Täällä on keskusteltu aika paljon sosiaalisten tilanteiden pelosta ja punastelusta yms..Olen itse vajaa kolmekymppinen nainen ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja punastelen toki myös, mutta tunnistan tavallaan suurimmaksi ongelmakseni tällä hetkellä sulkeutuneisuuden. Ongelma on kenties pahimmilaan työyhteisössä, jossa mun on tosi vaikea avautua itsestäni, yksityiselämästäni jne. Kiusaannun ja usein punastun jos minulta kysellään jotain henkilökohtaista vaikka lounasseurueessa. Olen kuin kuoressa: haluaisin vapautuneesti jutella kaikesta mutta keskityn usein siihen, että pidän keskustelun pois itsestäni. Mun on siis tosi vaikea päästää ketään lähelle. Mulla on muutamia hyviä ystäviä, joille voin puhua lähes kaikesta, mutta muuten...Punastelulla on jotain tekemistä asian kanssa kyllä, sillä pelkään punastelua jos alkaisin puhua itsestäni, erityisesti esim parisuhteesta, terveydentilasta tms. Huomaan usein, että vieraassa seurassa minun on helpompi ylläpitää smalltalkia ja sosialisoida, tai sellaisessa seurassa, jossa kukaan ei oikeastaan tiedä minusta mitään kovin tärkeää tai syvää. Silloin koen olevani kontrollissa, ikään kuin anonyymi. Puolitutussa seurassa, hieman vieraammassa kaveriporukassa tai työporukassa, jossa siis voidaan jo olettaa kyseltävän ja juteltavan henkilökohtaisempiakin, alan helposti jännittää ja toivoa ettei joukon huomio kiinnittyisi minuun. Läheiset ystävät ovat sitten asia erikseen. Huomaan sulkeutuneisuuden myös parisuhteessa..mulla on edelleen asioita joista en ole puhunut miehelleni, mun on vaikea päästä häntäkään lähelle, fyysisyys saattaa ahdistaa. Kävin psykologillakin juttelemassa lyhyehköllä terapiajaksolla ja aloin sen aikana tiedostaa paremmin syitä näihin vaikeuksiin. Eroon en ole niistä päässyt. Jos tietäisin että en punastu, estot vähenisivät varmasti. mutta toisaalta uskon punastelun olevan pelkojen ja lukkojen seuraus, ei syy. Olisi hauska kuulla onko kellään muulla samantapaisia ongelmia...
sos.pelko&sulkeutuneisuus
redmaskwoman
6716
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei
Minulla on samanlaisia ongelmia. Minäkin ahdistun jos pitäisi itsestään puhua, pystyn rentoutumaan täysin vieraassa seurassa, mutta niiden joita tiedän näkeväni uudelleen, kuten työkaverit, ei pysty puhumaan ja sulkeudun omaan kuoreen. Minulla on yksi lapsuudenystävä jonka olen tuntenut tarhasta asti, hänen kanssaan pystyn puhumaan mistä vain, ja miesystävän kanssa melkein kaikesta. Mies ystäväni tietää että koen joskus sosiaaliset tilanteet ahdistaviksi (hän tietää koska hän ei voi olla ollut huomaamattakaan), mutta olen kierrellyt kaikki kysymykset missä hän on pyytänyt hieman tarkennusta miksi, miltä tuntuu jne. En ole kertonut hänelle myöskään sitä että olen ollut ylä-asteelta lähtien enemmän tai vähemmän masentunut.
