Minua on alkanut ärsyttämään ihmiset jotka kuvittelevat ja suorastaan toivovat sairastavansa reumaa.
Työpaikallani on tälläinen luulosairas. Hänellä usein esiintyy mystisesti erilaisia kipuja ja vaivoja joiden perusteella hän ei voi sitten tehdä töitä. Epäilen hänen vain välttelevän ikäviä töitä. Lääkärissäkin hän on käynyt mutta eipä tietenkään sieltä mitään löytynyt.
Idean hän sai reumasta varmaan minulta kun kerroin sairastavani SLE:tä. Minulla tämä tauti näkyy selkeästi verikokeista ja tulehduksia ja sairaalareissuja on ollut.
Harmittaa kun itselläni on ihan oikeasti töissä joskus kipuja ja syön kipulääkkeitä, mutta silti tämä "matkija" esittää vielä sairaampaa ja delegoi töitään muille. Onneksi pomo taitaa tajuta tämän asian. Tätä on jatkunut jo useamman vuoden.
Kumpa tämmöinen luulosairas tajuaisi että tuollainen pelleily ärsyttää ihmisiä, ja lakkaisi kerjäämästä kahvitunneilla sääliä. Maailmassa on ihan oikeasti sairaita ihmisiä jotka silti tekevät töitä eivätkä valita turhasta!
Työpaikallani on tälläinen luulosairas. Hänellä usein esiintyy mystisesti erilaisia kipuja ja vaivoja joiden perusteella hän ei voi sitten tehdä töitä. Epäilen hänen vain välttelevän ikäviä töitä. Lääkärissäkin hän on käynyt mutta eipä tietenkään sieltä mitään löytynyt.
Idean hän sai reumasta varmaan minulta kun kerroin sairastavani SLE:tä. Minulla tämä tauti näkyy selkeästi verikokeista ja tulehduksia ja sairaalareissuja on ollut.
Harmittaa kun itselläni on ihan oikeasti töissä joskus kipuja ja syön kipulääkkeitä, mutta silti tämä "matkija" esittää vielä sairaampaa ja delegoi töitään muille. Onneksi pomo taitaa tajuta tämän asian. Tätä on jatkunut jo useamman vuoden.
Kumpa tämmöinen luulosairas tajuaisi että tuollainen pelleily ärsyttää ihmisiä, ja lakkaisi kerjäämästä kahvitunneilla sääliä. Maailmassa on ihan oikeasti sairaita ihmisiä jotka silti tekevät töitä eivätkä valita turhasta!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tuo on valintakysymys, itse en tee töitä kivuliaana nivelrikkopotilaana, ja mistä sinä tiedät, mikä työtoverisi diagnoosi on, osaa reumataudeista on vaikea diagnosoida. Itse olen määräaikaisella eläkkeellä.
Kuten sanoit, reuma pystytään diagnosoimaan, vaikka se ei aina helppoa ole, mutta kyllä siihen diagnoosin saa, jos sellainen OIKEASTI ON!
Teeskentelijät ovat asia erikseen, ja niitä en jaksa.
Luulen moni haluaa sinnitellä mahdollisimman pitkään työelämässä reumasta huolimatta. Jokainen vointinsa mukaan. Mutta, toivottavsti kukaan laiskuri ei ryntää yhteiskunnan elättettäväksi heti, kun vaan saa vähänkin mahdollisuuden esittämällä sairaampaa kuin mitä oikeasti on.
Minulla on tällä hetkellä tilanne, etten joka päivä pysty tekemään kaikkia töitäni. Onneksi työni joustaa sen verran, että huonona päivänä voin tehdä enemmän "sosiaalista työtä" ja käyttää ne päivät, joina kädet toimivat, kirjoittamiseen ja muuhun käsillä tehtävään työhön. Mutta jo omasta lyhyestä työhistoriastani löytyy iso liuta tehtäviä, joita todellakaan pystyisi tekemään huonona päivänä - en ainakaan ilman työtovereiden apua. On niitä päiviä, kun oikeasti en saa itse pulloa auki, koska käsillä ei pysty puristamaan mitään. Ja on sitä puolen litran pulloista kaadettu kahdella kädellä, kun ei uskalla luottaa, että yhdessä kädessä kestää.
Luojan kiitos, ainakaan vielä kukaan työyhteisöni jäsenistä ei ole epäillyt minua luulosairaaksi - tai ainakaan antanut ymmärtää. Taidan minä olla, se joka useimmin miettii luulosairauden mahdollisuutta. Siis lähinnä noita epäilyn tunteita tulee niinä hyvinä päivinä. Huonoina päivinä tietää kyllä olevansa kipeä, eikä tarvitse epäillä mielikuvitustaan - tai sitten mielikuvitus on aika vahva.
