...ja miksi?
nuorempana ajattelin, että kuolemaa pelkää vaan, ellei oo eläny mieleisellään tavalla, saavuttanu haluamaansa, saanu rakkautta jnejne - mitä ihminen nyt elämältään tahtoo ja kuvittelee saavansa. olin hyvin masentunut silloinkin, kun ajattelin noin, mutta kai mulla oli sen verran lapsenuskoa, että luulin kaiken kääntyvän vielä paremmaksi. niin kävikin ja olen kiitollinen kaikista hyvistä asioista mitkä sain kokea ja ihmisistä, joihin olen tutustunut, joiden kanssa elänyt. masennus ei vain ole joku vesirokko, jonka kerran sairastaa ja tulee immuuniksi. masennukseen ei ole rokotusta, jolla välttää sikaflunssa. hyvienkin asioiden alla on kytenyt paha olo, joka on viime kuukausien aikana kasvanut niin sietämättömäksi, että vaikka jotaan hyvää olisi tiedossa, tiedän kaiken kaatuvan, välttelen hyvää ja joskus mietin, haluanko sisimmässäni rypeä tässä paskassa. totuus on kuitenkin se, ettei mua kiinnosta just mikään, en halua elää, kuolema tuntuu turvallisemmalta.
mulla on yksi ihminen, joka pitää mut hengissä. kavereistani olen etääntynyt, perhe kaataa vaan velvotteita, odotuksia ja syytöksiä mun niskaan, pennusta asti olen yrittänyt luoda ehjää perhettä ja luottamusta sen kaiken riitelyn ja vainoharhaisuuden keskellä, ollut tunnollinen ja saanut vain lisää vastuuta. musta on tuntunut, että on mun tehtävä sopia riidat, korjata välit, tehdä muille miellyttävä olo. niin kiltti olen niille ollut, etten ole tarvinnut huomiota tai rahaa, toisin kuin muut sisarukseni, jotka ottavat omansa korkojen kera.
tämä ihminen, jota varten olen viimeiset pari vuotta hengittänyt, yrittää ymmärtää mua ja sulkee silmänsä mun vioilta, sillä tietää, etten tässä tilassa kestä pientäkään kritiikkiä. hän myös antaa minulle tilaa, omaa aikaa kun en kykene olemaan seurassa, ja tunnen itseni huonoksi kun en parannu. edes hänen takiaan. miellyttämisenhaluni on suhteessa häneen saanut minut sairastumaan syömishäiriöön, sen seurauksena kaverit, koulu ja työ on jääneet. nykyään en jaksa enää nähdä tätäkään tärkeää ihmistä, vaikka nytkin häntä kovasti ikävöin. olen vain niin oksettava ja läski, etten tahdo näyttää itseäni hänelle. hän on hyvä ihminen, joka ansaitsee hyviä asioita elämäänsä. siksi tahtoisin päästää hänet vapaaksi ja toivon, että hän löytäisi itselleen hyvän naisen ja voisi unohtaa minut. silloin minulla ei olisi mitään ja vaikka ajatus aiemmin on pelottanut, nyt se on lähes vapauttava. olisin vapaa kuolemaan. vapaa tästä sairaasta ruumiista, sairaasta mielestä, sairaasta maailmasta. jos vain tämä ihminen löytäisi onnensa muualta.
en tiedä mitä ajan takaa. en vain halua elää enää. tai enhän minä elä, mutten osaa lopettaa hengittämistä. tahdon kauniiseen paikkaan, pois tästä kaikesta. otan kohta lisää unilääkkeitä ja nukun ainakiin huomiseen asti. ne lääkkeet tekevät zombin olon, hikoilen lakanat märiksi ja näen kammottavia painajaisia, parempi vain nähdä painajaisia kuin elää sellaista.
keväänjatkoa kaikille!
