Olen rv11 2. Aina olen halunnut 2 lasta. Ja nyt odotan ensimmäistä. Olen huomannut ajatuksissani muutoksia. Olen 35v. ja kun lapseni syntyy niin olen lähes 36v. Jotenkin vaan tuntuu että yksi saisikin riittää. Haluaisin kysyä niiltä jotka ovat päätyneet yhteen lapseen että miksi ja onko siinä periaatteessa enemmän työtä kuin että lapsella olisi sisar kenen kanssa leikkiä?
Miksi vain yksi lapsi?
---
17761
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kysehän on sinun elämästäsi, eikä kukaan voi puolestasi päättää lasten lukumäärää.
Sen verran on tullut hoidettua yhden oman lisäksi myös tuttavien ja sukulaisten muksuja, että kokemus monilapsisuudesta riitti itselle kokeiluksi. Kun on yhdelle vaihtanut vaipat ja syöttänyt niin toinen on vielä hoitamatta ja huomioimatta, oli tämä minkä ikäinen tahansa. Myöhemmin tulee uudet haasteet kaksinkertaisena kahden lapsen kanssa, ei matematiikasta mihinkään pääse. Lapset eivät siis ole mitään sarjana hoidettavia paketteja. Yksi on siis vähemmän kuin kaksi, laskipa miten päin vain. Jos itse tunnet jaksavasi panostaa, niin mikset voisi harkita toistakin muksua. Ensimmäinen onkin sellainen harjoituskappale, jonka kanssa sitä vähän tulee varmaan hermoiltuakin. Toinen on ehkä helpompi, tai sitten ei. Oikeastaan mitään ei voi ennakoida lasten kanssa.
Yhteen lapseen päädyin siksi, etten tuntenut enempään olevan mahdollisuuksia ja jaksamista ja taloudellista panostusta. Nyt olen iloinen, kun lapsi on kohta täysi-ikäinen ja itselläkin elämää jäljellä. On niin lapsista ja heidän ominaisuuksistaan kiinni, miten helppona tai vaikeana heidät kokee. Kasvatus- ja elatusvelvollisuus kestää joka tapauksessa täysi-ikäisyyteen asti.
Lapselle itselleen sisarukset ovat varmasti enimmäkseen rikkaus ja turva, ainakin myöhemmin elämässä, kun lähdetään pois kotoa ja on omat perheet jne. Pienempänä lähinnä tappelupukari on ainakin saatavilla, mainitsemasi leikki-ikä (ja lapsilla eri ikäisinä erilaiset leikit, joten sisarus ei yleensä edes kelpaa leikkikaveriksi) kestää vain sen hetken ja äidin rooli on sisarusten välisissä suhteissa lähinnä sama kuin erotuomarin. Myöhemmin pitää sitten taloudellisesti panostaa harrastuksiin, kouluun ja opiskeluun tietty kaksinkertaisesti.
Olen edellisen vastaajan kanssa täysin eri linjoilla. Tietysti se on totta, että vain sinä (tai te miehesi kanssa) voitte ratkaista sen, montako lasta teille tulee. On myös lapsesta kiinni, miten helppoja tai vaikeita he tulevat olemaan. Meillä kaksi ensimmäistä lasta syntyivät reilun vuoden ikäerolla ja vanhin on nyt 10-vuotias. Ensimmäisen vuoden jälkeen he ovat leikkineet keskenään todella paljon, eikä moiselle loppua näy. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, ettei kukaan ole jaloissa pyörimässä ja valittamassa, ettei ole mitään tekemistä, kuten yksi lapsi helposti tuppaa tekemään (vertailukohtanani ovat nyt kavereiden ainoat lapset). Nyt meillä on neljä lasta ja tuntuu, että jokainen lapsi on vain ollut edellistä helpompi. Ei niinkään sen lapsen ominaisuuksien vuoksi, vaan siksi, että heistä on niin paljon seuraa ja hoitoapua toisilleen. Meille monilapsisuus on ehdottomasti ollut etu ja varmasti helpommalla päästään näin kuin mitä yhden kanssa oltaisiin päästy.
Sinulla ei ole kokemusta yhden lapsen kanssa elämisestä, joten et voi tietää mikä ero on olla yhden lapsen kanssa verrattuna useamman lapsen kanssa olemiseen.