Joka kerta, kun menen lääkärille hakemaan apuja vaivaan, toivoisin, että minulla todella olisi diagnoosi. Olisi niin paljon helpompi mennä uuden lääkärin puheille ja todeta "minulla on xxreuma ja nyt oireilee paikka y." Kuin mennä sinne "minulla on nyt nivel y niin kipeä, ettei mistään tule mitään." ja sitten vastata niihin lääkärin kysymyksiin "mitään ei ole löytynyt".
Vaikken reumadiagnoosia haluakaan (kuka haluaisi), mieluusti haluaisin nimen tällä oireilulle. Niin moneen eri sairauteen tämän on oletettu liittyvän, mutta millekään ei ole löytynyt riittävästi perusteita. Niin paljon lääketiede nykypäivänä luottaa laboratorioanalyyseihin. Useanpaan reumasairauteen sopivia oireita minulla on, mutta yhdenkään sairauden diagnoosikriteerit eivät täyty. Ainakin aloittajan mainitsema SLE on yhtä kriteeriä vaille, samoin nivelreuma. Nyt taas vain odotellaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Anteeksi tämä avautuminen, mutta viestisi sattui minulle vaikeaan vaiheeseen. Ja ehkä tämä viesti aavistuksen helpotti edes minun oloani.
Toivottavasti vaivoihisi löytyy oikea syy, niin saat oikean hoidon. Niin sitten parantuminen lähtee käyntiin.
Itsekin sain juosta lääkäreissä vuoden verran ennen diagnoosia.
Parantumista!
Kun pidin läksiäisiä ensimmäisessä työpaikassani vaihtaessani paikkakuntaa 10 vuoden palvelusvuoden jälkeen, kahvihuoneessa monet tuli ihmettelemään, etteivät he ole tienneetkään, että mulla reuma on, vaikka jouduin pitämään rannetukia, ja kaularangan ortoosia. Siitä ortoosista kun multa kysyttiin silloin nuoruudessa, et mikä sulla on, niin sanoin hymy huulessa, että juoksin pyykkinaruun kosijoita paetessani, niin pitää peitellä pyykkinarun nirhamia.
Kaularankaortoosi ei ollut aina, vaan oli jaksoja, jolloin se oli niin kipeä, ettei päätä pystynyt kannattamaan. Sitten valaisin asiaa, että huumorillahan minä sitä pyykkinaruun juoksemista vain kommentoin. Mutta monille se oli mennyt täytenä totena. Sitten ihmettelivät, kun he ei koskaan oo kuulleet mun valittavan reumaani.
No kyllähän lähimmät työkaverit reumastani tiesivät, jotka joutuivat työskentelmään kanssani. Olinhan 4 kk:den sairaslomallakin jäyksitysleikkauksen tähden. Ja siihen aikaan täydellä palkalla. Se sattui vuoden vaihteeseen, niin että marras ja joulukuu menivät samalle kalenterivuodelle, ja tammi-helmikuu seuraavalle kalenterivuodelle.
Juttuasi lukiessani heräsi ajatus, että mihinkähän ikähaitariin kuulut, oletko kenties nainen. Jos olet ja olet ikähaitarilla 40-65 niin mm. vaihdevuodet = hormonaaliset muutokset voivat tehdä rajujakin reumanoireita, olematta silti reumaa.
Kalkkimagneesiumin syönti voi helpottaa oireistoa. Ja D-vitamiinista on apua kivuliaisuuteen (75-100 µg/päivä) suosittelisin.
^ jos minua tarkoitat, niin kyllä olen nainen, mutta ikää on alle 30 vuotta. Siis vaihevuosien vaikutukseen oman taudin suhteen en ihan hevillä usko :)
Minuakin ärsyttää alituiset valittajat. Useimmiten erottaa kyllä huomionkipeät ja sairaat erikseen. Mutta hyvin asiallisesti yritän suhtautua kaikkien vaivoihin, sillä miten sitä voi toisen vaivoja lähteä vähättelemään. Hiukan sellainen kulttuuri on, ettei työkaverit eikä lääkäritkään ota ihan tosissaan vaivojensa valittajia, ennenkuin on selvä diagnoosi osoittaa. Siihen asti sitä on heille luulosairas. Se on aika rankka sairaus, erityisesti silloin kun ihan oikeasti kärsii vaivoista ja oireista, muttei kukaan usko ja oireiden kanssa vaan pitää elää ja yrittää jaksaa kuin kuka tahansa ja ilman lääkkeitä ja hoitoja. Onko mikään ihme, että ihminen on sellaisen jälkeen hyvin huojentunut ja merkillisellä tavalla jopa iloinen kun diagnoosi löytyy. Sehän tarkoittaa ennenkaikkea sitä, että vian löydyttyä päästään hoitamaan oikealla tavalla ja ehkä saadaan oireet kuriin. Epätietoisuus oireilun kanssa on raskasta. Raskaampaa kuin diagnoosin saaminen. On paljon sairauksia joiden kanssa on saanut oireilla todella pitkään, jopa vuositolkulla ennenkuin diagnoosi vasta myöhemmin paljastuu. Omakohtaistakin kokemusta. Pitkään kipuilin epätavallisesti, niin oudosti etten lopulta kehdannut enää kuvailla lääkärillekään kaikkia oireitani. Hävetti oma "luulosairauteni". Uusien oireiden ilmaantuessa heräsi uudenlainen epäily ja varmuus itselle hakeutua tutkimuksiin ja olin sikäli onnekas, että sairauteni näkyi verikokeessa varhain. Kaikilla vertaisilla ei näin ole, ja he joutuvat olemaan pitkään ilman diagnoosia palloteltavana, ja kokevat olevansa heikommassa asemassa. Oikea diagnoosi asetetaan vasta myöhemmin muiden kritereiden perusteella.
