auttakaa

Ahdistaa ja pelottaa.. Ja toisaalta ärsyttää, pelkään turhaan osastolle joutumista, en joudu sinne kuitenkaan. Toivottavasti... Ja samalla vihaan itteeni, erehdyin syömään enemmän viikonlopun aikana enkä voi antaa itelleni anteeks. Vaikka toisaalta tietää ettei voi laihtua niin nopeesti kun toivois jos elimistö polttaa lihaksia, mutta minkäs teet. Ja jos joudun osastolle, tiedän jo valmiiks senkin että tuun käymään pääni sisällä sitä juu-ei-juu-ei.. taistelua. Hetken tuntuu helpottavalta kun tietää että pääsee ja sit alkaa se itku kun tietää mitä siitä seuraa... Enkä mä tosiaan itseasiassa edes usko että joudun... Ei mun veriarvot voi olla huonot.. eihän?? Ei ne voi olla huonot, en haluu uskoo siihen!! En suostu uskoon...

Ja jotenkin tuntuu ihanalta, vaikka tiiän ettei tähän pitäis palata, mutta kun voi taas olla syömättä. Pitäis antaa itelleen vaan anteeks se yks päivä viikossa, ja syödä joku 1000 kcal, mutta kun ei se aina toimi. On hyvä miettii ja suunnitella etukäteen, mutta sittenkun se on ajankohtasta hyppäis ikkunasta alas mielummin kun söis sen määrän.

Ja tarkennus, en hae huomioo tällä, oli vaan pakko kirjottaa edes johonkin missä edes joku pystyy ymmärtään sen ahdisuksen ja paniikin mitä tunnen. Ja toivon että edes joku vois kertoo vähän jotain osastoelämästä, että osaan varautua paremmin siihen.