Minkälaista apua olette saaneet terapiasta epävakaaseen persoonallisuuteen? Siis miten se on teitä auttanut? Lääkkeitä en halua ja pärjään suht ok tällaisenakin, mutta mietin kohentaisiko terapia elämänlaatuani.
Epävakaa persoonallisuus, terapia?
auttaako
6924
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla ei yksilöterapia auttanu ollenkaan. Tarapeuttihan enimmäkseen vaan kuuntelee, eikä anna neuvoja. Mä pääsin sattumalta lyhyeen ryhmäterapiajaksoon, jossa oli 2 ks. häiriöön erikoistunutta psykologia. En ole koskaan missään muualla kuullut tällaisista ryhmistä, mutta kannattaa kysellä psyk.polilta, josko heillä olisi henkilöä tietää asiasta enemmän. Todella monet hoitohenkilöt luulevat tietävänsä tämän häiriön, mutta eivät tiedä ollenkaan, että miten sen kanssa toimitaan. Meitä pidetään usein vain vaikeina tyyppeinä, joiden oireita hoidetaan. Itse opin tässä ryhmässä lähinnä selviytymiskeinoja miten toimia, kun tulee joku paha tilanne, joka saattaa riistäytyä käsistä sairaalla tavalla. Sitten tiedät, että mikä sulla on, ja miten selviydyt eri tilanteista. Ei aina tarvii joutua sairaalaan tai putkaan kun oireet iskevät päälle.
Kysypä ryhmäterapioista. Huomaat miten muut oireilevat ja miten he selviytyvät ongelmista tämän häiriön kanssa. Samalla opit itsekin.
Minulla on auttanut kognitiivinen. Suurin osa kai paranee terapian avulla. Oon myös törmännyt tuohon, että monet hoitohenkilöt ei lopulta ymmärrä, mistä epävakaassa on kyse. Tärkeää on löytää hyvä ja empaattinen terapeutti. Ja miten terapia on auttanut mua? Kaikin tavoin, mielialat ei enää heittelehdi. Voisin sanoa olevani jopa melko vakaa. Suosittelen ehdottomasti terapiaa, epävakaana eläminen kun on hyvin tuskallista.
Kolme vuotta psykodynaamista terapiaa, ensin 2 kertaa viikossa 2 vuotta ja kolmas vuosi kerran viikossa.Lisäksi osan ajasta myös ryhmäterapia kerran viikossa. Diagnoosini oli myös vaativa persoonallisuus, minulle ei olisi sopinut mikään suorittamiseen vivahtavakaan terapiamuoto. Aluksi oli vaikea luopua edes muistiinpanojen tekemisesä terapian aikana, se oli niin suorittamista, kuvitelkaa :/ No, mulla on auttanut siten, että alkoholin suurkulutus on vaihtunut melkein nollakulutukseen (koska ei enää, ajatelkaa, haluta juoda ja turruttaa omaa kipuaan! ihmeellistä!), ahdistuskohtauksia ei tule enää joka päivä tai viikko vaan todella harvoin, olen oppinut tunnistamaan sekopäiset ja omaa elämää nakertavat toimintamallit ja saanut voimia niiden muuttamiseen, olen saanut ulos paljon tuskaa, kipua ja itkua, itsetunto on noussut, kuvitelmat itsestä ovat muuttuneet tavallisemmiksi ja vähemmän ihannoiviksi/toisaalta myös itseviha on laantunut... Olen lopettanut viiltelyn, joka oli pahimmillaan jokapäiväistä, enkä enää haaveile kuolemasta.
Tukena masislääke, rauhoittavat tarpeen mukaan, sekä tasaava neurolepti. Jäljellä nyt enää masislääke, sitäkin vähennetään. Söin lääkkeitä neljä vuotta, mutta ei sillä väliä, koska ne auttoivat sen kamalimman yli ja auttoivat sinnittelemään terapiaan kolmena päivänä viikossa. Vain sillä on minulle merkitystä.
Terapialle kannattaa olla uskollinen ja terapeutin valintaan kannattaa panostaa. Minulle osui mahtavan hyvä terapeutti.
Rohkaisen teitä muitakin terapiaan ja hoitoon vaikka se vaatii tosi paljon panostusta, työtä, kipua ja ikävä kyllä myös rahaa. Minulle tämä on parasta, mitä olisin voinut toivoa. Elämä on vasta edessäpäin, ja siinä on nyt turvaa ja rauhaa, jota sisäisen maailmani eheytyminen on tuonut. Ei väliä, vaikka opintolainat on yhä maksamatta, kyllä ne ehtii. Nyt minulla on mahdollisuus tasapainoisempaan elämään ja voin myös olla tasapainoisempi ja turvallisempi äiti tuleville mahdollisille lapsilleni.
Niin siis selvennyksenä edelliseen: diagnoosini oli epävakaa persoonallisuus vaativa persoonallisuus.
Kannattaisko mun ensin kokeilla jotain omatoimista apua, kuten lukea self-help kirjoja tai jotain? Onko hyviä vinkkejä mitä?
En tiedä olenko ainoa, mutta mulla on sellainen olo että olen liian 'terve' hakeakseni apua. Mieli tekisi. Olen vuosia, vuosia haaveillut terapiasta, mutta sitten havahdun että mitä mä nyt hulluttelen.
Joitain oireita mulla ei ole esim. itsensä vahingoittaminen tai kuolemasta haaveilu. Mutta toiset oireet taas on ihan selkeesti esillä, enimmäkseen just noi mielialojen ja ajatusten vaihtelut niin paljon että lopulta en ees halua antaa mitään itestäni irti kun en kai oo ihan varma mikä mun oikea mielipide asiaan on.
Minulla siis lapsuus jossa alistin isääni ja äitini oli hyvin voimakas. Molemmat oli poissaolevia.Äiti paljon töissä ja isä harrastuksissa.Isäni petti äitiäni kun olin 14v ja siitä otin syyn itselleni koska olin ollut se isäni alistaja ja tuhonnut heidän suhdettaan. Ahdistuin ja jouduin kiustuksi. Tuli ongelmat kouluun, laktoosi ilmavaivat joista kiusasi yksi poika joka oli kovis. En kehdannut kertoa kellekään. Nyt 17v myöhemmin olen sitä käymässä läpi ja tässä välillä myös olen mieheni kanss aollut 11v ja 2 pientä lasta. Huomaan vaan itselläni vääristyneen kuvan josta puhuin psykologille, tämä oli lähinnä metafora joka tuli uni/valvetilassa kun menin syvälle itseeni. Tuli kaunis kuva jolla vääristyneet kasvot. Olen aina ollut neurootikko ja stressaaja ja etsinyt sairauksia itsestäni ja nyt pelkäänkin kaikkea. Itse olen diagnosoinut itselläni epävakaan ja lääkäri keskivaikean masennus/ahdistuksen.
Käsin yksilöterapeutilla oma-aloitteisesti koska tuli huono olo, olen pettänyt miestäni useasti ja hän saanut tietää näistä, olen voinut suhteessa huonosti. Tämä ohjasi ryhmäterapiaan psykologille ja psykiatrille. Tuntuu että mitä enempi käyn läpi näitä niin sitä enempi ahdistaa..ryhmäterapia ahdistaa koska ryhmäkokemukset kiusaamisen takia vaikeita. En tiedä mitä teen, huomaan että teen mitä vain niin tulee seinä vastaan ja oma hulluus silmille, tuntuu että ei voi luottaa kehenkään.