On aika surullista olla sairas ja etenkin jos vielä sätitään eikä uskota toisen vaikeuksia. On monia sairauksia joita ei välttämättä saada näytettyä selvästi toteen laboratoriokokeilla tai röntgenkuvilla. Se ei kuitenkaan kadota olemassaolevia potilaan oireita. Ne on tosia, vaikka syytä ei ole vielä pystytty ratkaisemaan.
Ja jos kyseessä onkin oikea luulosairas joka valittaa turhasta ja huomionkipeydestä, voisihan siihenkin suhtautua niin, että kyseiselläkään ihmisellä ei ole kaikki hyvin, ehkä jokin mielenterveydenongelma jonka vuoksi käyttäytyy kuten käyttäytyy.... Enkä tahtoisi olla se ihminen joka ylenkatsoi työkaverini valituksia kivuista ja tuomitsi tämän valehtelijaksi ja saisi huomata sitten joku viikko tai kuukausi myöhemmin, että työkaveri kertoo kipujensa takana olevan vaikka luusyöpä.... Mutta jonkinlaista kilpakulttuuria havaitsen minäkin välillä työmaalla. Kaikkiin sattuu jotenkin ja jokainen on sitä mieltä että itseen sattuu eniten ja on siis oikeutettu valittamaan eniten ja pitäisi olla uskottavin. Ja siinä ohessa sitten tuhahdellaan muiden vaivoille... Jotain pielessä...
Sairastelin monia vuosia vaikeasti. Vaikeaa anemiaa, tulehdusarvot korkalla, kipuja kaikkiallla, ns. jokapaikan sairas. Tutkittiin röngenillä, verikokeilla, tähystämällä ja ultraamalla. Mitään syytä ei löydetty, mutta ankara anemia hb alimillaan 63. Paljon ja usein verta jouduttu laittamaan. Itsekkin tunsin, että jotain on mahassa liikaa, mutta se ei näkynyt millään tutkimuksella.
Onneksi minua ei kukaan osoitellut luulosairaaksi, olin välillä niin heikossa ja huonossa kunnossa. Veri valui nensätä aika ajoin loronaan.
Kesti monia vuosia, ennenkuin jouduin taas lähtemään yöllä sairaalaan hirvittävien tuskien, jokapaikan tuskien takia. Ja kun tutkimuksin ei mitään löydetty, tehtiin sitten tutkimusleikkaus, eikä siinäkään vatsasta löydetty mitään, mutta vatsa suljettiin, ja kun hengityskapasiteetti alkoi loppumaan pelkästä sägnyssä makaamisesta, kiidättivät juoksujalkaa varjoainekuvauksiin, ja siitä nähtiin että jokin asiaankulumattomuus vaivaa munuaista.
Uudelleen leikkaussaliin. Ja munuainen lähti kuin leppäkeihäs, munuainen kuoliossa, painoi keuhkoja kasaan, josta syystä olin pitkään kärsinyt hengitysvaikeuksista = jota ihmiset tulkitsivat huonoksi kunnoksi. Oma vika kun on niin huono kunto. Sisälläkin huoneesta toiseen siirtyminen aiheutti vaikeuksia henngästymistä.
Sitten alkoi mieleten keuhkojen kuntoutus, että saadaan keuhkot oikenemaan ja hengityskapasiteetti palautettua.
Itse kokeneena vuosien jokapaikan sairaan olon vaikeasti sairaana, jota ei saatu esille millään tutkimuksellä ja huonoa kuntoa, voin vaan kuvitella, kuinka paljon on oireilevia ihmisä, joista diagnosoidaan ns. keittiölääkäreiden taholta, että oma vika, kun et hoida itseäsi, kun on huono kunto, hakee huomiota, ei se mikään sairas ole jne.