Elin yhden lapsen kanssa 12 vuotta ja toisen lapsen synnyttyä elämä muuttui monin verroin rankemmaksi, vaikka isommasta lapsesta on paljon apua ja pienemmälle seuraa. Yhden lapsen kanssa oli todella auvoista, eikä todellakaan ollut mitään jaloissa roikkumista ettei ole tekemistä. Vanhemmalla lapsella on aina ollut sopivasti kavereita ja omatoimisuutta tai on ollut mukana aikuisten tekemisissä. Eikä aina edes tarvitse tehdä mitään.
Kaikissa asioissa on monta puolta, ja jokainen elää tyylillään.
Kerroinkin vain oman kokemukseni asiasta, kun sitä aloituksessa kysyttiin. Varmasti on valtavasti esimerkkejä ja kokemuksia näistä asioista ja jokainen tekee omat ratkaisunsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Olen itse monilapsisesta perheestä, enkä kokenut sitä kovin auvoisena.
Ainut lapseni ei ole koskaan pyörinyt jaloissa tekemisen puutetta kitisemässä. Aina on ollut kavereita naapurustossa, päiväkodissa on ollut riittävästi virikettä ja kavereita ja olen ottanut lapsen mukaan kotitöihin. Lisäksi on ollut varaa kustantaa hyvät harrastukset ja tukea erityislahjakkuutta, joten tekemistä on riittänyt. Suurempi asia on ollut rauhoittaa aikaa lepoon ja pelkkään rentoon oleiluun.
Tartun tähän kohtaan:
"Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, ettei kukaan ole jaloissa pyörimässä ja valittamassa,"
En aina ymmärrä, miksi ihmiset tekevät lapsia, jos kerran heidät koetaan myöhemmin jaloissa pyörivinä valittajina. Katkeruus tehdyistä ratkaisuista ei ole mielestäni hyvä kasvualusta lapsille eikä varsinkaan hyvä pohja äitinä olemisesta lähteä neuvomaan muita. Esimerkki, varsinkin varoittava sellainen, riittää täyspäiselle ihmiselle. Juuri tuon takia pitäisi miettiä tarkkaan perheen perustamista, ettei sitten tarvisi liian myöhään todeta, että lapset ovatkin jaloissa valittava riesa. Miksi ihannoida monilapsisuutta kun se kerran on noin ankeaa? Oiva esimerkki aloittajalle.
Minäkin kerroin vain omat kokemukseni. Tämä on tietysti asia, jota kukaan ei voi päättää, eikä kenenkään muun kokemus kerro sitä, miten joku toinen asian kokee. Asiaan vaikuttaa paitsi vanhempien kuin myös lasten luonteet ja monet muut asiat. Minulla ei tosiaankaan ole kokemusta yhden lapsen vanhemmuudesta (muuten kuin ensimmäiseltä vuodelta) eikä sinulla ole kokemusta monilapsisuudesta. Eikä meillä kummallakaan tunnu olevan kokemusta elämisesti itse ainoana lapsena. Käytännössä juuri kenelläkään ei ole kokemusta molemmista, sillä jos lapset on tehnyt pitkällä ikäerolla, saattaa olla useampi lapsi, mutta ei useampaa pikkulasta ja ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Alkuperäinen tuskin pitää vaihtoehtona, että hän tekisi lapset esimerkiksi kymmenen vuoden ikäerolla, koska itselläänkin on jo jonkin verran ikää (eikä moista kannattaisi muutenkaan pohtia vielä tässä vaiheessa).
Tuo maininta lasten pyörimisestä jaloissa ei tietenkään ole katkeruutta tehdyistä ratkaisuista (ja minähän nimenomaan sanoin, ettei sellaista ongelmaa ole), mutta ei ole asiaa, jolla ei olisi hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei voi väittää, ettei lapsesta olisi vaivaa, et väittänyt sinäkään. Luonnollisesti ne hyvät puolet kompensovat hyvinkin ne huonot puolet, mutta jos niitä huonoja puolia voi vielä yrittää minimoida, niin aina parempi.
Minun huomioni kiinnitti aivan samalla tavalla sinun kertomuksessasi tämä: "Kun on yhdelle vaihtanut vaipat ja syöttänyt niin toinen on vielä hoitamatta ja huomioimatta, oli tämä minkä ikäinen tahansa. Myöhemmin tulee uudet haasteet kaksinkertaisena kahden lapsen kanssa, ei matematiikasta mihinkään pääse." Miksi tehdä lapsia, jos vaippojen vaihtaminen tai hoitaminen ja huomioiminen on niin rankkaa? Eikö näin ollen olisi paljon helpompaa elää kokonaan ilman lapsia? Olisi varmasti, siitä ei pääse mihinkään, mutta uskoisin ja toivoisin, että et silti ole katkera lapsestasi. Syyllistyit vain aivan samaan kuin mihin tartuit minun tekstissäni, eli valittamaan siitä, että lapsesta voi olla vaivaa. Se nyt vain on fakta, josta ei mihinkään pääse ja kaikki vanhemmat siihen joskus törmäävät.
