Joilla ei ole montaa ystävää tai ollenkaan ystäviä, jotka ovat vastentahtoisesti olleet aluksi yksinäisiä, on hyväksynyt että on yksinäinen ja pysyy yksinäisenä? Itse olen hyväksynyt etten saa kasaan ystävyyssuhteita ja hyväksynyt että elän koko lopun elämääni yksin yksinäisenä. Olen tämän senkin vuoksi hyväksynyt koska pelkään että jos löydän ystävän, joka sitten pettää/jättää minut taas yksinäiseksi, hajoaisin tyystin. Ajattelen ettei se satuta minua niin paljon jos pysyn jatkuvasti koko elämäni yksin, kuin taas että olisi hetken onnellista aikaa ja sitten taas yht äkkiä joutuu yksinäiseksi.
Muilla vastaavanlaisia ajatuksia? Kommatkaa ja kertokaa omia näkemyksiä/kokemuksia/ajatuksia.
Muilla vastaavanlaisia ajatuksia? Kommatkaa ja kertokaa omia näkemyksiä/kokemuksia/ajatuksia.
Vastaukset 15
Vanhimmat
minä. Olosuhteet ja elämäntilanne pitää yksinäisenä. Voihan sitä vaikka sen.pettäjänkin kanssa elää varsin hyvin jos ei vaan välitä enää siitäkään. On vaan hajonnut paikalleen.
Sinulle kyllä suosittelen sitä löytämistä :)
Tuo sana pettäminen pistää silmään ja tuntuu dramaattiselta. Onhan paljon luonnollista etääntymistäkin ihan hyvän elämänvaiheen muututtua toiseksi.
Kauneun katsojan silmässä, sanotaan. Ystävyydenkin kokeminen lienee oman prosessoimisen tulos. Sitä ei ulkopuolinen voi ottaa pois.
Minulla ei ole kun paras ystävä ja poikaystävä. Olen koittanut ystäviä löytää, mutta tuloksetta. Tahtoisin saada kavereita, joiden kanssa hengata vapaa-ajalla. Inhoan elämääni, kun koskaan ei ole ketään, jota voisin pyytää johonkin. Netistä olen löytänyt vain messenger-kavereita, jotka toivottavasti tapaan joskus. Kun on kauan ollut yksinäinen ei enää osaa keskustella ikätovereiden kanssa ja ei osaa hankkia kavereita. Ajattelen aina ettei kukaan kaipaa seuraani tai pidä minusta ja jään yksin.
"Minulla ei ole kun paras ystävä ja poikaystävä."
Huh. On se kyllä aina kiva lukea miten naisilla jotka ois vaikka miten ujoja/masentuneita/työtön niin tuntuu aina toi poikaystävä löytyvän.
Itse 22, ei ole ollut yhtään ystävää/sosiaalista elämää seitsemään vuoteen koska erakoiduin täysin masennuksen takia.
No ei kyllä pidä paikkansa että ujoilla/masentuneilla naisilla olisi helpompaa saada poikaystävä. Aivan samoista ongelmista kärsitään että pitäisi olla niin sosiaalinen ja rohkea ja opiskella itsensä korkealle.
On hankalaa löytää uusia ystäviä. Totta on etenkin tuo ettei osaa enää keskustella ikätovereiden kanssa, koska 1. jos on kauan yksinäisenä, erkaantuu siitä vallitsevasta kulttuurista, joka osaltaan pahentaa tilannettä 2. on hankala keksiä uusia keskustelunaiheita, säästä ym. vastaavaa puhuminen on jollain lailla ns. tyhjänpäiväistä. 3. Sitä alkaa varomaan omia puheitaan ja osittain pelkää että loukkaa toista, joten pelko aloittaa uusi kaverisuhde kasvaa, mikä on paha juttu kierteen edistämisen kannalta.
