Elikkäs, ajattelin kysyä teiltä millaisia diagnooseja minulle antaisitte...vaivaako minua jokin vai ei?
Kerron aika laajasti, josko saisi paremman käsityksen...
Lapsuuden kodissani oli liiallista alkoholin käyttöä vanhemmillani ja isäni oli äitiäni kohtaan väkivaltainen. Useammankin kerran isäni uhkasi kännissä tappavansa äitini..jne. Pelkäsin suunnattomasti viikonloppuja ja rukoilin äitiäni olemaan juomatta. Minulla oli kymmenen vuotta vanhempi veli, muistaakseni kuitenkin vanhempieni riidat pahenivat huomattavasti niihin aikoihin kun veljeni lähti armeijaan ja oli paljon poissa kotoa...eli hän ei puuttunut vanhempieni riitoihin tai ollut pahimpaan aikaan kotona. Vihasinkin hänta tästä syystä, kun jätti minut "yksin". Vanhempani kuitenkin kävivät töissä ja monikaan ei tiennyt näistä vaikeuksista kotonamme...eli tunsin olevani todella yksin asian kanssa.
Sain aina syyt niskoilleni heidän riidoistaan ,isälleni ei saanut vastata "en tiedä"...aina piti tietää vastaus! ja isäni huomautteli aina minulle, että olen liian lihava jne. Isäni oli hyvin manipuloiva ja sai puhuttua kaikkien päät pyörälle...jopa silloin kun veinasi tappaa veljensä ja joutui piiritystilanteen jälkeen putkaan (minun syyksi tämänkin laittoi,siis ei poliiseille niin sanonut vaan minulle....omalle pienelle tytölleen väitti kirkkain silmin, että jos hän olisi veljensä tappanut, niin se olisi minun syyni ollut!!!) Olen kyllä oppinut jo että vanhempieni riidat eivät olleet minun vikani, mutta ne vieläkin joskus kalvavat!
14-vuotiaana join ensimmäisen kerran kunnolla ja vanhempieni tietämättä puuhailin poikien kanssa jne...Minullahan oli kova kuri, en olisi saanut käydä missään tai tehdä mitään mistä isäni ei tiennyt...mutta jotenkin onnistuin rilluttelemaan tuolloin jonkin verran. Minut myös raiskasi eräs mies tuolloin tarjottuaan ensin pullollisen viinaa jne...en kuitenkaan kertonut kenellekkään asiasta.
16-vee...Lukio meni huonosti,riidat kotonani pahenivat, isoveli asui muualla...en jaksanut enää. Tutustuin kivaan poikaan ja muutin hänen kanssaan yhteen (noin200km päähän). Ei se varmaan mitään rakkautta ollut, vain pakokeino..Meillä meni aluksi ihan kivasti, mutta jotain puuttui kuitenkin. Petin häntä useasti ja juhlimme aika usein. Kuuntelin puhelimen välityksellä äitini itkua ja olin ahdistunut miten porukoilla meni...En oikein muista tästä ajasta mitään (enkä siis koko aikaa missään kännissä ollut, heh!)...van tuntuu että muiostissani on isojakin aukkoja....se on ahdistavaa kun ei muista moniakaan juttuja lapsuudesta....eniten vaan niistä riidoista!Parin vuoden päästä sitten poikakaverini sai tietää pettämisistäni ja jätti minut...olin aivan rikki.
jatkoa seuraa...
Kerron aika laajasti, josko saisi paremman käsityksen...
Lapsuuden kodissani oli liiallista alkoholin käyttöä vanhemmillani ja isäni oli äitiäni kohtaan väkivaltainen. Useammankin kerran isäni uhkasi kännissä tappavansa äitini..jne. Pelkäsin suunnattomasti viikonloppuja ja rukoilin äitiäni olemaan juomatta. Minulla oli kymmenen vuotta vanhempi veli, muistaakseni kuitenkin vanhempieni riidat pahenivat huomattavasti niihin aikoihin kun veljeni lähti armeijaan ja oli paljon poissa kotoa...eli hän ei puuttunut vanhempieni riitoihin tai ollut pahimpaan aikaan kotona. Vihasinkin hänta tästä syystä, kun jätti minut "yksin". Vanhempani kuitenkin kävivät töissä ja monikaan ei tiennyt näistä vaikeuksista kotonamme...eli tunsin olevani todella yksin asian kanssa.
