Kysymys ei liity siihen, onko narsistinen persoonallisuushäiriö todellisuutta, vaan siihen, että onko narsisteilla sielua? Vai onko narsisti vain kudelma muista ihmisistä ja ympäröivästä kulttuurista? Tietysti me kaikki olemme osittain tätä, sitä ei kai kukaan voi kieltää. Saamme vaikutteita muista ihmisistä ja sitä kautta kehitymme ihmisinä. Mutta jokaisena päivänä minulla on kuitenkin vahva minuuden tunne. Minä olen tämä Liisa. Reagoin asioihin tietyllä tavalla, yleensä melko pysyvällä sellaisella. Muutokset käyttäytymistavoissani ovat hitaita, pitkäkestoisen pohdinnan tuloksia. Yleensä, niin kamalaa kun se on myöntääkin, niin ihmisten ensivaikutelma minusta on oikean suuntainen: olen kiltti, herkkä, vähän höpsö, ujo, ystävällinen, hieman kömpelö. Ja tämä käsitys minusta harvoin muuttuu mihinkään suuntaan vuosien kuluessa: vahvistuu vain. Minä olen mitä olen, minä puhun niin kuin puhun, enkä oikein osaa muutenkaan. Ja näin varmaan on monen muunkin kohdalla. Kukaan ei pidä minua enkelinä, ei minään pyhimyksenä, mutta ei kukaan pidä minua hirviönäkään. Jos suutun, asia on yleensä vakava.
Mutta narsistien kohdalla tulee tunne, ettei edes tiedä kenen kanssa on tekemisissä. Minulla on narsisti tuttava vuosikymmenten takaa. En edelleenkään osaa sanoa, kuka tuo henkilö on, vai onko hän kukaan. Hänen käyttäytymisensä vaihtelee rajusti, enkä oikein osaa liittää mitään ominaisuutta tuohon henkilöön. Ei oikein koskaan tiedä, mitä saa sanoa. En oikein tiedä, mikä häntä kiinnostaa. En pääse lähelle ikinä. Kun meillä on ollut jostakin asiasta riita ja kokisin tarvetta puhua asiasta, ei siitä koskaan puhuta. Jonkinlainen läheisyyden pelko estää kai sen. Eikä näissä riidoissa ole minkäänlaista logiikkaa. Ihan millainen tahansa asia saattaa saada narsistin hermostumaan. Asiat, joita tavallinen ihminen ei edes noteeraa. Jostakin syystä narsisteja lokeroi heidän käyttäytymisensä, ei persoona tai luonne. Kun narsisti on ihana, hän on niin älyttömän ihana, antaa lahjoja, puhuu kauniita-niin kauniita ettei normaali ihminen edes osaa, saati kehtaa. Ja kun hän on ilkeä, hän on sitä todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä. Narsisti tuntuu olevan sitä, mitä hän siinä hetkessä on. Persoonaan, ainakin omakohtaisten kokemusten mukaan, on vaikea tarttua.
Onko narsistia loppujen lopuksi olemassa? Vai onko hän pelkkä heijastus muista ihmisistä? Siitäkö johtuu tyhjyyden tunne narsistin lähellä?
Mutta narsistien kohdalla tulee tunne, ettei edes tiedä kenen kanssa on tekemisissä. Minulla on narsisti tuttava vuosikymmenten takaa. En edelleenkään osaa sanoa, kuka tuo henkilö on, vai onko hän kukaan. Hänen käyttäytymisensä vaihtelee rajusti, enkä oikein osaa liittää mitään ominaisuutta tuohon henkilöön. Ei oikein koskaan tiedä, mitä saa sanoa. En oikein tiedä, mikä häntä kiinnostaa. En pääse lähelle ikinä. Kun meillä on ollut jostakin asiasta riita ja kokisin tarvetta puhua asiasta, ei siitä koskaan puhuta. Jonkinlainen läheisyyden pelko estää kai sen. Eikä näissä riidoissa ole minkäänlaista logiikkaa. Ihan millainen tahansa asia saattaa saada narsistin hermostumaan. Asiat, joita tavallinen ihminen ei edes noteeraa. Jostakin syystä narsisteja lokeroi heidän käyttäytymisensä, ei persoona tai luonne. Kun narsisti on ihana, hän on niin älyttömän ihana, antaa lahjoja, puhuu kauniita-niin kauniita ettei normaali ihminen edes osaa, saati kehtaa. Ja kun hän on ilkeä, hän on sitä todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä. Narsisti tuntuu olevan sitä, mitä hän siinä hetkessä on. Persoonaan, ainakin omakohtaisten kokemusten mukaan, on vaikea tarttua.
