni sai alkunsa täsmälleen samalla tavalla kuin sinulla. Olen kohta 26-vuotias ja olen sairastanut masennusta nuoresta asti. Olin yläasteikäinen kun kaverit jättivät yksin ja kuten sinuakin, myös mua haukuttiin ja nöyryytettiin jatkuvasti koulussa ja esimerkiksi tekstiviestein.
Se mitä sun pitäisi nyt tehdä oman hyvinvointisi kannalta, on hakea itsellesi apua. Itsemurhan miettiminen on suuri hälytysmerkki siitä, että tarvitset nyt oikeasti tukea. Oletko missään koulussa? Jos olet, niin suosittelisin hakeutumaan esimerkiksi terveydenhoitajan vastaanotolle, niin hän osaisi neuvoa eteenpäin. Toinen vaihtoehto on mennä terveyskeskuslääkäriin ja pyytää lähetettä esimerkiksi nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Tiedän, ettei avun hakeminen ole helppoa, eikä ole helppoa myöntää tarvitsevansa ulkopuolista tukea (ainakin itselleni se oli ensin todella vaikeaa, mutta äidin suostuttelemana hankkiuduin psykiatrisen hoidon piiriin), mutta näkisin, että sun täytyy päästä käsittelemään nuo vaikeat asiat ammatti-ihmisen kanssa. Muuten ne jäävät vaivaamaan ja vaikuttavat itsetuntoosi.
Oletko miettinyt, miksi et kerro ihmisille pahasta olostasi? Mikä sen tekee niin vaikeaksi? Itse käyttäydyin aikoinaan samalla tavalla ja pitkään esitin pirteämpää kuin oikeasti olin, mutta jossain vaiheessa en enää pystynyt siihen. Muurit murtuivat ja karu totuus paljastui kaikille. Ei ole mikään häpeä jos on paha olla. Et todellakaan ole ainoa tuossa tilanteessa oleva. Ennemminkin tuntuu, että tässä maassa on niin paljon pahoinvoivia ihmisiä, aivan liikaa. :(
Minun neuvoni on, että hae apua itsellesi, mitä nopeammin, sen parempi. Ole rehellisesti oma itsesi ja anna ammatti-ihmisten auttaa. Jotenkin samaistun hirveästi kirjoitukseesi, samanlaisia asioita kun olen kokenut.
Voimia sulle ja hirveästi halauksia! Älä jää yksin tuon pahan olon kanssa, ethän?
Oli mukava kuulla myös toisen ihmisen masennuksesta. Tajuu ettei oo ainoo tän asian kanssa.
Opiskelen vielä peruskoulussa, mutta en edes tajua, miksen hae apua masennuksee. Ehkä en halua vaivata ketään, ehkä mua vaa hävettää tää.
Eräs tuttuni on hakenut apua masennukseensa hiljattain ja olen kateellinen, että hän sai sen aikaiseksi. Mulle vaikeinta on juuri se aloitteen tekeminen eli terkkarin luo meneminen. Olen ollut aikoja sitten viimeksi terkkarin luona (muista syistä), enkä puhunut mitään masikseen liittyvästä asiasta.
Olen harrastanut jo teatteria melko pitkään ja pidän siitä, mutta viimeaikoina innostukseni ja kiinnostukseni on laantunu aika paljon. Joskus olen poissa sieltä ilman syytä, kun en vain jaksa.
Muuta en oikeastaan harrasta.´Oon harrastanu erilaisii taideaineita, mut ne vaan jäi pois. Ei vaa huvittanut enää.
Mun päivät on samanlaisia. Normaaleja arkisia asioita. Vapaa-ajalle en paljoa keksi teatterin (kerran viikossa) lisäksi. En jaksa edes läksyjä tehä tai lukea kokeisiin. Se on näkynyt jo koenumeroissa. Välillä syön liikaa, välillä saatan jättää syömisen kokonaan päivältä pois.
Mä aina mietin.. Mitä tapahtuu ku hakee apua?
Minkälaista se on?
Vaikea sanoa millaista se on kun hakee apua. Se riippuu ihan siitä mistä sitä hakee ja millainen ihminen on vastassa. Itselläni kuvio meni niin, että menin kouluterveydenhoitajan luo kertomaan rehellisesti ongelmani. Pelkäsin sitä ihan hirveästi, mutta terveydenhoitaja oli todella ymmärtäväinen. Sitten yhteistuumin tultiin siihen tulokseen, että laitetaan mulle lähete nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Terkkari laittoi siis lähetteen ja pääsin polille puhumaan asioistani. Kävin kerran viikossa keskustelukäynneillä ja käytyäni siellä jonkin aikaa, sovittiin poliklinikan lääkärin kanssa lääkityksen aloittamisesta kun lääkäri oli diagnosoinut mulle masennuksen. Lääkkeet tuntuivat helpottavan oloa hetkeksi, mutta myöhemmin elämässä tapahtuikin niin paljon ikäviä asioita, etten koskaan päässyt paranemaan. Mutta siis näin kuvio meni omalla kohdallani.
Yksi kaverini on ehdottanut, että hakisin apua jostain terkkarilta.¨
Mutta oon vaa sanonu, et ei tarvitse.
Kaverini sanovat, että ovat yrittäneet, että mullakin on hyvä olla, mutta
kuitenkin jättävät mut ulkopuolelle monesta asiasta.
Esimerkiksi. Järjestää porukal jotain kivaa, ja ei edes kysy multa kiinnostaisko.
Oon yritelly kysellä eräältä kaverilta, mitä tehtäis. Siihen se jää...
Mul ei oo ikinä ollu parasta kaveria, kuin vaan ala-asteella leikillä.
Toisaalta ehkä mun pitäis roheta mennä terkkarille puhumaa...
Mutta miks se on NIIN vaikeeta?