Mulla epäiltiin Rajatila persoonallisuus häiriötä ja sirpaleista minäkuvaa, ahdistushäiriö on jo todettu, samoin jo aivan pienenä Dysfasia. Oon ollu aina vaikee, ja tulen varmasti aina olemaankin. Vihaan itseäni. En pysty hallitsemaan tunteitani, en agressioitani, en pysty vaikuttamaan mihin ne kohdistan tai kehen. Täten karkotan kaikki ympäriltäni. Pikkuhiljaa jään yksin, ja alan miettimään, teenkö sen alitajuntaisesti tahallani, karkotan kaikki pois. Alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että todellisuus alkaa hämärtymään, enkä tiedä enää mikä on todellista ja mikä ei. Tuntuu kuin kohta ei olisi enää väliäkään. Alkoholi ongelmakin minulla on. En sitä ole kellekkään tunnunstanut, mutta on.. Viikossa juon ainakin vähintään sen 4 kertaa.. vuoden ajan tätä jatkunut.. Kaikki tuntuu tyhjältä, epämääräiseltä, merkityksettömältä. Olen koittanut poikaystävälleni puhua, mutta ei hän ymmärrä.. ehkä ymmärtääkin, mutta minusta vain tuntuu ettei kukaan ymmärrä. En luota. Ja tuntuu kuin kukaan ei luottaisi minuun. Ristiriitaisia tunteita. Mikään ei ole tarpeeksi selkeää tai yksinkertaista tulkittavaksi. Joka päivä itseuhoisia ajatuksia, joskus vakavia, joskus lievempiä, mutta aina jonkin asteisia. En käy koulua, kaikki uusi ahdistaa, ja kaikki jää aina keskeneräiseksi, vastuu ahdistaa, mitään ei saa aikaiseksi.
Olen siis 18 vuotias likka vasta joka omaa rankan laitos taustan, huonot perhesuhteet, harvat ystävät, ja monet tusinat poikaystäviä, likka, kellä ei ole koskaan ollut mitään pysyvää, likka, kuka on niin kyllästynyt itseensä, persooniinsa, kysymysmerkkeihin. Mä olen loppu, enkä tiedä kuinka hakea apua, mistä, miten, jaksanko, osaanko..
En osaa asiasta kellekkään kunnolla puhua.. En osaa sanoin ilmaista, kuinka vakavaksi tilanne on jo mennyt, että minut otettaisiin todesta. Tuntuu kuin millään ei olisi väliä, kuin minut olisi ajettu itsemurhan suunnitteluun, kuin se olisi kohtaloni. EN pidä sitä pelastuksena, näen sen umpikujana. Ei vain enää ole muuta. En jaksa enää.
Olen siis 18 vuotias likka vasta joka omaa rankan laitos taustan, huonot perhesuhteet, harvat ystävät, ja monet tusinat poikaystäviä, likka, kellä ei ole koskaan ollut mitään pysyvää, likka, kuka on niin kyllästynyt itseensä, persooniinsa, kysymysmerkkeihin. Mä olen loppu, enkä tiedä kuinka hakea apua, mistä, miten, jaksanko, osaanko..
En osaa asiasta kellekkään kunnolla puhua.. En osaa sanoin ilmaista, kuinka vakavaksi tilanne on jo mennyt, että minut otettaisiin todesta. Tuntuu kuin millään ei olisi väliä, kuin minut olisi ajettu itsemurhan suunnitteluun, kuin se olisi kohtaloni. EN pidä sitä pelastuksena, näen sen umpikujana. Ei vain enää ole muuta. En jaksa enää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tuli ihan kylmät väreet lukiessani tekstiäsi... sillä olen itse ihan samassa jamassa! Olen hämmentynyt siitä, kuinka paljon samankaltaisuuksia tarinassamme on. Siis minullakin todettiin pienenä Dysfasia ja nyt aikuisena minulla diagnosoitiin tunne-elämältään epävakaa persoona (rajatilaan viittaava).