Minä en ole käynyt psykologilla, vaikka minä haluaisin. Minun on pitänyt käydä nyt kahden vuoden ajan, aina siirrän, yyritän varata ajan seuraavalla viikolla jne. Sain itseasiassa tsempattua itseni soittamaan pari kuukautta sitten, puhelu meni huonosti, ensiksi kysyttiin miksi haluan ajan, en osannut sanoa mitään menin lukkoon ja panikkiin, sain vain änkytettyä että minusta tuntuu että minulla ei ole kaikki hyvin. Ja no sitten minulta kysyttiin tietoja ja ilmeni että minun pitäisi soittaa toiseen paikkaan, mutta en sitten kyennyt enään soittamaan, kun edellisestä jäi niin pas.. maku suuhun. Tuosta soittamisesta, jostain syystä jännitän puheluita, en ole ikinä tilannut esim. pitzaa, mielummin haen itse tai olen ilman. Jotenkin puhelimessa on vaikea puhua, en soita juuri koskaa kellekkään, monet ajanvaraukset jotka pitää tehdä puhelimitse, siirtyy ja siirtyy, mm. hammaslääkäri ja psykologi.
Minä itse en pelkää että punastun vaan sen jälkeistä oiretta, kun minä ahdistun, ensin tunnen itseni vaivaantuneeksi, en tiedä minne katsoa, vastailen hermostuneesti, sitten tuntuu kuinka pää tyhjenee, siellä ei vain liiku mikään, en pysty vastamaan mihinkään, ja se saa minut hermostumaan kun en tiedä miten toimia. Tunnen kuinka päätäni alkaa kuumottaa, punastun, sitten en saa kunnolla hengitettyä. Silloin minun on pakko "paeta" paikalta, muuten en saa itseäni rauhoittumaan. Ja se on noloa jos en ehdi poistumaan tilanteesta ennen kuin henkeä alkaa ahdistamaan, koska silloin muut eivät voi olla huomaamatta.
Kun näinkävi ensimmäisen kerran en osannut "paeta", ja jouduin paniikkiin , koska ensinnäkin kaikki katsoivat minua, en voinut lähteä mihinkään, minä lamaannuin täysin, minua alkoi itkettää en saanut kunnolla henkeä. Olin silloin vielä opiskelemassa, ja tilanne oli arviointi jossa, piti esitellä oma työ ja arvioda suoriutumistaan, olin sopivasti kaukana ovesta, kaikkien huomio minussa. Sen jälkeen minun oli vielä vaikeampi luoda minkäänlaista yhteyttä opiskelu kavereihin, minä häpesin niin paljon. Siksi sulkeudun heti kuoreeni tai lähden pois, jos huomaan itsessäni pientäkin hermostuneisuutta.
Tulipa pitkä teksti.
Heips! En tiedä kuuluko tämä juttuni tämän otsikon alle, mutta pakko se johonkin on kirjoittaa.. Olin tuossi jokin aika sitten lomamatkalla ja sain siellä kesken loman kauhean huimauskohtauksen. Tämän jälkeen seuraava kohtaus tulikin vasta muutaman viikon päästä töissä. Lääkäri totesi vain, että jännitysniska ja määräsi relaksantteja ja olen itse hoitanut asiaa osteopaatilla. Nyt kuitenkin olen ollut sairaslomalla syystä jos toisesta ja tänään olisi ensimmäinen työpäiväni muutamaan viikkoon. Koen kuitenkin töihin lähdön jotenkin todella ahdistavana. Kotona kun olen, on kaikki hyvin ei itketä ja pystyn keskittymään tavallisiin arkisiin asioihin ja nauttimaan niistä, mutta kun tulee hetki, että pitää lähteä jonnekin, niin alkaa kauhea ahdistus. Tuntuu, että oksettaa ja itkettää ja vatsassa möyrii. En ole aikaisemmin ollut kovin herkästi itkevä, mutta huimauksien jälkeen itku on ollut todella herkässä. Olin ennen sairaslomiani muutaman viikon töissä ja se oli sellaista itkun pidättämistä jatkuvasti. Satun vielä olemaan hoitaja ja joudun sosisaalisiin tilanteisiin työssäni aina. Mikähän mahtaa olla avuksi? Luulen vielä että omat ajatuksenikin saavat minut entistäkin ahdistuneemmaksi, joten mikä avuksi tähän noidankehään? Tämä on siis kaikki uutta minulle, joten toisten kokemuksia kaipaisin.