Monia auttaisi kunnollinen lisäravitsemuskin. Mutta siitähän ei saa puhua ääneen. Ravintohan ei saa auttaa.
Siinä varsinainen selvänäkjä. SLE ei ole reumatauti.
Samaa mieltä että kyseenalaistan kyllä moisen selvännäkijän kykyä tietää toisten vaivat teeskentelyksi.
Mutta kyllä SLE ja systeeminen skleroosi / skleroderma ja tämän tyyppiset sairaudet luetaan reumatautien alle. Itsellä tuo keskimmäinen ja olen hoidossa reumapolilla. Ne ovat harvinaisempia, mutta hankalia ja vakavia sairauksia, monine oireineen.
Itselläni on nivelrikkoa useassa paikassa, ulkopuolinen ei huomaa mitään, sillä olen ryhdikäs ja entinen urheiluhullu. Olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, alle 50-vuotiaana. Tuo aloittajan viesti on raivostuttava, perkele hänkö tietää muiden vaivat, suksi kuuseen.
Mun kohdalla on aikoinaan varmaan ollut puskatarinaa siitä, että miksi se taas on sairaslomalla jne. Minulla kun on ollut vaivoja, mutta tapanani ei ole niistä tilittää kaikille. Ja näin ei työkaverit ole täysin perillä kunnostani. Kun olen töissä tahtoisin keskittyä töihin ja yrittää unohtaa kurjuuteni siksi aikaa ainakin olla puhumatta siitä koko ajan. Ei siis ole sekään hyvä vaihtoehto. Ellet valita et voi olla sairas, ja jos valitat olet luulosairas.... ja aina niitä sairaslomia epäillään silti. Naisvaltaisella alalla olen törmännyt selän takana puhumiseen, sairaslomat listalta nähdessään eräät alkaa spekuloimaan niiden todenperäisyyttä vaikka asianomaisella on lääkärintodistus siitä. Itse en ota kantaa spekulointiin, sairaus on jokaisen oma asia jos ei tahdo sitä jakaa kaikille ja lääkärillä on valta ja vastuu todistuksen kirjoittamisesta.
Minäkin olen ollut kova pitämään kunnostani huolta ja olen hoikka ja kai sitten turhankin sinnikäs töissä ollessani ja teen hammasta purren kommentoimatta joka oiretta. Moni on sitä mieltä että olen niin nuori ja hyväkuntoinen, enkä tiedä kivuista ja sairauksista vielä mitään.... Ja kun nyt kuntoilu on väkisin jäänyt heikoille erinäisten syiden vuoksi ja se on jossain alkanut näkyä, tulee ärsyttäviä 'nuhteluita' tai viisasteluja siitä miten pitää liikkua ja tehdä sitä ja tätä... kukaan ei muistakaan yhtäkkiä millainen energiapakkaus olen ollut. Sairauslomaa yrittää lykätä edemmäs koko ajan ja välttää sen. Mutta jossain kohtaa se sitten loksahtaa kun vointi menee kehnoksi. Itse olen vähän päälle 40 ja määräaikaisella osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Vasta se sai jotenkin osan ihmisistä tajuamaan, että mussa täytyy olla jotain viallakin. Jokainen diagnoosi on voitu todentaa erittäin selkeästi erilaisin tutkimuksin ilman minun sanojani, eikä minkään dgn:n kohdalla omat satuilut ole mahdollisia tai tulkinnallisia. Se seestyttää omaa mieltä niiden spekuloijien varalta. Mutta voi niitä jotka eivät VIELÄ ole saaneet diagnoosia, heillä on shakaalit kimpussaan...
Voimia teille "luulosairaat" joilla ei ole vielä diagnoosia. Kyllä se siitä joskus selkiytyy. Mieluummin olisi ilman diagnoosia, mutta ellei oireet katoa niille mieluummin kuulisi syyn ja saisi hoidot, tuet ja avut, lääkkeet ja apuvälineet.
"Mieluummin olisi ilman diagnoosia, mutta ellei oireet katoa niille mieluummin kuulisi syyn ja saisi hoidot, tuet ja avut, lääkkeet ja apuvälineet."
Juuri näin. Ja jopa ehkä niinkin, että olisi kiva kuulla syy, vaikkei se syy olisi hoidettavissa. Tietäisi kuitenkin, että jotain on pielessä. Ja toisaalta ainakin minä kuvittelen, että sitä sitten jäisi sinne sairaslomalle paremmalla omalla tunnolla, kun tietäisi edes itse, mikä oireiston aiheuttaa.