nuorempana ajattelin, että kuolemaa pelkää vaan, ellei oo eläny mieleisellään tavalla, saavuttanu haluamaansa, saanu rakkautta jnejne - mitä ihminen nyt elämältään tahtoo ja kuvittelee saavansa. olin hyvin masentunut silloinkin, kun ajattelin noin, mutta kai mulla oli sen verran lapsenuskoa, että luulin kaiken kääntyvän vielä paremmaksi. niin kävikin ja olen kiitollinen kaikista hyvistä asioista mitkä sain kokea ja ihmisistä, joihin olen tutustunut, joiden kanssa elänyt. masennus ei vain ole joku vesirokko, jonka kerran sairastaa ja tulee immuuniksi. masennukseen ei ole rokotusta, jolla välttää sikaflunssa. hyvienkin asioiden alla on kytenyt paha olo, joka on viime kuukausien aikana kasvanut niin sietämättömäksi, että vaikka jotaan hyvää olisi tiedossa, tiedän kaiken kaatuvan, välttelen hyvää ja joskus mietin, haluanko sisimmässäni rypeä tässä paskassa. totuus on kuitenkin se, ettei mua kiinnosta just mikään, en halua elää, kuolema tuntuu turvallisemmalta.
mulla on yksi ihminen, joka pitää mut hengissä. kavereistani olen etääntynyt, perhe kaataa vaan velvotteita, odotuksia ja syytöksiä mun niskaan, pennusta asti olen yrittänyt luoda ehjää perhettä ja luottamusta sen kaiken riitelyn ja vainoharhaisuuden keskellä, ollut tunnollinen ja saanut vain lisää vastuuta. musta on tuntunut, että on mun tehtävä sopia riidat, korjata välit, tehdä muille miellyttävä olo. niin kiltti olen niille ollut, etten ole tarvinnut huomiota tai rahaa, toisin kuin muut sisarukseni, jotka ottavat omansa korkojen kera.
tämä ihminen, jota varten olen viimeiset pari vuotta hengittänyt, yrittää ymmärtää mua ja sulkee silmänsä mun vioilta, sillä tietää, etten tässä tilassa kestä pientäkään kritiikkiä. hän myös antaa minulle tilaa, omaa aikaa kun en kykene olemaan seurassa, ja tunnen itseni huonoksi kun en parannu. edes hänen takiaan. miellyttämisenhaluni on suhteessa häneen saanut minut sairastumaan syömishäiriöön, sen seurauksena kaverit, koulu ja työ on jääneet. nykyään en jaksa enää nähdä tätäkään tärkeää ihmistä, vaikka nytkin häntä kovasti ikävöin. olen vain niin oksettava ja läski, etten tahdo näyttää itseäni hänelle. hän on hyvä ihminen, joka ansaitsee hyviä asioita elämäänsä. siksi tahtoisin päästää hänet vapaaksi ja toivon, että hän löytäisi itselleen hyvän naisen ja voisi unohtaa minut. silloin minulla ei olisi mitään ja vaikka ajatus aiemmin on pelottanut, nyt se on lähes vapauttava. olisin vapaa kuolemaan. vapaa tästä sairaasta ruumiista, sairaasta mielestä, sairaasta maailmasta. jos vain tämä ihminen löytäisi onnensa muualta.
en tiedä mitä ajan takaa. en vain halua elää enää. tai enhän minä elä, mutten osaa lopettaa hengittämistä. tahdon kauniiseen paikkaan, pois tästä kaikesta. otan kohta lisää unilääkkeitä ja nukun ainakiin huomiseen asti. ne lääkkeet tekevät zombin olon, hikoilen lakanat märiksi ja näen kammottavia painajaisia, parempi vain nähdä painajaisia kuin elää sellaista.
keväänjatkoa kaikille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuolemaa pelätään koska sitä ei tunneta. Siitä kuitenkin pitää pystyä puhua samalla tavalla kuin syntymästä.