Sain aina syyt niskoilleni heidän riidoistaan ,isälleni ei saanut vastata "en tiedä"...aina piti tietää vastaus! ja isäni huomautteli aina minulle, että olen liian lihava jne. Isäni oli hyvin manipuloiva ja sai puhuttua kaikkien päät pyörälle...jopa silloin kun veinasi tappaa veljensä ja joutui piiritystilanteen jälkeen putkaan (minun syyksi tämänkin laittoi,siis ei poliiseille niin sanonut vaan minulle....omalle pienelle tytölleen väitti kirkkain silmin, että jos hän olisi veljensä tappanut, niin se olisi minun syyni ollut!!!) Olen kyllä oppinut jo että vanhempieni riidat eivät olleet minun vikani, mutta ne vieläkin joskus kalvavat!
14-vuotiaana join ensimmäisen kerran kunnolla ja vanhempieni tietämättä puuhailin poikien kanssa jne...Minullahan oli kova kuri, en olisi saanut käydä missään tai tehdä mitään mistä isäni ei tiennyt...mutta jotenkin onnistuin rilluttelemaan tuolloin jonkin verran. Minut myös raiskasi eräs mies tuolloin tarjottuaan ensin pullollisen viinaa jne...en kuitenkaan kertonut kenellekkään asiasta.
16-vee...Lukio meni huonosti,riidat kotonani pahenivat, isoveli asui muualla...en jaksanut enää. Tutustuin kivaan poikaan ja muutin hänen kanssaan yhteen (noin200km päähän). Ei se varmaan mitään rakkautta ollut, vain pakokeino..Meillä meni aluksi ihan kivasti, mutta jotain puuttui kuitenkin. Petin häntä useasti ja juhlimme aika usein. Kuuntelin puhelimen välityksellä äitini itkua ja olin ahdistunut miten porukoilla meni...En oikein muista tästä ajasta mitään (enkä siis koko aikaa missään kännissä ollut, heh!)...van tuntuu että muiostissani on isojakin aukkoja....se on ahdistavaa kun ei muista moniakaan juttuja lapsuudesta....eniten vaan niistä riidoista!Parin vuoden päästä sitten poikakaverini sai tietää pettämisistäni ja jätti minut...olin aivan rikki.
jatkoa seuraa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
En jaksanut enää niin kiinnostua koulusta ja olin aika huluvili(en käyttänyt huumeita, en ole koskaan kokeillutkaan). Minulla ei ollut kunnollisia ystäviä ja vanhemmatkin juuri erosivat samaan aikaan...minun piti lohduttaa,auttaa jne. heitä. Minun surulleni ei ollut aikaa ja itsehän sen olin aiheuttanut pettämisilläni! Äidilläni oli kovaa juomista ja kummallakin vaikeuksia päästä elämässä eteenpäin, yritin tukea parhaani mukaan. Opiskelupaikkakunnallani juhlin ja hölmöilin.
Olin textaillut ja tapaillut yhtä oikein kunnollista ja mukavaa poikaa siinä samalla. Yhtenä juhlinta kerroistani riitelin exäni kanssa kunnolla,huusimme ja raivosimme toisillemme(meillä oli ikävä toisiamme,mutta liikaa jo kaikkea välissä jotta olisimme voineet jatkaa). Lähdin kiukkuisena pois hänen luotaan ja soitin sille uudelle tapailemalleni miehelle(nykyinen kihlattuni),että tapan itseni....en sellaista tosissani ikinä ole ajatellut kunnolla.Joskus masentuneena ajatuksella ehkä leikitellyt ja pari pientä viiltelyä tehnyt. Ja todella muutaman unilääkkeen otin viinan kanssa pahaa oloani hukuttaakseni...poikaystäväni soitti kavereilleni jotka tulivat minua sitten herättelemään ja vahtimaan, kunnes mies ehtisi luokseni, soittivat ambulanssinkin, kun olin niin sekava...no seuraavana päivänä nukuin pitkään ja sitten muutinkin sen uuden miehen luokse parin sadan kilsan päähän taas...en taaskaan muista tuosta ajasta oikein mitään...?
No meillä meni ihan ok, mun piti jatkaa koulu täällä mutta en pystyny/uskaltanu/halunnut...jäin sitten vaan kotiin. Hankittiin yhteinen koira ja jonkin ajan päästä tulin raskaaksi. Nyt meillä on kaksi ihasnaa lasta ja tänä kesänä muutetaan mieheni kotiseudulle. Mieheni on opiskellut hyvän ammatin, minä olen kotiäiti.