Olen myös törmännyt siihen että "olet niin nuori, ei sinulla voi olla paikat kipeinä" ja sitten hetken päästä selviää, että minä olen syönyt viimeisen puolen vuoden aikana kipulääkkeitä enemmän kuin ko henkilö eläissään. ("no jos oot oikeesti kipee, mikset ota buranaa, se auttaa")
Suuri onni mulla on, että pomoni ymmärtää tilanteeni ja siltä suunnalta en ole missään vaiheessa saanut yhtään poikkipuolista sanaa. Enemmänkin ihmettelyitä siitä, miten vähän olen ollut poissa. Tosin hänelle olen puhunutkin asiasta avoimesti alusta saakka. Vaikken muuten suuresti ääneen työpaikalla huutelekaan tautiani. Vastaan jos joku kysyy, mutta en nyt erityistä numeroa moisesta tee.
Tässä on myös joutunut miettimään sitä, että kuinka paljon minun pitää vapaa-ajallani huomioida, että olen seuraavana päivänä / seuraavalla viikolla työkykyinen. Pahimpien päivien alla, työkyvyttömäksi tekemiseen riittää, kun viettää päivällä muutaman tunnin pihalla, esim. pihatöitä tehden tai koiran kanssa touhuten. Seuraavana päivänä olo on kuin piestyllä. Toisaalta pitääkö minun käyttää kaikki vapaa-aikani lepäämiseen, jotta jaksan tehdä työni.
Vitsit kun olisi kivaa, että esim. reumataudit voitaisiin diagnosoida "napista painamalla", eli ei olisi sitä mahdollisuutta jäädä roikkumaan terveen ja sairaan välimaastoon.
Jos olet tyhjän päällä ,köyhä ja ilman suvun tms tukea ja omaisuutta, vähänkin sairaana olet todella pulassa ja voimaton. Ihmisten tilanteita ei voi verrata.
Vähän samaa täällä. Minä en tosin käy kodin ulkopuolella töissä, vaan teen kotona töitä sen minkä pystyn (olen käsityöläinen).
Välillä on vaikeuksia näidenkin töiden kanssa ja kotityötkään ei mene aina sujuvasti kipujen takia.
En voi syödä vahvempia kipulääkkeitäkään, kun vatsa ei kestä ja Panadol ei aina auta. Omalääkäri ei ole ohjeistanut kipulääkkeissä mitenkään. Hänen mielestään en ilmeisesti edes tarvitse kipulääkkeitä.
Lääkärin mielestä olen vielä niin nuorikin (täytän ensi vuonna 50 v), että en voi olla millään tapaa vielä sairas ja raihnainen. Satun olemaan vielä pieni ja hento, joten tämän näköinen ihminen ei ilmeisesti voi sitten sairastua mihinkään.
Lääkäri on jyrissyt nyt, että "menisit kunnon töihin kodin ulkopuolelle" ja "enemmän liikuntaa" (liikun ja teen kaikenlaista fyysistä jo niin paljon kuin pystyn) ja mitään vikaa ei kuulemma ole kuin korkeintaan korvien välissä, kun kokeissa ei hänen mielestään ole sattunut löytymään kipujen syytä (tosin sieltä on löydetty välilevypullistumaa ja nivelrikkoa, mutta nämähän ei lääkärin mukaan aiheuta yhtikäs mitään oireita).
Lähisuvussa on myös paljon reumaa.
Reumakokeita ei ole tehty täysin kattavasti ja niistäkin, jotka on tehty, on jo aikaa (silloin ei vielä ollut kaikkia näitä oireita mitä nyt).
Niveloireet ovat lisääntyneet ja menneet pahemmiksi.
Viime talvena kärsin myös rustokivuista rinnassa. Selkä ja lonkka on oireilleet myös ja kädet/sormet. Purkinkansien/pullojen yms. avaaminen on alkanut olla hankalaa, samoin tavaroiden kantaminen jne.
No, kävin nyt (yksityisesti) luun tiheyden mittauksessa ja siinä todettiin osteopenia.
Tämä on niin uusi juttu, että en tiedä sen mahdollisesta osuudesta vaivoihini.
Lääkäriin ei kuitenkaan ole vielä asiaa. Tk-lääkärin kanssa on sukset ristissä (tein juuri muistutuksen kohtelusta ylilääkärille) ja yksityiseen ei ole tällä hetkellä varaa.
Saavat nyt kyllä luvan hoitaa tämän yleisellä puolella.
Olisin todella helpottunut, jos näille vaivoille löytyisi selkeä syy.
Mitään psyykkistä tämä ei kyllä ole, sen kyllä nyt jo huomaa yksinkertaisempikin, erinäisistä syistä (tai ainakin pitäisi). Vaikeeta vaan, kun muut eivät kuitenkaan aina ota näitä tosissaan, (muutkaan siis kuin tk-lääkäri).