Minusta on ihmeellistä, että kun itse kerroin oman kokemukseni, niitä kai aloittajakin kaipasi, niin minua syytetään asenteelliseksi ja katkeraksi ja vaikka miksi. En minä ole arvostellut kenenkään muun valintoja. Hienoa, että te olette tyytyväisiä omiin ratkaisuihinne. Toivottavasti kaikki olisivat. Niin olen minäkin ja toivon, että aloittaja tekisi myös sellaisen ratkaisun, mihin voisi olla tyytyväinen. Kaikissa asioissa on monta puolta, eikä mikään ole välttämättä vain joko positiivista tai negatiivista. Esimerkiksi se, että vanhemmilla on paljon rahaa käytettävissä lapseen on tietysti vanhempien kannalta mukava ja helppo ja varmasti lapsikin tykkää, mutta se ei välttämättä ole lapselle hyväksi pidemmällä tähtäimellä, kun hän oppii, että kaiken saa helposti ja heti. Enkä puhu nyt teistä, ehkä te osaatte käyttää rahaa järkevästi. Moni ei osaa ja sen näkee heidän lapsistaan.
teillä ikäero on sitten jo niin suuri, jonka vuoksi isommasta ei ole juuri pienemmälle seuraa ja koska edellisestä vauva-ajasta on paljon aikaa ja ikääkin paljon enemmän, kaikki on moninverroin rankempaa. Itse suosin lyhyttä ikäeroa (lapsilla 1v7kk), koska vaikka alussa tietysti on rankempaa kuin jos olisi vain yksi lapsi, niin vauva-aika on hyvissä muistissa tokan kanssa, ei tarvitse uudelleen opetella kaikkea ja elämän muutos ei enää niin mullistav ja lapsista on seuraa toisilleen kun kasvavat. Itse myös haluan olla putkeen kotona sen ajan mitä olen ja haluan, että se vauva-aika on kerralla ohi eli helpottaa sitten kerralla kun helpottaa :-).
Itsekkin olisin suosinut lyhyttä ikäeroa, mutta yli kymmenen vuoden tahaton lapsettomuus ja kuusi keskenmenoa eivät vain mahdollistaneet sitä asiaa.
Minun ei tarvinnut opetalla mitään uudestaan, en sentään mikään aivoton ja dementikko ole, enkä mikään raihnainen vanhus, vaan hyvissä voimissa. Isompi lapseni on ollut pienemmän seurana todella paljon ja hoitanut enemmän sisartaan kuin esim. mieheni, joka näkee lapsiaan muutaman kerran viikossa, vaikka yhdessä asutaankin.
Minulla ei ollut mahdollisuutta olla äitiyslomalla päivääkään, koska yrittäjillä ei ole äitiyslomia. Sunnuntaina synnytin, ja maanantaina alkoivat työt. Ei siinä kuule olisi toinen vaippaikäinen mennyt mukavasti sivussa..
Ihmisillä on erilaiset elämät, joten ei kannata alkaa selittelemään muiden elämistä, kun ei niistä mitään tiedä.
Vaikka lapsi oppisi, että rahaa on ja tulee helposti, niin mitä sitten?! Jos näin on elämässä jatkossakin, niin mikäs siinä, ja jos myöhemmin rahaa ei ole ja tulee vaikeasti, niin sitten hän oppii, että näin sitten on.
Oma muistikuvani lapsuudesta.Oltiin veljeni kanssa (2 vuotta ikäeroa) parhaimmat leikkikaverit.Edelleen jo viisikymppisinä ollaan hyvin läheiset.Pikkusiskoni syntyi kymmenen vuotta myöhemmin ja murehdin ja itsekseni joskus ihmettelin,mikseivät vanhempani hankkineet hänelle vielä sisarusta.Hän oli kuitenkin paljon yksinäisempi lapsena kuin me,ei murkkuikäisestä olekaan viisivuotiaalle vertaiseksi leikkikaveriksi koskaan.Nyt aikuisena ei ikäerolla ole väliä,meillä on hyvät välit ja samoja kiinnostuksen kohteita,mutta ei ollut silloin lapsuudessa.
