Oletko muuttanut muualta kaupunkiin ja huomannut, että on vaikea saada kavereita?
Olen reilu kolmikymppinen nainen. Olen aikoinani opiskellut muilla paikkakunnilla. Lapsuuden aikaisia ystäviä ei ole, pieneltä paikkakunnalta en oikein sellaista kaveria saanut, johon yhteydet olisivat säilyneet. Opiskeluaikaiset muutamat kaverit lähtivät työn perässä kuka mihinkin, eivätkä suhteet olleet ilmeisesti niin vahvat, että olisivat kantaneet tähän päivään saakka. Löyhä yhteys yhteen kirjekaveriin ja opiskelukaveriin on säilynyt. Tässä kaupungissa olen ollut vain töissä, ja sitä kautta ei ole kavereita löytynyt. Työkin on sen verran itsenäistä ja koneen kanssa puurtamista, että kovin tiiviitä ihmissuhteita ei pääse syntymään kun pitäisi keretä/jaksaa seurustella, ja siihen ei ole aikaa. Liikuntaharrastuksista ei ole tuttuja löytynyt; pitäisi harrastaa joukkueurheilua varmaankin. Ja suurin vika on varmaan persoonassa; annan itsestäni hiljaisen vaikutelman, enkä ole muutenkaan mikään lennokas tarinan kertoja - omasta mielestäni ihan puhelias kyllä. Mutta kun ihmiset ensivaikutelmasta päättelevät, että tuo nyt on aivan tylsä, niin ei kukaan edes yritä tutustua minuun lähemmin. Hyvän päivän tuttuja kyllä löytyy, mutta ihmissuhteet eivät syvenny sen enempää. Toisaalta viihdyn kyllä itseksenikin ja siltä osin olen varmaan erakko. Mutta mielestäni ihmiseltä vaaditaan hirveästi, että olisi sosiaalisesti hyvästyttävä: pitää kyetä pikkunäppärään tarinointiin, olla hauska, ja omata paljon "ystäviä". Heti leimataan vähän reppanaksi, jos näin ei ole. Minusta on vaan kiva olla tavis, ja tämmöiselle ei juuri ystäviä siunaannu. Oma aktiivisuus olisi tietysti hyväksi, olen huono pitämään yhteyttä. Avomies ja lapsuuden perhe löytyy, joten en kait ole viralisesti yksinäinen. Mutta muita ihmisiä ympärilläni ei juuri ole, ja siispä koen välillä yksinäisyyttä. Vaikka ei pitäisi "valittaa" kun on kuitenkin joitakin ihmisiä ympärillä. Yritän olla kyllä positiivinen, mutta näin juhlapyhinä yksinäisyyden tunne tahtoo aina vahvistua...
Olen reilu kolmikymppinen nainen. Olen aikoinani opiskellut muilla paikkakunnilla. Lapsuuden aikaisia ystäviä ei ole, pieneltä paikkakunnalta en oikein sellaista kaveria saanut, johon yhteydet olisivat säilyneet. Opiskeluaikaiset muutamat kaverit lähtivät työn perässä kuka mihinkin, eivätkä suhteet olleet ilmeisesti niin vahvat, että olisivat kantaneet tähän päivään saakka. Löyhä yhteys yhteen kirjekaveriin ja opiskelukaveriin on säilynyt. Tässä kaupungissa olen ollut vain töissä, ja sitä kautta ei ole kavereita löytynyt. Työkin on sen verran itsenäistä ja koneen kanssa puurtamista, että kovin tiiviitä ihmissuhteita ei pääse syntymään kun pitäisi keretä/jaksaa seurustella, ja siihen ei ole aikaa. Liikuntaharrastuksista ei ole tuttuja löytynyt; pitäisi harrastaa joukkueurheilua varmaankin. Ja suurin vika on varmaan persoonassa; annan itsestäni hiljaisen vaikutelman, enkä ole muutenkaan mikään lennokas tarinan kertoja - omasta mielestäni ihan puhelias kyllä. Mutta kun ihmiset ensivaikutelmasta päättelevät, että tuo nyt on aivan tylsä, niin ei kukaan edes yritä tutustua minuun lähemmin. Hyvän päivän tuttuja kyllä löytyy, mutta ihmissuhteet eivät syvenny sen enempää. Toisaalta viihdyn kyllä itseksenikin ja siltä osin olen varmaan erakko. Mutta mielestäni ihmiseltä vaaditaan hirveästi, että olisi sosiaalisesti hyvästyttävä: pitää kyetä pikkunäppärään tarinointiin, olla hauska, ja omata paljon "ystäviä". Heti leimataan vähän reppanaksi, jos näin ei ole. Minusta on vaan kiva olla tavis, ja tämmöiselle ei juuri ystäviä siunaannu. Oma aktiivisuus olisi tietysti hyväksi, olen huono pitämään yhteyttä. Avomies ja lapsuuden perhe löytyy, joten en kait ole viralisesti yksinäinen. Mutta muita ihmisiä ympärilläni ei juuri ole, ja siispä koen välillä yksinäisyyttä. Vaikka ei pitäisi "valittaa" kun on kuitenkin joitakin ihmisiä ympärillä. Yritän olla kyllä positiivinen, mutta näin juhlapyhinä yksinäisyyden tunne tahtoo aina vahvistua...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa - valitettavasti. Itse olen juuri kolmenkympin rajan ylittänyt mies ja muutama vuosi sitten muutin työn perässä tänne pk-seudulle. Yhteydet vanhoihin kavereihin ovat vähitellen heikenneet ja tässä iässä tuntuu oleva todella vaikea löytää uusia kavereita, parisuhteesta nyt puhumattakaan. Näin vapunpäivänä yksinäisyys tuntuu taas erityisen pahalta, kun muistissa on vielä opiskeluaikojen iloiset vaput. Nyt ei ole oikein ketään, kenelle voisi edes soittaa ja kysellä kuulumisia.
Omalla kohdallani suurin osa kavereista on/oli peräisin yliopistovuosilta. Nyt elämä on kuitenkin vienyt meitä omiin suuntiimme, enkä ole oikein osannut pitää suhteitä yllä. Olen melko vahva ja itsenäinen luonne, joten yleensä yksinäisyys on ihan siedettävää. Heikkoja hetkiä tulee kuitenkin joskus.
Viime aikoina olen huomannut, että häpeän yksinäisyyttäni. Olen oppinut tekemään asioita itsekseni; matkustelemaan, urheilemaan, käymään leffassa, urheilutapahtumissa jne. Tuntuu kuitenkin jotenkin nololta kertoa muille tekevänsä näitä asioita yksin. Jonkin aikaa sitten kävin lomalla kaukomailla ja työkaveri kyseli kahvipöydässä miten lomani meni. Kerroin jotain matkastani ja seuraava kysymys oli, että kenen kanssa olin matkalla. Kun vastasin olleni yksin, sain vastaukseksi hämmästyneen ja säälivän katseen. Vastaaviin tilanteisiin olen törmännyt muulloinkin.