Moni tuttukin kuvittelee mitä ilmeisemmin, että olen luulosairas, haen hakemalla jotain netistä itse keskimääni diagnoosia sen takia, että haluan näytellä sairasta, esittää jotain, luistella kaikista töistä tai/ja haluan huomiota, tai että takana onkin jokin vakavampi psyyken ongelma. En kuitenkaan ole sen tyyppinen ihminen, että olisi jotain tarvetta huomion hakuun, se ei todellakaan kuulu persoonaani. Enkä ole psyykkisesti sairas.
Muistan kun aikoinaan podin rankaoireita. Lääkärin mielestä tällä iällä (nuorella, alle 40v) ei voinut olla mitää vikaa eli olisi turha kuvata. Mutta laittoi kuitenkin kuvaukseen "lääkkeeksi" tai mielenrauhaksi, sillä olin menettänyt hiljan lapseni ja yritti kai todistaa kuvauksella terveyteni ja osoittaa oireilut vain suruksi. Kuvauksessa löytyi melkoisia rappeumaoireita ja hermojuuriahtaumia. Seuraavaksi saman lääkärin vastaanotolla hän luki kuvantamislöydöksistä ja ohitti ne sitten tyyliin "no mutta ikähän tuo kaikennäköistä". Eli ensimmäisellä kerralla olin nuori ja terve. Ja toisella käynnillä jo vanha ja krämppä....
Olin lapseni sairausaikoina jo oirehtinut eri tavoin, mutten jaksanut ja ehtinyt hakeutua lääkärille, omat vaivat oli sivuseikka. Kun sitten elämä muuttui hyvin surullisella tavalla, oli aikaa ja vaivat jatkuivat ja ajattelin alkaa hoitaa itseänikin. Moni lääkäri tahtoi selittää kaiken surulla. Tuntui, ettei oireitani otettu todesta. Ihan kuin lapsen menetys estäisi äitiä sairastumasta mihinkään. Turhauduin, ja kivuissani sitten menin uudelle työterveyslääkärille ja pyysin häntä väsyneesti ja masentuneena kirjoittamaan vaan vahvempia kipulääkkeitä, kun kukaan ei kuitenkaan tee millekään mitään... Se kohtaaminen oli tie toisenlaiseen lääkärisuhteeseen ja ehkä ne sanatkin saivat tämän uuden lääkärin avaamaan korvansa oikeasti. Ja sydämensä. On tuuria saada oikeanlainen lääkäri eteensä. Välillä olen ajatellut, että tuo kyseinen lääkäri ehkä sai pidettyä minut jotenkin järjissäni, ehkä hengissäkin. Hän kuunteli ja otti todesta ja selvitti. Osasi hoitaa psykofyysistä kokonaisuutta. Varmasti arvioi mielessänsä asioitani enemmän kuin paljasti ja pohti niiden syntyperää. Koskaan ei kuitenkaan ääneen vähätellyt, kyseenalaistanut, epäillyt. Se oli minulle erityisen tärkeää, sillä ennestään minulla oli aiemmista kokemuksista kehittynyt korkea kynnys mennä lääkäriin, kun en tahtonut leimautua luulosairaaksi tai olla naurunalaisena. On tärkeää tulla edes kuulluksi ja kohdelluksi korrektisti kun kärsii oireista ja vaivoista.
Tämän työterveyslääkärin mielestä olin sentään vielä nuori kun alle nelikymppinen. Hänestä ikään nähden oudon paljon rappeumavaivoja. Ongelmia tuli lisää. Löytyi syöpä. Se oli siitä mielenkiintoinen diagnoosi, että sen jälkeen otettiin muuallakin kumman tosissaan monet oireet... jotain hyvää siinäkin. Siihen liittyen kerran ehdotin tutkittavaksi (poissuljettavaksi) eräs harvinainen tautiryhmä, kun luettelin vaivat joita podin ja olin aika varma että sairastin sitä. Eräs lääkäri YO-sairaalassa nauroi, ettei pidä heti epäillä moista eikä suostunut yhteen pariin verikokeeseen. Otinpa sen taas jutuksi sillä uskotulla työterveylääkärilläni joka määräsi labrat, mutta jouduin ne maksamaan omasta pussista, sillä työnantaja ei niitä erikoistutkimuksia maksanut. Maksoin mielelläni. Kuinka ollakaan ne pari verikoetta olivat napakymppikokeet, ja niistä minulle urkeni lisää diagnooseja, jotka sinällään ei minua ilahduttaneet, mutta se, että sain selitykset moninaisille vaivoilleni ja pääsin erityislääkärin hoitoon ja kontrolliin ja sain lääkitykset kohdilleen, helpotti elämääni. Kohdalleni on osunut paljon enemmän kuin keskivertoihmiselle. Harvinaisuus ei ole syy jättää tutkimatta. Jollekin nekin aina osuu. Harvinaisissa taudeissa on myös se ongelma, ettei ne paljastu rutiinikokeilla ja ellei lääkäri osaa niitä pyytää, olet lääkärillesi mysteeri ja se hankala potilas jopa se luulotautinen. Lääkäri kai nauttii työstään enemmän kun osaa samantien laittaa diagnoosin otsaan. Tai kokeeko joku lääkäri sen ammattitaidottomuutena ettei diagnoosi löydy heti. Onko ammattiidentiteetti tai itsetunto silloin hukassa? Lääkärin tulisi etsiä vastauksia niin kauan kuin oireita on, ja diagnoosia ei vielä ole. Eikä alkaa syyttää potilasta luulottelusta. Niin monet sairaudet on vaikea todentaa tai ainakin ne vievät alkuun aikaa, ennenkuin paljastuvat. Oireita voi olla edeltävästi jo pitkäänkin ennen diagnoosia.