Meillä on kuitenkin alkanut parisuhteessa mennä kaikki päin pyllyä...en tykkää että minua kosketaan ainakaan seksuaalisessa mielessä..emme siis harrasta seksiä,mieheni kanssa se ällöttää minua! Olen hyvin kiukkuinen ja heittelen helposti tavaroita, en saa mieheltäni mitään ymmärrystä, jos meillä ei olisi lapsia niin tuskin yhdessä olisimme.
Minulla on myöskin harvinainen neurologinen sairaus ja siitä syystä koviakin pääkipuja jne...mies ei yhtään ymmärrä, että en saa tehdä painavia juttuja ja ei ikinä tue minua....minä taas olen yleensä todella kiukkuinen.
Lapsilleni olen hyvä äiti, mutta nyt huomasin olevani välillä taas niin omissa maailmoissani ja ärtynyt, että en tiedä mitä tehdä.
Suhdettamme myöskin varjostaa vuosi sitten tekemäni syrjähyppy...tunsin että en saa mieheltäni enää mitään hellyyttä ja kaipasin niin hyväksyntää ja oloa tulla rakastetuksi..että vaaransin perheemme onnen hyppäämällä toisen sänkyyn. En osaa nyt ollenkaan kuvitella oikeasti tehneeni sitä, en oikeastaan muista tuostakaan mitään...se lähinnä tuntuu sekavalta unelta...enhän se minä ollut???
Nuo muistamattomuudet,räjähdysalttius,seksuaalisuuden puuttuminen(ainakin kumppaniani kohtaan),hermoilu, vieraiden tilanteiden vihaaminen(haluan tietää kaiken etukäteen),haluan saada aina
tahtoni läpi, lapsuusajanvaikeuksien miettiminen, itseni vihaaminen, vihaan sitä kun en osaa tehdä mitään, olen välillä eristyväinen(minulla ei ole ystäviä),välillä vain tunnen itseni aivan vieraaksi,enkä muista kaikkea menneisyydestäni...ne asiat ahdistaa ja moni muu mitä en osaa tai muista kertoa...
Tulipas tyhjä olo kun tämän kirjoitti...ehkä se on hyvä juttu. Tosiaan moni juttu unohtui,vaikka super pitkä jutusta tulikin...heh. Erään poikakaverin(käytti huumeita jne.) murha ja kaikkea, mutta ei kaikkea voi muistaa...
Niin ja usein oikein tunnen kuinka ahdistus syvenee ja kietoituu ympärilleni ja joudun vaan sellaseen epätoivoon ja tunnen vihaa...en vaan tiedä mitä kohtaan...arrrg...
Koittakaa nyt sitten ymmärtää minua=) ja olen siis 24-v tytteli.
Niin ja piti sanoa vanhemmistani, että he voivat nykyään ihan ok ja heillä on uudet kumppanit, äitini juo edelleen liikaa ja isäni raivoaa uudelle naiselleen...mutta kutakuinkin kohtalaisesti siis!
Ja juuri nyt minut sai tänne kirjoittamaan varmasti se kun olen tupakkalakossa....kaikki oireet nyt satakertaisina. En haluaisi olla mikään hirviö joka vaan raivoaa(miehelleni siis!...lapsilleni pystyn vielä raivoni jotenkin pitämään aisoissa.)Ja kaikki kaverinikin kai olen menettänyt olemalla niin vaikea...=(
Tämä nyt menee jo noloksi taas lisäillä, mutta siis unohdin mainita, että syön tällä hetkellä krooniseen kipuun Lyrikaa(musta tuntuu että olen senkin takia liikaa nykyään omissa mailmoissani),mutta se vie kipuja hyvin....Triptyliä syön myös yöllä, että saan kivuilta nukuttua...
Ja ehkä tämä tupakkilakkokin nyt tuntuu siksi niin järjettömän raskaalta, kun mun elämässä moni juttu on ollut epävakaata ja mulla on usein ollut aika orpo olo...niin tupakka on ollut sellainen pysyvä tuki ja turva(paitsi raskauksien ja imetyksen aikaan)...niin sellanen juttu mikä on mulle tuttu ja turvallinen ollan ottamassa pois, ni se on kai siksi niin raskasta...luulisin...ja siksi nyt tunteet niin pinnassa...