Onko narsistia loppujen lopuksi olemassa? Vai onko hän pelkkä heijastus muista ihmisistä? Siitäkö johtuu tyhjyyden tunne narsistin lähellä?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ihan samanlainen kokemus on minullakin.
Kyllä minä ainakin tunnen olevani hyvinkin olemassa, ainakin silloin, kun on jotain tekemistä. :)
Silloin jos ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä, saattaa olla, että jään tuijottamaan seinää, ja uppoudun ajatuksiini,( tai sitten raivostun... )
Mistä tämä teksti tulee jos mua ei ole olemassa?
Pakkohan ajatustenkin on jostain tulla?
Toisaalta, tunnustan, että mun on vaikeata kirjoitella omana itsenäni, enkä usko sitä tekeväni juuri milloinkaan...Kirjoittelen tosin sillä persoonan osasella joka on "lähintä minuani", joina ihmiset minut tuntevat "hyvänä päivänä".
Jatkuvasti puhuessani ja kirjoittaessani joudun keskittymään ankarasti pitääkseni ajatukset kasassa, etten vain muutu liikaa "minuksi"...Ristiriitaista, eikö totta. Ennen ei ollut tällaisia huolia, kunnes tulin tietoiseksi tästä kaksijakoisuudestani.
Varmaan huomaa, että mun kirjoitustyyli taas muuttui hiukkasen, ja se on täysin tahatonta. (eri tilanteeseen, eri persoonallisuus) on istutettuna niin syvälle päähän, että siitä tuntuu olevan vaikeaa, ellei mahdotonta päästä irti...
Toisaalta voitaisiin sanoa, etten ole narsisti, mutta sitä minä en usko. Ja mulla on omat hyvät syyni, joita en täällä ole kertonut, enkä kerrokaan...(tosin pidän mielen auki, kaikille vaihtoehdoille, jopa sille, että olisin väärässä.)
Hankalan kysymyksen pistit...
En tiedä itsekään mikä on sitä todellista minua, mikä joltain muulta lainattua...
Joskus kun luulen, olevani oma itseni, huomaankin näytteleväni, aika kummallista, ja mahdotonta selittää...
Mutta jatkakaa ihmeessä keskustelua. Minä siirryn nyt taka-alalle. :)
tekee "proffat" ja katoaa... *puf*
Thanks!
*nakkaa yhden oluen, missä on sellaisen jännän, ison, karvaisen eläimen kuva kyljessä*
Olipa nostalginen biisi...Hmm... :)
Vanhat hyvät ajat ;)
Nalle on ihan jees bissee... terdelle paistaa arska kutsuvasti ... ja siitä sitten kamujen kanssa radalle.
Outoa - varmaan hetken häiriö - tänään piti sataa kissoja ja koiria.
vittu sua oo ollukkaa.
:'(
Olen minäkin ollut olemassa...Joskus lapsena.
Sitten tapahtui jotain, ja lakkasin olemasta, minä. :(
Muistan lapsena ihmetelleeni, miksi elämä tuntuu ydeltä suurelta näytelmältä, jossa olen pääosissa. :)
Mulla oli vilkas mielikuvitus...
Olin yksinäinen ja erilainen. :(
Kavereita kyllä oli, mutta viihdyin yksin. Tein omia juttuja.
Ainoa mikä on minua, on se, että olen lahjakas taiteellisesti ja musiikillisesti. :)
Olin myös pikkuvanha lapsinero. ;)
Se oli silloin...
Ketjun aloittaja kysyy onko narsistia olemassa.Vastaan tähän että oman kokemukseni ja näkemykseni mukaan narsistilta puuttuu kokonaan oma persoona ja sen myötä oma persoonallisuus.Hän on tavallaan keinotekoinen "ihmisen jäljitelmä" vailla "sielua".Eräänlainen ympärillään olevia ihmisiä tarkkaileva - ihmistä jäljittelevä "ihmissimulaattori" joka tutkan tavoin etsii "hyödynnettäviä" kohteita.