Olen muuten joskus itsekin pyytänyt lähetettä psykiatrille sairaalalääkäriltä kun oli vaihe jossa podin hyvin rajuja ja vakavia oireita, mutta ensiavun tutkimuksista ei silloin mitään selvää löytynyt. Sanoin suoraan, että kyllä mun pitää olla tosi kaheli, että keksin itselleni tällaiset oireet jos te mut toteatte terveeksi. Sain lähetteeni ja psykiatrin luona selvisi sekin, etten ollut edes hullu, en saanut silloin diagnoosia sieltäkään...
Mutta kyllä periodi oireineen ja kipuineen ennen diagnoosia, voi tehdä hulluksi, jos EDES se lääkäri ei ota oireita uskoakseen, eikä lääkärikäyntejä tosissaan. Epäilevät työkaveriktin vielä sietää kunhan vaan lääkärin kanssa hommat hoituu.
Jaksamisia kaikille näissä kuvioissa.
Siis, mulla on ollut ihan samaa!!
Minäkin olen nimittäin yhden lapsen menettänyt ja sen jälkeen en ilmeisesti enää, lääkärien ajatuksen juoksun mukaan, voi sairastua mihinkään muuhun kuin johonkin psyykkiseen. Kaikki kivut, joita mulla on ollut, on siitä lähtien ollut aina automaattisesti psyykkisistä syistä johtuvia!
Kaikenlaista kremppaahan oli kuitenkin jo ennen lapsen kuolemaa.
Minähän kävin myös ekan kerran kuvauksissa n. 10 v sitten. Selästä löytyi jo silloin rappeumaoireita ja kaulasta myös, oli hermojuurikanava ahtautunut yms.
Silloinen lääkäri totesi vaan, että: "kappas, kappas, näyttääpäs se vaan jo nuoremmallakin olevan kulumaa".
Sittemmin lääkäri vaihtui toiseen ja tämä uusi ei ole vaivautunut edes perehtymään aikaisempiin tietoihini kunnolla, ei myöskään myöhemmin yksityisellä teettämieni kokeiden tuloksiin. Hän ei ollut tietoinen tutkimuksesta, jossa todettiin mm. laakea välilevytyrä kulumaa yms., vaikka olin hyvissä ajoin toimittanut kaikki paperit terveyskeskukseen (asenteensa hän oli siis muodostanut jo ennen tätä).
Sitten, kun lääkäri sai viimein katsottua papereitani kunnolla tuhahti vaan, että "mitäs noista pienistä kulumista, niitähän on kaikilla" ja prolapsikin oli hänen mielestään "täysin mitätön".
Asenne ei siis muuttunut miksikään.
Jos jotain kipuja on, niin ne ovat kuulemma satavarmasti pelkästään psykosomaattisia.
Että näin...
Toi ajattelutapa on varmaan niiden ihmisten jotka hokee sitä "ettei ihmiselle anneta yhtään enempää kuin hän jaksaa kantaa" tai "onni on elämässä vakio" tai "jokaiselle jaetaan samalla kauhalla". Että kun on lapsi jo kuollut, niin eihän sitä sitten yhtään enempää tarvi kärsiä... Surukirjoista ole lukenut, että sureva vanhempi on monta vuotta eriyisen tapaturmaherkkä ja kuolleisuus on lisääntynyt ja he sairastavat enemmän. Voimakas suru saa ihan sairastumaan todellisiin tauteihin, eli suru ei aiheuta pelkästään somatisoitumista.
