Kun olin lapsi, leikin yhden lähiseudulla asuvan pojan kanssa paljon. Hän oli kivaa seuraa ja vietti paljon aikaa meillä, oikeastaan lähes asui. Hän sai olla aina myöhään, omaan nukkumisaikaani asti. Olin kova katsomaan televisiota, mutten yhtä kova kuin hän. Ihmettelin usein miksi hän aina meillä ollessaan oli nenä kiinni televisiossa. Hän aina kertoi että heillä ei ollut televisiota, minä ajattelin että sepäs ikävää, jospa ne oli niin köyhiä tai jotain.
Tämä pikku poika rakasti katsoa elokuvia ja televisio-ohjelmia, oikein hymy levisi kasvoille ja hän muuttui aina iloisemmaksi meillä ollessaan, vapautuneemmaksi. Aistin jo silloin että hän pelkäsi jotenkin kotiaan, oli vaitonainen eikä halunnut olla siellä kovinkaan paljon. Kävin yhden kerran heillä kun olin pieni, silloin sain pikkuleivän ja mehua. Yhden kerran noin kuuden vuoden aikana. Hän ei koskaan halunnut että menemme sinne, en pitänyt sitä sen kummallisempana.
Sitten useita vuosia myöhemmin kun vanhenin tajusin, että hän oli lestadiolainen. Koko perhe oli. Nyt minusta tuntuu pahalta että usko voi tehdä jotain tällaista pikkuiselle ihmiselle. Että joutuu elämään ja varttumaan valheessa ja pelossa, kun ei uskalla olla se mikä on, tai tehdä asioita joita haluaa. EI elämän ole tarkoitus olla sellaista! Ei jumalakaan halua sellaista, ei ainakaan minun jumalani. Haluaisiko hän lapsen elää ahdistuksessa ja pelätä jatkuvasti oman yhteisönsä satinkutia. Ei tunnu hyvältä. Usein näistä lapsista tulee vanhemmiten vielä pahempia tapauksia, kuin niistä jotka ovat saaneet elää rennon lapsuuden. En tarkoita nyt kurin puutetta, kyllä kasvatus pitää olla, mutta on järjetöntä antaa lapsen elää jatkuvassa ahdistuksessa. Lapsi on viaton, ei hän ymmärrä tai voi päättää mitä hän haluaa. Siksi pidän äärimmäisyyksiin meneviä uskonrajoituksia outoina.
En tuomitse, olen vain seurannut sivusta ja ihmetellyt.
Tämä pikku poika rakasti katsoa elokuvia ja televisio-ohjelmia, oikein hymy levisi kasvoille ja hän muuttui aina iloisemmaksi meillä ollessaan, vapautuneemmaksi. Aistin jo silloin että hän pelkäsi jotenkin kotiaan, oli vaitonainen eikä halunnut olla siellä kovinkaan paljon. Kävin yhden kerran heillä kun olin pieni, silloin sain pikkuleivän ja mehua. Yhden kerran noin kuuden vuoden aikana. Hän ei koskaan halunnut että menemme sinne, en pitänyt sitä sen kummallisempana.
Sitten useita vuosia myöhemmin kun vanhenin tajusin, että hän oli lestadiolainen. Koko perhe oli. Nyt minusta tuntuu pahalta että usko voi tehdä jotain tällaista pikkuiselle ihmiselle. Että joutuu elämään ja varttumaan valheessa ja pelossa, kun ei uskalla olla se mikä on, tai tehdä asioita joita haluaa. EI elämän ole tarkoitus olla sellaista! Ei jumalakaan halua sellaista, ei ainakaan minun jumalani. Haluaisiko hän lapsen elää ahdistuksessa ja pelätä jatkuvasti oman yhteisönsä satinkutia. Ei tunnu hyvältä. Usein näistä lapsista tulee vanhemmiten vielä pahempia tapauksia, kuin niistä jotka ovat saaneet elää rennon lapsuuden. En tarkoita nyt kurin puutetta, kyllä kasvatus pitää olla, mutta on järjetöntä antaa lapsen elää jatkuvassa ahdistuksessa. Lapsi on viaton, ei hän ymmärrä tai voi päättää mitä hän haluaa. Siksi pidän äärimmäisyyksiin meneviä uskonrajoituksia outoina.
En tuomitse, olen vain seurannut sivusta ja ihmetellyt.
Vastaukset 10
Vanhimmat
pienenä katsoin joskus tv:tä, jos olin käymässä sellaisessa kodissa, jossa ko. laite oli. Mikäpä siinä? Eihän tuo "rajoitus" kovin vakava ole. Viitannet joihinkin muihin asioihin, vai mitä?
Aivan samat kokemukset lapsuuden naapurista-mutta älä huoli kohta vanha vaimo-seriffi karsii kirjoituksemme...löllöä hommaa!!!
Kerropa minullekin. Kirjoitusten karsiminen, vai sinun "tyylikäs vastauksesi"? Ihan mielenkiinnolla vain kysyn.
