Hei, halusin vain tulla kirjoittamaan tänne hieman tuntemuksistani koska nyt tuntuu että kaikki on ihan sekaisin...
En kyllä oikein osaa ja tiedä miten tästä kirjoittaisin, mutta yritän:
Viime kesänä mieleni oli jotenkin maassa enkä enää ollut kiinnostunut mistään. Minua ei huvittanut tehdä mitään vaikka oli kesäloma. Pääsin siitä sitten ehkä osiksi yli. Haudoin sen itseeni. Nyt olen ihan maassa. Ollut jo jonkin aikaa (joitain kuukausia) ...se, että kesällä mieleni oli maassa ei ollut mitään tähän verrattuna. Olen jotenkin täysin romahtanut. Minä olen jatkuvasti tarkkailemassa terveyttäni ja pelkään sairastuvani johonkin kamalaan tautiin...minä tunnen itseni rumaksi, läskiksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, turhaksi, huonoksi, ja minä en ole kiinnostunutkaan oikein mistään enää. Tunnen ettei kukaan välitä minusta. Aivankuin äitini ja isäni pitäisivät minusta kaikkein vähiten. Aivan kuin kolme sisarustani pitäisivät minua kaikkein tyhmimpänä. He eivät halua ikinä tehdä minun kanssani mitään. Potentiaali/motivaatio on kadonnut, koulu alkanut huononemaan, olen koko ajan väsynyt ja otan usein päiväunia, olen ärtynyt, sulkeutunut omaan huoneeseeni omaan rauhaani, olen suuren osan ajastani koneella jos olen hereillä ja kaikkea tuollaista. Tuntuu ettei minulla ole kavereita. Kaikki aina haukkuivat selän takana, ja pettivät minut. En enää osa luottaa ihmisiin. Minulla on kyllä 2 kaveria ...he ovat ihan mukavia...mutta pelkään että hekin pettävät minut, etteivät pidäkään minusta, ja tunnen itseni usein kolmanneksipyöräksi koska he ovat bestiksiä keskenään. Tuntuu välillä, etten vaan jaksa tätä kaikkea. Haluaisin vain luovuttaa ja päästää irti. Tää on niin raskasta, ja mulla ei ole mitään suunnitelmia tulevaisuudelle, joka tämäkin ahdistaa. harmaata vain edessäpäin. Olen ihan poikki.
Olen myös hakannut itseäni ja viillellyt mietin useasti itsemurhaa, ja että vihaan elämääni,itseäni, ja että kaikki muutkin vihaavat minua...joskus aiemmin minua myös särki useasti päätä, mutta se on vähentynyt. enkä tiedä onko näillä mitään yhteyksiä, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi, eli joskus (aika harvoin nykyään) rintaani sattuu hirveästi, kuin joku puukottaisi siihen pistelemällä. Hengittäminen sattuu suunnattomasti. Ne ovat olleet ikään kuin jonkinlaisia "kohtauksia"
En myöskään uskalla mennä ulos kaupungille enää...pelkään että kaikki etsii minusta vikoja ja kiinnittävät katseensa minuun. Nauravat sille, kuinka tyhmän näköinen olen, ja muutenkin arvostelevat.Takertuvat johonkin asiaan mitä olen tehnyt, ja se on nolo... En ole pitkiin aikoihin uskaltautunut kaupungille. Ulkoilukin on vähentynyt.
Nyt itsetuntoni on nollassa ja haluaisiin laihtua. Päätin juuri vähentää syömistäni jotta laihtuisin. Minun on pakko laihtua nätiksi, eikä haittaa kuinka paljon sattuu, pakko olla nätti.
Lisäksi puren kynsiäni,olen purrut tosi kauan, enkä voi lopettaa sitä mitenkään...se on pahempi kuin pelkkä tapa. Etsin koko ajan kohtia joita voisin purra irti. etenkin stressaantuneessa tilanteessa. Se on jo sairasta. Minä joudun myös yskimään koko ajan vaikkei yskittäisikään. Tätä ollut niin kauan kuin muistan. Pakko yskäistä, tai saattaisin tukehtua...