Mullakin ekana todettiin kaularangasta nuo rappeumamuutokset ja ahtaumat. Sitten tuli väliin se syöpä joka onneksi oirehti niin selvästi ja rajusti, että siltä seisomalta pääsin lääkäriin jossa se todettiin saman tien. Sitä kiittelin mielessäni ettei tarvinut tuhlata luulotautisen roolissa monia polikäyntejä. Kuten aikoinaan lapsemme kanssa. Me olimme hysteerisiä vanhempia ja meidän piti kuulemma vain hyväksyä lapsemme. Parin vuoden päästä hänellä olikin tappava diagnoosi johon ei ollut parannuskeinoa. Niin harvinainen ja karmea ettei sitä tietysti heti voitu epäillä. Mutta lääkärin suhtautumiset jättää ikuiset jälkensä sisuksiin. Syövän kanssa temppuiltuani alkoi rankat issiavaivat. Konservatiivista hoitoa vaan, mutta sairaslomalla meni kauan. Molempiin kinttuihin kova säteilevä hermokipu ja tuntohäiriöt, mistään ei tullut mitään.
Refleksit alkoi mennä täysin patologisiksi ja niin ettei ne sopineet issiaksen kuvaan. Kauhea tutkimusrumba alkoi, epäiltiin syövän leviämistä ja etenkin päätä tai selkäydintä. Magneetilla vaan todennettiin entisestään pahentuneet rappeumamuutokset ylä- ja alarangassa. Ja lantiossa oli 3 välilevyprolapsia !! Yksi kohtalaisen kookas enemmän oikealle pullotava, toinen laakea kookas sentraalinen ja kolmas myös sentraalinen joka oli kontaktissa hermojuureen oikealla. Fasettinivelessä nestekertymää ja hypertrofiaa. Työterveyslääkäri oli huolissaan mikä saa nuoren naisen siihen kuntoon ja katseli itsekin kuvia. Ortopedille kun pääsi, niin ei se päälle viitsinyt katsoa. Kun pysyy jaloilla ja ei kaki ja pissi pöksyyn ei hänellä ole veitsiasiaa. Olin hänelle ihan normaali terve ihminen. Ja niihän se kyllä on, että monella oireettomalla on samankaltaisia löydöksiä jos kuvataan magneetilla (tutkimuksen mukaan) ja oireisilla taas voi olla ihan normin näköinen magneettikuva. Kaikki sairaus ja vika ei aina näy kuvassa. Ja toisinaan siellä näkyy kaikenlaista vaikkei ole oireita. Kulumat, nivelrikko esim. ei kaikilla oireile yhtä kivuliaasti. Syytä sille ei tiedetä. Lääkäreillä on vielä paljon opittavaa.
Ja voi sitä kun sain lisää huolestuttavia ja arkea haittaavia neurologisia oireita. Niitä on ollut kahtena pitkänä periodina kohtaustyyppisesti. neurologi oli myös päättänyt nauraa mut ovesta ulos etukäteen. Töni ryhtiäni ja moitti miten vinossa seison... Niitä outoja refleksejäni kokeili huolimattomasti sivusta katsomattakaan. Toivoin vastauksia tehdyistä tutkimustuloksista ja lisätutkimuksia. Lääkettä tarjosi, auttaa kuulemma masennukseenkin... alkoi kysellä lapseni neurologisesta sairaudesta. Kerroin niukasti yhdellä lauseella ja totesin että hoidatan päätäni muualla, täällä olen ihan oikeiden OMIEN oireideni kanssa. Meillä ei sujunut ja koskaan en hänen vastaanotolleen enää suostu. Mutta hän näki yhden oireen jota kutsui dramaattiseksi aidolla mielenkiinnolla, mutta nosti kätensä ja sanoi, että ei minulle kiitos, mene reumalääkärille. Ei hän lähetettä laittanut... itse piti keksi reitti sinne. Vierähti vuosi ennenkuin olin taas kerännyt rohkeuteni mennä "valittamaan hassuja" lääkärille. Ja siitä sitten sekin selvisi lopulta. Eli kaipa sitä neurologia on jotenkin kiittäminen ; )
Yksi mun oireista oli mieletön väsymys. Itsekin oletin sen johtuvan vuosien univeloista, koska tuskin nukuin muutamaa tuntia pitempään öisin. Joskus en sitäkään. Mutta kun olin lapseni kuoleman jälkeen maannut ja nukkunut jo vuoden ajattelin, että nyt on jo jotain muuta. Toisaalta taas ajattelen että suru väsyttää. Mutta nyt on viisi vuotta lapsen kuolemasta ja vieläkin väsyttää... On helpottavaa kun nyt ymmärtää miksi ja osaa olla ITSELLEEN ARMOLLINEN. Jälleen viis muista. Tärkeää on kohdella itseään oikein eikä todistella kellekään muulle mitään.