Muuten, olisi oikein kivaa, jos opettelisit hieman kohteliaamman kirjoitustyylin, varsinkin, kun tiedät vanhemman naisihmisen sitä lukevan, jos ei uteliaisuuttaan, niin virkansa puolesta.
ajatus,että mielestäni kodin ilmapiiriin ei niinkään vaikuta uskonnollinen tms.vakaumus,vaan lasten vanhemmat.
Itsekin elin lapsuudessa usein pelossa,vaikka vanhempani eivät olleet uskomassa ja illat pitkät tuijotin tv-kuvaruutua.
Mielestäni kodin ilmapiirin ja miellyttävyyden luo pitkälti äiti ja äidin sekä isän välinen suhde.
Ajattelen,että lapsuudenystäväsi kotona oli ihmissuhteissa jotain hankausta,joka heijastui pienen pojan herkkään maailmaan.
Näin sitä voi ihminen ajatella monella tavalla. Minun kotonani eivät lapset katsele silputuneita ruumiinkappaleita tai verisiä, loukkaantuneita ihmisiä. (Selvennykseksi: siis edes uutisia).
aika hyvin yritit keksimälläsi stoorilla vedota lukijoiden tunteisiin siltä pohjalta, että asettuisivat ei-lestadiolaisten puolelle ja tuntisivat myötätuntoa ja sääliä tuota pikkupoikaa kohtaan.
Kuule: tuo pikkupoika on silti sisimmässään onnellisempi kuin sinäkään. Hänellä on mukava mennä kotiin ja alkaa nukkumaan, vanhemmat siunaavat levolle lasken luojani rukouksen jälkeen ja peittelevät sänkyyn.Vanhemmat eivät haise vanhalta viinalta ja kiroile.
tupakalta haisee joka vl mies.
ts. polttavat kaikki.
Etkö parempaa keksi? Minä en ole tupakkaa edes nähnyt.
En yrittänyt vedota mihinkään kerroin vain asian niinkuin se oli. En siis ole keksinyt mitään, miksi minun pitäisi. Juuri tuosta "onnellisuudesta" tarpeni kertoa asiani alunperin lähtikin. Älkää käsittäkö väärin, jokaisella aikuisella on oikeus tehdä elämällään mitä haluavat, he saavat uskoa siihen mihin ikinä haluavat sekä vaalia niitä arvoja ja sääntöjä joita haluavat, mutta sitä en ole ikinä suostunut ymmärtämään, että lapset johdetaan ja suorastaan pakotetaan tekemään tai uskomaan jotain, mitä he eivät voi ymmärtää tai kykene.
Eivätkä kaikki ei-uskovaiset (mitä sitten ovatkin?!) ryyppää, polta, rellestä tai harrasta yhden illan juttuja. Minulla oli hyvin tasapainoinen perhe, missä ei tarvinnyt kyseisiä asioita nähdä. Alkoholin käyttöä ei kuitenkaan ikinä peitelty tai salattu vaan siitä annettiin kuva normaalina elementtinä elämässä. Vanhempani joivat silloin tällöin viiniä ja silloin tällöin olutta, eikä sitä tehty salassa tai noiduttu alimpaan paikkaan.
Minäkin sain pienenä maistaa ko. aineita, jos halusin, mutta koska mielestäni ne maistuivat pahalta, en sitten kokenut niitä kohtaan mitään suurempaa mielenkiintoa. Itse join mainitsemisen arvoisesti vasta 17-18 vuoden iässä, ja nykyäänkin juon hyvin hillitysti enkä todellakaan tule kotiin viinan hajuisena tai ryve kaduilla kännissä. Joten näin ollen pidän pahana tuota asenteellista ja suorastaan pilkkaavaa edellistä kirjoitusta siitä, että ei-uskovaiset ovat jotenkin huonompia ja tuomittuja olemaan viinanhajuisia juoppoja ja huonoja ihmisiä.
Halusin vain omalla kirjoituksellani kertoa, kuinka asia vaikutti minuun pienenä ja mitä näin ystävästäni. Ajattelin herättää sillä ajatuksia. Ja kuka on sanonut että minä olisin ei-uskovainen..? Minä uskon Jumalaan ja koen hänen rakkautensa ja toimintansa päivittäin sekä johdatuksen koko elämässäni. Mutta jos ev.lut. ei ole mielestänne uskoa, niin sille minä en taas voi mitään.
Ei se oo niin, että kaikissa perheissä tapahtuu tuollaista. Myös epäuskoisissa perheissä käy niin, mutta emmehän me lestadiolaiset ole mitään täydellisiä. Saattaa uskovaisessakin perheessä olla ongelmia. Oon ite uskovainen tyttö, ja voin sanoa suoraan sydämestä, etten vaihtais uskoani MIHINKÄÄN!!! Mun perhe on mun mielestä paras mahdollinen. Paljon rakkaita siskoja ja veljiä, sekä onnellinen isä ja äiti... Enkä antaisi ketään pois en tosissaan!!! Oon kiitollinen taivaanisälle, että oon saanu syntyä uskovaiseen perheeseen!!!