Olen tehnyt beckin masennustestin jokin aika sitten, silloin tuli 45-46 en muista tarkalleen.
Olen saanut jostain myös päähäni että ulosmeno pelkoni voisivat olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ja että kynsien pureskelu ja/tai yskintä pakko-oireista käyttäytmistä. Aivan hullua, tiedän, mutta minä pelkään koko ajan sairauksia, mm. syöpää. (johon kaksi sukulaistani ovat kuolleet, siitä varmaan pelkokin johtuu.)
en jaksa kuitenkaan kirjoittaa enempää, toivottavasti saitte jotain käsitystä, huomasin että jotain tuntemuksia jäi pis, mutten jaksa lisätä enää....
anteeksi kirj.virheitä, ja tekstin epäselvyyttä (yritin tehdä tämän mahd. nopeasti.)
kiitos että jaksoit lukea.
olisin iloinen jos laittaisitte omaa mielipidettänne tänne.
En kyllä oikein osaa ja tiedä miten tästä kirjoittaisin, mutta yritän:
Viime kesänä mieleni oli jotenkin maassa enkä enää ollut kiinnostunut mistään. Minua ei huvittanut tehdä mitään vaikka oli kesäloma. Pääsin siitä sitten ehkä osiksi yli. Haudoin sen itseeni. Nyt olen ihan maassa. Ollut jo jonkin aikaa (joitain kuukausia) ...se, että kesällä mieleni oli maassa ei ollut mitään tähän verrattuna. Olen jotenkin täysin romahtanut. Minä olen jatkuvasti tarkkailemassa terveyttäni ja pelkään sairastuvani johonkin kamalaan tautiin...minä tunnen itseni rumaksi, läskiksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, turhaksi, huonoksi, ja minä en ole kiinnostunutkaan oikein mistään enää. Tunnen ettei kukaan välitä minusta. Aivankuin äitini ja isäni pitäisivät minusta kaikkein vähiten. Aivan kuin kolme sisarustani pitäisivät minua kaikkein tyhmimpänä. He eivät halua ikinä tehdä minun kanssani mitään. Potentiaali/motivaatio on kadonnut, koulu alkanut huononemaan, olen koko ajan väsynyt ja otan usein päiväunia, olen ärtynyt, sulkeutunut omaan huoneeseeni omaan rauhaani, olen suuren osan ajastani koneella jos olen hereillä ja kaikkea tuollaista. Tuntuu ettei minulla ole kavereita. Kaikki aina haukkuivat selän takana, ja pettivät minut. En enää osa luottaa ihmisiin. Minulla on kyllä 2 kaveria ...he ovat ihan mukavia...mutta pelkään että hekin pettävät minut, etteivät pidäkään minusta, ja tunnen itseni usein kolmanneksipyöräksi koska he ovat bestiksiä keskenään. Tuntuu välillä, etten vaan jaksa tätä kaikkea. Haluaisin vain luovuttaa ja päästää irti. Tää on niin raskasta, ja mulla ei ole mitään suunnitelmia tulevaisuudelle, joka tämäkin ahdistaa. harmaata vain edessäpäin. Olen ihan poikki.
Olen myös hakannut itseäni ja viillellyt mietin useasti itsemurhaa, ja että vihaan elämääni,itseäni, ja että kaikki muutkin vihaavat minua...joskus aiemmin minua myös särki useasti päätä, mutta se on vähentynyt. enkä tiedä onko näillä mitään yhteyksiä, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi, eli joskus (aika harvoin nykyään) rintaani sattuu hirveästi, kuin joku puukottaisi siihen pistelemällä. Hengittäminen sattuu suunnattomasti. Ne ovat olleet ikään kuin jonkinlaisia "kohtauksia"
En myöskään uskalla mennä ulos kaupungille enää...pelkään että kaikki etsii minusta vikoja ja kiinnittävät katseensa minuun. Nauravat sille, kuinka tyhmän näköinen olen, ja muutenkin arvostelevat.Takertuvat johonkin asiaan mitä olen tehnyt, ja se on nolo... En ole pitkiin aikoihin uskaltautunut kaupungille. Ulkoilukin on vähentynyt.