Hmm..riivaako sieluni minua, vai riivaanko minä sieluani. Olenko itseni ystävä, vai vihollinen? Yhteen asiaan uskon vakaasti; meillä kaikilla on sielu, tunteet, ja persoonallisuus! Ihan kaikilla! :)
Hyvää pohdintaa kirjoitit tärkeästä asiasta. Ja temppuilija ja 'joku' vastasi hyvin! Itsekin jäin pohtimaan asiaa kun tää on mulle epäselvää. Se että ihminen on enemmän kuin ajatukset ja tunteet eli on tuo monikerroksinen minuus, sitten on intuiitio, vaistonvarainen toimiminen, sitten vielä unimaailma, ja senkin takana varmaan jotain.
"Toisin kuin yleisesti luullaan, narsisti ei rakasta itseään, vaan sitä heijastusta itsestään, jonka hän näkee muissa ihmisissä. Itse asiassa hän on tämä heijastus. Muut ihmiset ovat hänelle peilejä, joista hän toteaa olevansa olemassa. Mutta peilin pitää näyttää sopiva kuva - tai edes jotakin." -sam vaknin-
Ymmärrän mitä vaknin tuossa tarkoittaa, mutta koska tunnen vain omat toimintamallini, tunteeni, iloni ja suruni, ja miten käyttäydyn, en pysty asennoitumaan "heijastuksen" asemaan. Tunnekylmän ihmisen lähellä on kuitenkin paha olla.
Muistelen joskus lukeneeni että persoonallisuushäiriöiden ytimessä on kyse jonkinlaisesta vauriosta minän eritytymisen suhteen. Maallikkona ymmärrän että tämän minän eriyytminen liittyy varhaislapsuuteen ja aluksi siihen vaiheeseen kun lapsi kokee olevansa yhtä (symbioosissa) äitinsä kanssa. Muistaakseni kolmivuotiaana lapsi alkaa tiedostaa erillisyytensä äidistä. - Eli persoonallisuushäiriöistä kärsivillä voi olla kyse tämän prosessin häiriintymisestä. Itse olen mieltänyt että jos ihminen ei ole eritynyt omaksi "minäkseen", niin silloin hänen minuutensa ei ole kehittynyt sillä tavalla että näkisi olevan erillinen persoona muihin nähden. Mitä tästä sitten seuraa, onko ihmisellä minuutta, jos ei koe olevansa erillinen ihminen... Ja kykeneekö ihminen esim empatiaan, jos henkilö ei kykene erottamaan että toinen ihminen ajattelee, tuntee, kokee eri tavalla kuin itse. Juu, tällaista tuli mieleen, jos joku tietää tästä enemmän, niin kertokoon.
Hei
Nais Narsisteissa joita olen vuosien varrella muutamia kohdannut, on kaikissa ollut jollain lailla samaa käytöstä ja harlekiinimaista elehdintää. itse asiassa tunne koukku johon ne helposti herkimmät saavat ei ole oiken aito tunne vaan saavat vaan loputtomasti kujeillaan miettimään mikä helkkari persoona tuolla vellinaaman takana oiken asustaa. Viehättäviä ja valloittaviahan osaavat olla, kun ovat koko ikänsä harjoitelleet. Rikkovat sitten jossain vaiheessa meidät "peilinsä" eikä tutustumisvaiheen jäkeen takaisin ole tulemista. Nais narsitiakaan ei lapsenomaisen sadisti vaiheen aikana pääse lähelle, ja he pompottavat riippuvaa uhriaan useinmiten hovinsa kautta, ja ovat pitkävihaisia.
Mietin tuossa ovatko työpaikka kiusaajatkin joita olen kohdannut, jonkinlaisia narsisteja. saavat käytöksellään palautteen ja paineen muista ihmisitä takaisin itseensä, joka vankistaa heidän olemassaoloaan.
"Rikkovat sitten jossain vaiheessa meidät "peilinsä" "
Pääsit hyvin asian ytimeen! Missä tällaisen persoonallisuuden tuki ja turva ja toisesta huolehtiminen?
Kyllä kaikenlaiset kiusaajat on narsistisia, empatiakyky puutteellinen.. :/
Tässä pieni empatia-testi-mietelmä itsekullekin;
Määritelmä...Wikipedia:
"Empatia (kreikan ilmaisusta em pathos, tuntea sisälle) tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita."
Osaatteko asettaa itsenne narsistin asemaan, ja ymmärtää hänen tunteitaan, tai tunteettomuuttaan?
Hei
Narsistit osaavat kyllä jollain lailla erittäin hyvin asettua toisen asemaan,
koska pystyvät niin lahjakkaasti toisia satuttamaan.
joka ei normaalilta epämiellyttävältä henkilöltä niin hyvin onnistu.