Jotenkin kuvittelen,että me kuitenkin yritetään opettaa lapsemme pärjäämään täällä elämän aallokossa ja kestämään senkin,että kaikki ei mene niin helposti.Siksi olen opettanut lapseni siihen,että raha ei tule vain esittämällä vaatimuksen.Oli sitä rahaa sitten tai ei,yleensä ei ollut.Ovat siis oppineet että rahaa ei tule aina helposti ja se on mielestäni hyvä asia.
Itselläni on neljä vuotta vanhempi veli eikä olla lapsena oltu eikä aikuisenakaan toistemme kanssa oikeastaan ollenkaan tekemisissä. Olemme ns. yö ja päivä persooniltamme, ja kun joskus tapaamme synttäreiden, häiden tai hautajaisten merkeissä jutut kulkevat aika yleisellä asiatasolla.
Oma murkkuikäiseni ja leikki-ikäiseni ovat erittäin toimiva tiimi, läheiset, hyvää pataa ja touhuavat paljon keskenään.
Yksin olo koetaan jotenkin häpeälliseksi tai sellaiseksi tilaksi jota pitäisi vältellä. Ei todellakaan aina tarvitse olla jotain tekemistä tai seuraa. Ihmisten olisi hyvä osata olla ihan itsensäkkin kanssa joskus ja rauhoittua.
Ihmiset ja perheet ovat kaikki erilaisia. Kukin tyylillään..
Omat lapseni eivät ole koskaan esittäneet raha-vaatimuksia, koska asioita on pystytty aina sopimaan, eikä heillä ole kuitenkaan ollut puutetta mistään, vaikka jotain tiettyjä toiveita ei olla järkisyistä toteutettu.
Perheitä on erilaisia. Meillä raha on tullut helposti, ja olemme lapsillekkin opettaneet miten se tapahtuu, niin osaavat hyödyntää sitä oppia omassa elämässään.
Perhe-elämän voi tehdä mukavaksi niillä puitteilla mitä on. En näe syytä enkä järkeä pihdata perheemme mukavuudessa ja jäjestää ehdoin tahdoin kurjuutta lasten elämään. Maailma murjoo ja järjestää jo sen verran ikäviä asioita, että sentään kotona, jos se on mahdollista, on jokaisella perheenjäsenellä hyvä olla.
normaalia, että raskaana ollessaan keskittyy täysin odottamaansa lapseen eikä osaa ajatella sen pitemmälle.
Mielesi voi hyvinkin muuttua sitten, kun edes ensimmäinen on maailmassa.
Sain ainokaiseni 43 vuotiaana, yllätyksenä ei tullut mieleenkään toinen lapsi.
Kiitos kaikille kannan otosta! On ollut kiva lukea erilaisia näkökantoja asiasta! :) Niin, minun olisi varmaan pitänyt vähän täsmentää kirjoitustani siitä kun esikoisemme syntyy. Ja jos vielä päätyisimme tekemään toisen lapsen, niin mitä se perhe-elämä on kahden pienen lapsen kanssa? Sillä mulla todellakin ikää on jo, että en voi pitää monien vuosien taukoa. Se on todellakin jännä juttu, että ennen raskautta olen pitänyt itsestään selvänä että haluan kaksi lasta. Mutta nyt on todellakin alkanut tuntumaan, että mitäs jos sitä paneutuisi vain yhteen lapseen. Itselläni on reilu 5 vuotta vanhempi sisko, ja meillä nyt lapsuudessa ei leikit oikein käynyt yksiin. Että kavereiden kanssa tuli leikittyä ja erittäin hyvin viihdyin myös omissa leikeissäni itsekseen. Mutta sittenhän sen myöhemmin todellakin näkee että miltä tuntuu.. Mieheni kanssa meillä on tästä ihan samanlaiset ajatukset.
Joskus lapsiluku jää tahattomasti yhteen, kun seuraavia ei näy eikä kuulu. Ehkä tosiaan kannattaa keskittyä nyt tähän yhteen syntymättömään, ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Yhden kanssa yksihuoltajana, en halua yksinhuoltajaksi koko katraalle.
Rahat ei riittäis.
Kun myöhemmin osui oikea mies kohdalle, neljä keskenmenoa.
Joten mitä voisi enään tehdä ?
Olla miehen kanssa , ihan mukavaa sekin.