En oikein osaa neuvoa mitään keinoa, itse yritän vältellä tilanteita joissa ahdistun, mutta sinun on vaikea tehdä niin töissä ollessa. Eikä välttely ole mikään ratkaisu.
Parasta olisi puhua jollekkin ammattilaiselle, joka toivottavasti löytäisi muitakin keinoja kuin lääkkeitä.
eipä kannata panikoitua, et ole yksin sillä tuo sinun kirjoittama teksti olisi voinut olla aivan hyvin minun kirjoittama. on meinaan kuin olisit ajatuksia lukenut . . .
aivan samaa minullakin. Ja kun olen lukenut kuvausta "estyneestä persoonallisuushäiriöstä" niin sopii aika hyvin kuvaan. tai sitten ainakin erittäin paha sosiaalisten tilanteiden pelko.
mutta mikä avuksi.. siihen en osaa sanoa:(
mutta yksin et ole asian kanssa. f
Kiitos kun vastasitte. Oli tosi kiva kuulla etten ole ainoa joka tuntee näin. Olen alkanut seurata itseäni entistä tarkemmin ja miettiä tätä tilannetta...Esim tänään töissä juttelin tauolla erään työkaverini kanssa, jonka kanssa olen ystävystynytkin jonkun verran. Juttelimme työstä yms asioista, ja huomasin että en maininnut henkilökohtaisia asioitani vaikka ne olisivat hyvin sopineet aiheeseen ja tilanteeseen ja olisin halunnut toisaalta kertoakin. Ei vaan tule. Ei sillä että olisin tuossa niinkään jännittänyt mutta huomasinpa vaan taas jättäväni henk.koht asiat mainitsematta. vaikka en haluaisi. Jännittäminen ei yleensä tulekaan kahdenkeskisissä tilanteissa, vaan ryhmässä. Jännitän muuten myös sukulaistapaamisia, siis sukujuhlia, päivällisiä jne. Tätä puolta en ole oikein osannutkaan vielä analysoida mielessäni. Niin ja matkustelen tosi paljon, siis oikeastaan aina kun vain mahdollista. Olen asunut ulkomailla ja haaveilen siitä edelleen. Nyt olen oikeastaan herännyt siihen, että tämä matkailukin liittynee ainakin jotenkin jännittämiseen. Matkoilla olen anonyymi, pois kaikista kenties ahdistavista kuvoista ja saan olla "kuka tahansa". Silloin koen rentoutta ja riippumattomuutta jota en muualla koe, sekä vältän juuri kammoamani sukujuhlat yms. Haluanhan minä nähdä maailmaa, mutta silti lienee osittain jonkinlaista pakenemistakin mukana.
Terapia oli ihan ookoo siinä mielessä että opin siellä analysoimaan itseäni paremmin ja tiedostamaan tämän tilanteen syntyyn vaikuttaneita asioita. Mutta en terapiassakaan avautunut kunnolla, en kertonut terapeutille kaikkea avoimesti. terapia oli varmaan liian lyhyt ja terapeutti kenties ei sopivin mahdollinen. Hän ei oikein osannut tarjota keinoja tilanteen muuttamiseen, ja käytännössä ehdotti terapian lopettamista koska olen tasapainoinen jne, vaikka jännitin edelleen. Tarvitsisin varmaan uuden terapian sekä kenties myös seksiterapiaakin....sillä saralla myös ongelmia, jotka tosin vahvasti liittyvät tähän kaikenkaikkiseen sulkeutuneisuuteen.
Olen ajatellut pitää päiväkirjaa...kirjoittaisin tuntemuksista ja ajatuksista, listaisin jännittäviä tilanteita ja vaikeita asioita. Ehkä siitä on apua...ehkä voisin saada selvyyttä tähän omaan päähäni sen verran että voisin miettiä uuden terapeutin etsimistä paremmalla menestyksellä. Ette silti uskokaan kuinka helpottavaa on lukea että muutkin kokevat samalla tavalla! Edelleen kuulisin mieluusti muiden ajatuksia, niiden jotka tuntevat samoin.