Olisivatko käänteisempaattisia. Ei siis lainkaan halvaantuneita lukemaan toista.
"...minä psykiatrina joudun omassa kokeessani joka askeleella kohtaamaan samaa psyykkistä aineistoa, josta psykoosi rakentuu ja jota sen vuoksi tulee esiin myös mielisairaalassa. Juuri tuo piilotajuisten kuvien maailma saattaa mielisairaan kohtalokkaan sekavuuden valtaan, mutta samalla se on myös meidän rationaalisesta ajastamme kadonneen myyttejä luovan mielikuvituksen perusta. Myyttinen mielikuvitus on tosin läsnä kaikkialla, mutta se on yhtä kielletty kuin pelätty, ja sen vuoksi tuntuu uhkarohkealta kokeelta tai epäilyttävältä seikkailulta lähteä sille epävarmalle tielle, joka johtaa piilotajunnan syvyyksiin. Sitä pidetään erehdysten, ristiriitojen ja väärinkäsitysten tienä." -C.G. Jung-
Eikös ne nämä jumalat ja saatanat eri variaatioineen olekin ihmisten keksimiä mielikuvitusolentoja.
Pistit hyvät pohdinnat! Oman elämän merkityksellisyyden kannalta en näkisi yhtään mahdottomaksi että ihminen roikkuu vaikka omassa uhriudessaan, jos vaihtoehtona on tyhjä elämä!
Ja unet ja unimaailma, se on pohtimisen paikka. Nimittäin unessa ihminen ei valehtele, ei itselleen eikä muille!
Ihmisen mieltä on monasti verrattu valtamereen; kaikki mitä me tietoisesti tunnemme ja koemme, ajattelemme, on sen meren pintaväreilyä. Välillä se meri on tyyni, välillä siellä on ristiaallokkoa, joskus kriisien aikana merellä puhaltaa hurrikaanit ja aallot myrskyää.
Mutta se meri on syvä! Sukellettaessa muutama kymmenen metriä pinnan alle, meri on hiljainen, vaikka pinnalla kiehuisi millainen myrsky. Tää meidän kannattaisi jokaisen huomioida, me kellutaan jokainen pinnalla, välillä tunne että tunteet viskoo meitä aallokossa, mutta meillä on voimavaranamme koko syvän meren hiljainen ja rauhallinen voima.
Toisin kuin fyysiseen mereen, omaan mielemme mereen voimme vaikuttaa. Voimme haluta että aallokko vaimenee, ja se tyyntyy! Ja se on mun oma meri! :)
Siksi paraskaan terapeutti ei voi nähdä kuin ne pintaväreilyt, jos haluan ne näyttää, ja sen perusteella se voi tehdä puutteellista analyysiään. Yhtä ilmiselvää on miten ratkaisevan tärkeää kriiseistä paranemisessa on sukellella itse siihen omaan mereensä, suorittaa itsetutkiskelua, rakastaa omaa mertansa.
Joo, itsepäisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä me kaikki taidetaan olla jonkin verran(?) Kaikki taidetaan jossain määrin käsittää että kaikki kokemamme tapahtuu oman mielemme sisällä, ja kun kuolemme, koko universumi katoaa samalla. Mutta moniko pysähtyy ajattelemaan sitä kun toinen ihminen kuolee, että sen ainutlaatuinen valtameri ja universumi katoaa. Meidän näkökulmasta kaikki säilyi, vain se ihminen kuoli. Kyllä me kaikki ollaan yhtä tärkeitä, vaikka elämän pieniä palikoita ollaankin, eikä mikään mistä olemme rakentuneet, hyvyys tai pahuus, ole merkityksetöntä!
Kyllä, niinhän se on, kollektiivisuus yhdistää ja takaa olemassaolon. Hymy täällä, on hymy kiinassakin :)
Osa minusta jatkuu lapsissani ja ystävissäni. Olen siis osa elämää, elämän pieni osatekijä, mutten korvaamaton kokonaisuuden kannalta.
Itselleni tärkeämpi kuin maailmalle. Narsistisesti ajateltu? ;-)
Narsisti on sieluton vaeltaja, joka hyväksikäyttää mieluusti muiden sieluja ja ääritapauksissa tukahduttaa, eli ryöstää toisen sielun kokonaan.
Pähkinänkuoressa: Sieluton, sielunryöstäjä helvetin esikartanosta.