Nyt itsetuntoni on nollassa ja haluaisiin laihtua. Päätin juuri vähentää syömistäni jotta laihtuisin. Minun on pakko laihtua nätiksi, eikä haittaa kuinka paljon sattuu, pakko olla nätti.
Lisäksi puren kynsiäni,olen purrut tosi kauan, enkä voi lopettaa sitä mitenkään...se on pahempi kuin pelkkä tapa. Etsin koko ajan kohtia joita voisin purra irti. etenkin stressaantuneessa tilanteessa. Se on jo sairasta. Minä joudun myös yskimään koko ajan vaikkei yskittäisikään. Tätä ollut niin kauan kuin muistan. Pakko yskäistä, tai saattaisin tukehtua...
Olen tehnyt beckin masennustestin jokin aika sitten, silloin tuli 45-46 en muista tarkalleen.
Olen saanut jostain myös päähäni että ulosmeno pelkoni voisivat olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ja että kynsien pureskelu ja/tai yskintä pakko-oireista käyttäytmistä. Aivan hullua, tiedän, mutta minä pelkään koko ajan sairauksia, mm. syöpää. (johon kaksi sukulaistani ovat kuolleet, siitä varmaan pelkokin johtuu.)
en jaksa kuitenkaan kirjoittaa enempää, toivottavasti saitte jotain käsitystä, huomasin että jotain tuntemuksia jäi pis, mutten jaksa lisätä enää....
anteeksi kirj.virheitä, ja tekstin epäselvyyttä (yritin tehdä tämän mahd. nopeasti.)
kiitos että jaksoit lukea.
olisin iloinen jos laittaisitte omaa mielipidettänne tänne.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tulevaisuuden suunnitelmat ja ulkonäkö ovat sellaisia asioita, jotka sun ikäsellä muotoutuvat pikkuhiljaa vielä ainakin seuraavat kymmenen vuotta, ei kannata hätäillä niiden kanssa, mut ois hyvä jos pystyisit puhumaan koulun terveydenhoitajan/psykiatrin kanssa, niin tilanne saattaisi selkityä. Ja pakko-oireet ja pelot ovat muuten myös aika yleisiä ton ikäsillä. Itselläni oli tuollaista pakottavan yskimisen tyyppistä ongelmaa myös sun ikäsenä =P..
Kirjoitat muuten 13-vuotiaaksi todella hyvin, eli olet kypsä ikäiseksesi. Kyl se siitä!
okei, ja kiitos =)
Olen samaa mieltä kuin edellinen vastaaja, kypsä kirjoitus. Osoittaa että pystyt ajattelemaan järkevästi ja ilmaisemaan ajatuksesi. Usko pois, suurin osa tuntemuksistasi ja peloistasi on varmaan vain murrosiän mielen myllerrystä. Muistan vielä itseni tuon ikäisenä (vaikka olen jo 54 v!). Ulkonäköongelma oli jatkuva, milloin oli liiaan paksut reidet, vinot hampaat, iso nenä, finnejä tietysti (no niitä todella oli). Nyt kun aikuisena katselen tuossa iässä itsestäni otettuja kuvia niin olen mielestäni ihan normaalin näköinen tyttö.
Ja mielestäsi voit myös heittää ajatuksen, että muut koko ajan katselevat ja arvostelevat sinua.