Minä ajattelen samoin, ettei kukaan kaipaa seuraani. Ja kyllä sen näkeekin: mulla on 6 sähköposti osoitetta eikä yhteenkään tule muilta ihmisiltä sähköpostia, ainoastaan mainoksia. Ja 2 kännykkää ja molemmissa omat liittymät, mulle päin ei soiteta juuri koskaan, yleensä itse saan soittaa muille päin. No sitten tulee muutamat sähköpostit lähetettyä itse omiin sähköposteihin ja kännykällä päittäin parit tekstarit, että laskulle tulee ainakin muutama tapahtuma kuussa kerrytettyä. Tuleepa muutama valokuva pistettyä sähköpostiin turvaan, jos vaikka tietokone kaatuisi, mutta ei se yksinäisyyttä poista.
Sitä minäkin tyttönä aina ihmettelen kun nämä sivulauseessa aina kuitenkin mainitsevat miten poikaystävä kuitenkin löytyy. Kaipa ovat sen verran hyvän näköisiä että niitä tullaan kotoa hakemaan? Eikö sen kumppanin kanssa voi sitten tehdä mitään muualla kun lakanoiden välissä? Ite oon 20 ja kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ovat rajoittuneet koulun pakollisille liikuntatunneille. Yks kaveri löytyy, serkku jonka olen tuntenut koko ikäni, mutta uusien kavereiden hankkiminen on ongelmallista kun on niin ulkona näistä jutuista...
Ja jotkut kirjoittavat että ovat yksinäisiä, vaikka kavereita olisikin entuudestaan paljon. Kai nyt järkikin sanoo että jokaisella ihmisellä tulee joskus hetki jolloin on yksinäinen, ei kai siitä pidä heti lähteä palstoille vuodattamaan. Mutta ne joilla ei ole kuin ystävä tai pari, vain tyttö/poikaystävä, niin he joutuvat herkemmin olemaan yksin. Ja täysin yksinäiset nyt ymmärtää kaikki, että ovat tosiaan yksinäisiä.
Yksinäisyys pahentaa yksinäisyyden kierrettä, koska ennakkoluulot kasvavat ihmisillä ajan myötä. Tämäkin on luonnollista. Kyllä itsekin yksinäisenä tiedän että ennakkoluulot ja pelot sekä pelko jälleen yksin jäämisestä rasittavat mieltä paljon, itselle ainakin on tullut ajatus että yksinäisenä pysyessä ei satu niin paljon, kuin taas jos löytää ystävän ja sitten ystävyys hajoaisi.
Yksinäisyys on vasta sitten kunnolla yksinäisyyttä, kun ystäviä ei ole montaa tai ystävien kanssa ei ole yhteydenpitoa sanottaisiinko noin kerran kuussa. Yksinäisyys on yksinäisyyttä kun yksin oleminen ja mahdollinen torjutuksi tuleminen alkaa satuttamaan paljon. -Mutta tämähän on vain minun näkökanta.
Olen yksinäinen nuori, enkä todellakaan aio hyväksyä sitä että olisin lopunkin elämääkin yksin. Sehän olisi jo ihan luovuttamista. Haluan löytää kavereita! Tuntuu että koko nuoruus valuu hukkaan jos itken päivästä toiseen yksinäisyyttäni. Haluan pitää hauskaa ja kerätä ihania muistoja, enkä masentua yksinäni.
Jospa sitten kun menen muualle opiskelemaan, saattaisi minullekkin löytyä joku... Aina saa haaveilla ja joskus haaveista tulee totta, varsinkin jos itse jaksaa yrittää tehdä jotakin sen eteen. :)
Positiivisesti. Se on tärkeintä että yrittää ja ajattelee positiivisesti. Muuten sitä jää tylsistymään ja masentumaan koneen äärelle kuten itselle on pikku hiljalleen alkanut käydä, mutta itselläni on myös syynä se etten oikein voi olla auringon valossa näin kesäisin, joten senkin puoleen täytyy vain pimeämmällä olla liikkeellä ja hereillä. Mutten käy baareissa tai muissakaan paikoissa, olen nähnyt sen verran paljon alkoholismia sukulaisten ja heidän tuttujen keskuudessa, etten itse halua sortua siihen. Siksi pysyttelen kaukana alkoholista ja päihteistä.