Mutta pitää yrittää olla onnellinen lapsista ja jaksaa heille olla hyvä äiti, koska lapset on pysyvä juttu=). En halua että käytökselläni saan heidät vielä joskus inhoamaan minua, tai nyt ainakaan pelkäämään tai jotain...rakastan heitä kovasti.
eivät varsinaisesti kerro mitään. Ainakin raiskaus trauma on ollut vahvasti vaikuttamassa kaikkeen elämässäsi alitajuisesti. Siitä on lähtöisin monet itsevihat, seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat, tarve kontrolloida tilanteita ja ihmisiä. Aina sanotaan että pitää hakea apua. Apua voi olla joskus vaikea saada. Toivoisin että löydät pätevän ammatti-ihmisen tai hyvin ystävän jolle voisit kertoa kaikki mieltäsi vaivaavat asiat. Oikein muuta tietä toipumiseen ei ole kuin asioista puhuminen. Paljon voimia sinulle ja perheellesi!
Diagnoosi ei sinua autuaaksi tee, se on varma.
Joku rajatilatasoinen, voisi olla (kuvailemiesi muistinmenetyksien vuoksi pääasiassa). Mitä on vaikeata täällä palstalla arvioida, on missä määrin persoonallisuushäiriö, esim. riippuvainen persoonallisuus.... ei voi tietää.
Mutta kaiken kaikkiaan, diagnoosi ei sinua auta, ne ovat diagnoosikirjan otsakkeita joiden alla ihmisiä on pakko tavalla tai toisella sulloa, että lääkärit voivat puhua keskenään ja kelan kanssa, ja muiden rahoituksista päättävien kanssa...
Sulla on ollut vaiheikas elämä jossa olet pyrkinyt siirtymään asiasta seuraavaan ihan omat tunteesi sivuuttaen määränpäänä vain yleinen selviytyminen, mikä on aina terve merkki. Niin me ihmiskunta tehdään. Ihminen siirtyy elämäntilanteesta ja kriisistä toiseen yrittäen selviytyä, ja se selviytymisen yrittäminen on sinänsä terve merkki, kun kaikilla tässä maailmassa ei ole varaa jäädä tuleen makaamaan.
Mutta sitten tulee se hetki ja aika ja pakko jolloin on maattava kaikki menneet tulet ja vedet ja onkalot kerralla. Ehdotan tiivistä psykodynaamista terapiaa, tai analyysia, olen varma että hyötyisit siitä. Masennus pysähtymisineen uhkaa varmaan ihan lähellä, oven takana.
Sinussa on voimaa ja potentiaalia käsitellä asioita, ja uskon että selviät. Kun on tieto ja tahto, se on jo hyvä alku. Kyky ottaa apua vastaan ei ole itsestään selvä eikä helppo asia meillä joiden on ollut pakko pärjätä (PPN = pakko pärjätä -naiset) mutta senkin kynnyksen yli on nöyrryttävä kiipeämään (ja se se vasta kipiää ottikin).
Olet pärjännyt tähän asti aika hyvin, ruusunkukkia on polulla vastakin - piikkeineen. Ota mitä annetaan, hae mitä tarvitset, mikä auttaa kasvamaan.
Läheisten ihmisten kuolemat ja raiskaus sun olis hyvä käsitellä läpi. Jos haluat psykologille, voisit mennä omalääkärille ja pyytää ajan. on myös kriisikeskus, josta saa apua. Kaikkien asioiden puiminen kestää vuosia, älä odota sen olevan nopeaa. Voit myös käydä asioita läpi itseksesi ja esim kirjoittaa ylös.
Ehdit vielä myöhemmin opiskelemaan. Keskity hoitamaan lapsesi ja elämään sovussa miehesi kanssa.
Täällä vaan maallikko eksynyt sivustolle. mutta en sanois, et sul mitään diagnoosia tulis noil perusteil. Työskentelen kyllä th-alalla.
Sinulla on traumaattisia tapahtumia ollut elämässäsi, kuten monilla muillakin meistä. Ja niistä sitten yritetään selviytyä kuka mitenkin taitaa.
Positiivisena merkkinä katsoin suhtautumisesi lapsiin. Se on iso plus. Se on varman selviytymisen merkki. Haluat heidän parastaan ja toimit niin ja se taas tuo itsellesi onnistumisen tunnetta.
Vielä sinun täytyisi olla itsekäs ja etsiä harrastus, joka miellyttää sinua ja tarpeen vaatiessa harrastaa sitä vaikka joka päivä tunnin ajan. Hae siihen mahdollisuus. Käytä sen oikeuden toteutumiseen kaikki voimasi, Älä anna periksi millekkään taholle. Sossut ym. yrittää samoa, ettei se käy, mutta sanot, että sen on pakko käydä, muuhun et tyydy, ja että henkisesti tiedät tarvitsevasi sitä...