Nuo fyysiset oireesi varmaan johtuvat peloistasi ja epävarmuudestasi. Jos sinun vaikea olosi jatkuu niin kannattaisi käydä juttelemassa esim. kouluterveydenhoitajan kanssa. Ja mielestäni myös vanhempien kanssa kannattais jutella, ei ne varmaan pure. Ne ei välttämättä tiedä miten paha sinulla on olla niin eivät voi auttaa.
Nostapa tyttö pää pystyyn! Et ole varmaan yhtään huonompi tai rumempi kuin muutkaan. Etkä varmasti tyhmempi, kirjoitusestasi päätellen.
Tsemppiä ja kevättä rintaan!
Yritänhän minä olla positiivinen ja kaikkea muttei mikään oikein enää siltä tavalliselta murrosiän "kriisiltä" tunnu...ei se ulkonäkö koskaan ennen NÄIN paljon haitannut, kaikki vaan kaatuu päälleni. Ja haluaisin toki keskustella vanhempieni kanssa, mutta ajatus ei toimi. Äiti kyllä on ehdottanut psykiatria mutta silloin olin epävarma..nyt haluaisin mennä mutten osaa kertoa sitä äidille. Vaikka hän sanoi että voin sanoa hänelle, niin hän tilaa ajan jos tuntuu siltä, puhuminen on niin vaikeaa minulle. Ja kaikki aliarvioivat aina tilanteeni :/ Vaikka saan siitä varmaan syyttää itseäni kun en oikein puhu näistä asioista...
Olet tosiaan hyvä kirjoittamaan ikäiseksesi! Kannattaa kirjoittaa vaikka päiväkirjaa ja ajatuksia ja tunteita siihen. Monesti esim. päiväkirjan avulla on helpompi katsoa asiaa ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. "Kaikki katsovat minua"...onkohan asia todella niin, vai tuntuuko sinusta vain siltä?
Varmasti kaikki sinun ikäisesi tuntevat itsensä jossain määrin epävarmaksi. Vielä aikuisenakin useimmat ihmiset jännittävät jotakin, jotkut osaavat vaan peittää sen paremmin kuin toiset. Jokaisessa ihmisessä on myös herkkä puoli, eikä sitä pitäisi minun mielestä kokonaan peittää. Kenen ihanne on kylmä ja kova ihminen?
Murrosiässä konfliktit perheen kanssa ovat aika luonnollisia. Ihminen valmistautuu vähitellen omaan elämäänsä.
Olen itse nyt 30-vuotias ja joskus lueskelen aina vanhoja päiväkirjojani. Minulla oli sinun ikäisenä todella huono itsetunto ja pidin itseäni rumana ja lihavana, vaikka nyt kun katson vanhoja valokuvia niin huomaan ettei se ollut ihan totta. Häpesin omaa vartaloani ja yritin pukeutua mahdollisimman peittaäviin ja löysiin vaatteisiin. Haluaisin mennä sen nuoren minän luo ja sanoa sille, että se on kaunis ja hyvä ja pysty mihin vain, samaa haluan sanoa myös sinulle!
kaikille. yritän edistyä, mutta päiväkirjaa en pysty pitämään. (koitettu monia kertoja)
nyt keskusteluapua jonkun ulkopuolisen kanssa. Käy kouluterveydenhoitajalla ja pyydä päästä eteenpäin. Usein myös fyysinen tekeminen auttaa, kun on henkisesti vaikeaa. Lähtee 'veri kiertämään' ja tulee hyvä mieli siitä, että on saanut itselleen jotain hyvää aikaan. Tee vaikka kymmenen minuutin lenkki, sekin on hyvä alku. Vanhempasi välittävät oikeasti, mutta he eivät välttämättä osaa auttaa oikein. Aurinkoa ja tsemppiä sinulle :)
Osa tuntemusistasi on minullekin tuttua. Olen hakenut terapia-apua ja hyötynytkin siitä. Usein keskustelu jonkun luotettavan henkilön kanssa auttaa. Toivotan sinulle jaksamisia!