Itse olen kokenu vaikeita masennuksia useamman ja usein ollut sairaslomalla masennuksen takia. Nyt olen kolme vuotta syönyt masennuslääkkeitä ja psykoterapiassa käyn edelleen. Välillä on kamalia viikoja, mutta välillä on jo normaalin ihmisen olo - on ote elämän reunasta. Kävin masennuksessa jopa niin syvällä, että yritin itsemurhaa. Se oli niin virheellinen teko ja sen kokemuksen jäljiltä uskon että itseltään hengen riistäneet eivät pääse Herran luo auvoiseen lepoon vaan joutuvat johonkin pahaan.
Mä kans olin liian kiltti ja velvotin itseäni olemaan sitä, tätä ja tota ja voi jestas niitä itsesyyllistämisen tunteita jos en ollut tarpeeksi hyvä! Terapia on kyl ollut tähän ehdottomasti suurin apu päästä askel kerrallaan eteenpäin ja olen saanut myönnettyä itselleni ja läheisilleni voimattomuuteni. Olen oppinut vihdoinkin asettamaan omia rajojani toisten auttamisessa, tukemisessa yms.
Kun kerrat huomaat kuolemantoiveajatusten johtuvan masennuksesta, hakeudu lääkärille ja kerro tuo! Hän kirjottaa sulle lähetteen psykiatriseen hoitoon - eli keskustelemaan sellasten ihmisten kanssa, jotka oikeesti ymmärtävät mikä sairaus masennus on - ja masennus on sairaus, vaikkakin erittäin viheliäinen.
Eihän kuolemassa tai kuolemisessa mitään pelättävää ole. Ei kaikkien ihmisten tarvi olla sankareita. Yks etu niillä on, ne voivat kuolla nuorenakin.
Pienistäkin lisävastoinkäymisistä masentuneen elämä on jatkuvaa vuoristorataa on väliin hyvin turhauttavaa. Itselle tämä tilanne ei ole kirjoista opittua vaan viikoittaista rimpuilua.
Totta kai sellainen lyö leimansa olemukseen, mutta kaikesta huolimatta etenkin itsemurhaa pidän häpeällisenä, pelkurimaisena aiheena. Tätäkin on minulle ehdotettu.
Sinun itsetuntosi, itkusilmä vajoaa helposti 0-rajan alapuolelle, mutta näitäkin ihmisiä maassamme on kymmeniätuhansia.
Olen tehnyt muuten mielenkiintoisen havainnon 'nokka maassa' kulkemisen lookistani. Etenkin vanhemmat ihmiset ovat hyviä ihmistuntijoita. Heiltä tulee yllättävää tukea.
Ongelma meillä masetyypeillä on siinä, että sietoraja on jo ennestään täynnä. Pienikin lisätölväys pinnallisten ihmisten taholta tuntuu kaivinkoneen kolhaisulta.
Lääkkeettömyys vielä korostaa itsen ja kanssaihmisten välistä törmäysmahista, mut lääkkeetön nousee helpommin notkosta mäkeen.
Syntymästään asti masennustaipuvaiset erottaa heidän kaksijakoisuudestaan. He voivat muina tyyppeinä vetää aika ajoin myös narrin viittaa - klovneina tehdä itsensä naurunalaiseksi.
Ihan selvästi sinäkin itkusilmä imuroit itseesi sellaisiakin omia vaikeuksia, jotka kuuluisi heijastaa mäkeen. Tosin siitä joutuu syytetyksi psyko/sosiopaatiksi joiltakin taholta, mutta tää on niin tätä.
Kaikkia ei tarvi miellyttää, ei olla liian kiltti. Aika ajoin pitäisi laittaa haisemaan, muuten psyyke ei kestä painoa painon päällä.
Onhan meillä nyt ½ vuotta valoisaa aikaa yrittää varata virtaa akkuihin. Tsemppiä sinulle!
Jeesus on hyvä ja sinä olet tärkeä. Siunausta