Elämäni on ollut yhtä helvettiä. En tiedä, mitä tunnen, mitä haluan. Kaikki on yhdentekevää, mutta samalla pelkään että menetän rakkaimpani. Ajattelen itsemurhaa monta kertaa viikossa. Silloin kun itsemurha-ajatukset ovat pinnalla kaikessa hirveydessään, en ole tästä maailmasta. Silloin en välitä itsestäni, enkä muista. Vielä en ole joutunut suljetulle, mutta se on ollut monta kertaa hyvin lähellä. Mietin, että pääsen kärsimyksestäni vain, kun olen kuollut.
Ymmärrän sinua todella hyvin, ellenpä jopa paremmin kuin muut. Tiedän, miltä tuntuu kantaa lapsesta saakka se taakka, että on ollut erilainen. Dysfasia on kamala, elämää haittaava neurologinen "sairaus", lapsena ja teini-ikäisenä on joutunut kokemaan niin paljon vastoinkäymisiä ja pettymyksiä jatkuvasti. Ei ihme, että nyt nuorena aikuisena kaikki on viksallaan eikä elämä maistu eikä löydä tietä, mihin mennä.
Ystäväni, muista, että olet ihan yhtä arvokas kuin kuka tahansa tässä maailmassa (yritän itsellenikin tätä toistaa) ja sinussa on sen verran arvoa, että olet ansainnut kaiken avun. Kukaan muu ei päätä sinun tilanteestasi kuin sinä itse. Käytkö säännöllisesti ammattiauttajan juttusilla? Onko sinulla lääkitys kohdillaan? Kaikista paras psykiatrinen apu (ihan omasta kokemuksestani) on yksityinen terapia, johon voi saada rahallista tukea. Tätä voi kysyä psykiatrian erikoislääkäriltä. Tiedän, että omista ongelmista on vaikea puhua, mutta jos kertoisit edes jotain, niin pääsette itse ongelmakohtaan. Uskon, että kun on joku, johon tukeutua, helpottaa omaa tilannetta aika ratkaisevastikin. Voit keskustella mahdollisesta jatkosta, on olemassa tuettua koulutusta ja työllistymistä.
Kuitenkin, nyt kaikista tärkeintä on se, että hoidat itsesi mielenterveydellisesti kuntoon. Kannattaa olla vähän terveellä tavalla itsekäs. Aina, kun vaaka heilahtaa sinne alas ja synkkyys valtaa mielen, sinun on osattava hallita se siten, että kurkotat uusia mahdollisuuksia. Olet arvokas ja sinulla on paljon asioita annettavana.
Tuli surullinen olo kun luin tekstiäsi. Tuntuu että sä tarvitsisit nyt ammattiapua. Itsekin epävakaana persoonallisuutena tiedän, miten helposti sitä vihaa itseään ja miten toisiin on vaikea luottaa. Mutta siitäkin huolimatta kannustaisin sua soittamaan ja hakemaan apua, esim. psyk. päivystyksestä, kun puhuit noista itsemurha-ajatuksistakin. Sinun elämälläsi on merkitys, älä unohda sitä.
Kannattaa kuitenkin varoa ettei joudu sairaalaan. Siellä sitovat kiinni siteisiin ja pumppaavat täyteen hermostolamauttajia, jotka jättävät pysyviä hermovaurioita ja elinikäisiä kipuja, tuntoharhoja ja saattavat jopa aiheuttaa parkinsonin taudin kaltaisen tärinän. Ulos ei pääse ja jos laittaa vastaan niin joutuu aina eristyshuoneeseen.
Hyvät ystävät, ravinto ja itsestään niskasta kiinni ottaminen auttavat. Kokeile vaikka ensin d-vitamiinilisiä rasvan kanssa nautittuna (jotta imeytyy) ennen kuin lähdet hakemaan puoskareilta myrkkypiikkiä.
Käyn itseäni vastaan sotaa joka on kestänyt vuosia. Sitkeys on palkitsevaa.