Totta on että siltä tuntuu että nuoruus valuu hukkaan. -Itsellä niin taisi käydäkin. Ainoa etu on ollut se että osaa ottaa asiat hieman vakavammin ja kantaa huolta enemmän asioista, nuorena ei näin ollut niin paljon mitä esim. minulla on nyt ollut.
Jatka positiivisella linjalla. Aina kannattaa yrittää.
Olen itse ollut käytännössä jostain ylä-asteelta lähteeltä yksinäinen. Minulla on "hyvänpäivän tuttuja" töissä ja koulussa, mutta heti kun työ- ja koulupäivä loppuu, olen täysin yksin. Ikää on kohta mittarissa 22 vuotta ja olen vähitellen alkanut hyväksyä, että yksin tässä tullaan koko elämä elämään. Todella surulliseksihan se vetää, kun lähtee tarkemmin pohtimaan. Siksi yritänkin olla vain ajattelematta asiaa ja uskotella itselleni, että vielä jonain päivänä saan ystäviä ja kumppanin.
Olen mielestäni käynyt vähän Kubler-Ross:n mallin kaltaiset askeleet tämän asian suhteen, vaikka malli ei taida suoraan olla suunniteltu esim. yksinäisyyteen. http://en.wikipedia.org/wiki/Kübler-Ross_model
Tsemppiä kaikille yksinäisille, päivä kerrallaan!
ihan asiallinen porrastus, jossa kyllä on hyviä kohtia, jotka kyllä osuvat aika hyvin myös yksinäisyyteen, kieltämättä minusta siltä vaikuttaa. Olen itse 20 eikä ole ystäviä, ammattia tai työtä. Mutta koulutukseen on vielä tarkoitus pyrkiä. Itse olen hyväksynyt yksinäisyyden koska olen niin paljon tottunut siihen. Ehkä myös hieman pelkään lähteä etsimään uusia ystäviä. Itse pyrin sulkemaan kaiken yksinäisyyteen liittyvät ajatukset, mutta helppoa se ei ole, välillä aina ne nousevat pintaan.
Yksi päivä kerrallaan, tärkeää on hakea positiivisesti rakentavia kokemuksia, jotka edistävät hyvinvointia.
En ole koskaan ajatellut asiaa tuolta kantilta, vaikka tilanteeni huomioiden olisi moni muu saattanut ajatella itsestäänselvänä että joudun/olen yksin ja kukaan ei halua olla kanssani. Nykyisinkin sama ajatustapa jyllää ihmisten mielissä, mutta en anna noiden ajatusten vaikuttaa itseeni.
Olen ollut onnekas tuossa asiassa että olen kuitenkin kaikista vaikeuksista huolimatta löytänyt myös pari hyvää ystävää. Helppoahan se ei ole koska ihmiset ovat hyvin ennakkoluuloisia ja pinnallisia ja tutustuminen on vaikeaa. Pinnallisuus näkyy parhaiten juuri ensi tutustumisessa kun ulkonäkö yms. asiat vaikuttavat todella ratkaisevasti haluaako kukaan edes tutustua.
Ainoa keino silti saada ystäviä on se yrittäminen (vaikka ei tulosta tulisikaan). Parempi se on silti vain kokeilla saada ystäviä kuin täysin hyväksyä oma tilanteensa. Tuo hyväksyminen kun saattaa tuntua ns. helpommalta ratkaisulta, mutta jossakin vaiheessa sitä alkaa kuitenkin miettiä että "mitä jos olisin tehnyt ajoissa tilanteelleni jotakin ja yrittänyt tarpeeksi saada niitä ystäviä tai muita tuttuja".
Parempi yrittää siis loppuun asti kuin luovuttaa liian helposti.
Hei, aloittaja. Minä pistän sinulle sähköpostin täytettä. Laitahan minulle postia: [email protected] En voi sanoa olevani erityisen yksinäinen, mutta on minullakin tuosta kokemusta. Jos asumme lähekkäin, voimmehan tavatakin. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, ei lannistua, eikä antaa itsensä syrjäytyä!
En minä ole yksin. Minä uskon Jumalaan.