Luin tuossa vietsiäsi. Muistui mieleen kun olin koulukiusauksen uhri ja joskus hermostuin erittäin
herkästi. Sitä jatkui kait 14 vuotta, että poltin proput ja huusin ja kirosin kotona vanhemmille
ja koulusta lintsasin. Vieläkin palaa hermot monenkin asian ja jonkun imhisen takia ja pistää
vihaksi,niin että punaista näen.
Juominen siirsi aina ongelmiani 2,3 päivällä eteenpäin, jotenka opettelin juomaan useamman
kerran viikossa tai aamu-/ iltatömpsyt otin joka päivä, jos en maistellut.
Tässä hieman jotakin. Ikää on yli 30 tällä hetkellä. Tarinasi on juonenkulun osalta aika lailla
samanlainen kuin itselläni. Teki vain mieli kirjoittaa asiasta sinulle.
Koulut kävin väkisin läpi, vaikka lintsasin vielä aikuisenakin kouluista. Koulutus kannatti ja
töissäkin pystyin olemaan jotenkuten, kunnes lopulta paloin loppuun. Hermot ei kestäneet
olla työelämässä loputtomasti. Sen verran syvät arvet elämä jätti, että sen jälkeen vain
työharjoitteluja on tullut käytyä läpi ja keskustelija mielenterveyspuolella ja lopulta
lääkärin koekaniiniksi, että mitä tapahtuu kun näitä lääkkeitä syötetään minulle, ei muuta
kuin 16 kiloa paino nousi ja mitat muuttu pysyvästi ja kaikki uudet vaatteet meni lahjoituksina
muille. 4 tuumaa tuli lisää pysyvää vyötäröä. Levisin luita myöten.
Jos sinulla on vaikeata ollut, niin agressiivisenä henkilönä ja ahdistuneena siitä jotakin
ymmärrän, ainakin siinä vaiheessa kun jouduin pakkohoitoon ja osastolla ei ikkunoita
oltu tehty avattaviksi,niin olo oli aika tuskainen, kun ulkona ei saanut käydä kerrankin
2 viikkoon. Poltin sitten tupakkakopissa(3,4 neliön koppi) tuskaani ja oloni paheni vain,
kun ei happea saanut, vaikka automaatti ilmastointi vaihtoi ilmaa huoneissa tehokkaasti,
mutta kun jouduin olemaan aurinkopuolen huoneissa, joihin paistoi aurinko aamusta
iltaan, jotenka hiki virtasi pahasti.
Hmm..puhuin asiasta ohi jonkin verran. En jaksa keskisttyä niin hyvin.
Itsemurha ei ole se vastaus mitä haet koska et voi tietää mikä oikeasti odottaa sielä sen takana.
Olet vielä nuori niin sulla on mahdollisuudet vielä mihin. Tuntuu että sulta vaa puuttuu suunta sun elämässäs
mitä haluaisit tehdä ja miten haluaisit elää sun elämääsi. Yritä tyttö muistella sun lapsuuttasi ja sitä olotilaa kun teit jotain mikä sai sinut todella iloiseksi, ja aloita sillä ja yritä saada se tunne muihinkin asioihin mitä teet. Sekin pitää vaan tajuta että elät tätä elämääsi vain itsellesi, et muille ja se on sinusta itsestäsi kiini minkälainen elämäsi tulee olemaan. Onnelliseksi ei tulla niin että joku sanoo sinulle miten tulet onnelliseksi vaan se että saat onnellisuuden tunteen tulee itsestäsi sisältä ja tähän sinun pitää löytää vastaus itse. Toki monet neuvot siihen että miten tulee onnelliseksi auttavat.
Luottamus on tässä yhteiskunnassa aika vaikeaa näinä päivinä koska suurin osa massasta katsoo vain omaa napaansa ja ihan sama mitä muille tapahtuu. Olen tämän itsekkin kohdannut kantapään kautta monta kertaa. Voin kyllä vakuuttaa että maasta löytyy semmoisia ystäviä kehen voit luottaa mutta se luottamus rakennetaan yhdessä kokemusten kautta. Usko itseesi ja lopeta itsesi vihaaminen oot kummiski mahtava persoona niinkuin jokainen yksilö tällä planeetalla :)