Viime aikoina olen kovasti pohtinut uskomisen mielekkyyttä.
En ole voinut olla ajattelematta seurapuheita kuunnellessa, että onko tuo ja tuokaan
puhuja sanojensa takana. Minuun on pesiytynyt pieni epäilijä.
Olen epäillyt myös sitä, onko tämä vanhoillislestadiolaisuus edes oikea usko.
Onko kuoleman jälkeen lainkaan elämää jne.
Näitä miettiessäni vanhoillislestadiolainen elämäntapa on ruvennut tuntumaan ahdistavalta.
Eikä vähiten sen takia, että en ole vieläkään kunnolla missään porukoissa.
Oloni vl:ien keskuudessa on aina ollut tämän vuoksi vähän ulkopuolinen.
Ihmiset saattavat sanoa kylmänviileästi, että se on itestä kii. Sitten samat ihmiset sanovat, että hankkis
se ja se oman elämän, eikä tunkis meidän elämään.
Onko se porukkoihin pääseminen sitten aina itestä kii?
Kyllä mun mielestä siinä tarvitaan ripaus tuuriakin ja luontaisia lahjoja, jotta pääsee porukkoihin.
Yleensä subliikit ja lahjakkaat ihmiset pääsevät helposti porukkoihin, asui ne sitten missä tahansa.
Tällaiset ihmiset hallitsevat hyvin tilannehuumorin ja ovat muutenkin sosiaalisesti tosi lahjakkaita.
Sama tilanne ei ole sosiaalisesti rajoittuneimmilla, kuten minulla. Mun on vaikeaa lohkaista vitsejä uppo-oudossa porukassa, koska vaarana on se, että vitsini on jonkin mielestä mauton, tai se vain ei naurata. Minulla on suuri vaara tehdä itestään pelle. Tästäkin on kokemuksia.
Aikoinaan mua kehoitettiin olemaan oma itsensä, niin saa kavereita. Uuteen siioniin muuttaessa sitten rupesin viljelee vitsejä, mut ne olivat onneton niin insaideja, että ne meni kaikilta ohi. Niitä ei siis ymmärtänyt kukaan muu, kuin minä. Ihmiset rupesivat kattoo, että mikä ihme hiippari toi on. Rupesin saamaan syrjintää osakseni.
Nyt olen vuoden asunut nykyisessä siionissani ja täällä minulla on jokunen kaveri, joiden kanssa osallistutaan iltakyliin tms. Silti näissäkin valtaa voimakas ulkopuolisuuden tunne. En koe olevani yhtä muiden kanssa. Kun pelaamme pelejä, mä oon niissä aina ihan onneton. Oli sitten kyse sulkkiksesta, lentopallosta, futiksesta tms. Olen ihan erimaailmasta, kuin muut. Porukka antaa kovana ohjeita, mutta minä vain en onneton opi!
Myös sanaselityspeleissä olen kömpelö. Olen oppinut myös sen, että vitsien kerronta ei ole mun alaa.
No miten menee, kun olen jonkun näiden "kavereiden" kans kahden. Kyllä ne on hiljaisia hetkiä. Ei ole ainuttakaan kaveria, jonka kanssa oikeesti voisin kahden kesken puhua mistään. Jos kerron joistain ongelmistani, saatetaan vain tuhahtaa, että älä mieti tuollaisia.
Olen oppinut jättämään ongelmista kertomiset pois ja yrittänyt puhua niitä näitä. Ongelma on vain se, että mistä. Saatan sitten puhua säästä (tylsä aihe taatusti), tai vaikkapa jostain pinnalla olevasta asiasta.
No mitä minä olen sitten pyrkinyt tekemään, jotta saisin niitä oikeita kavereita..
Olen käynyt laulamassa karaokea, kokeillut terassilla istumista juoman kera yms. Juttuseuraa kyllä riittää, mutta mistään ihmisestä ei saa kunnolla otetta. Ne pysyy tuntemattomina. Saatan bailata jonku nätin daamin kanssa, mutta kun yritän kärkkyä tilannetta päästäkseni juttelee tälle daamille, niin se vain katoaa jonnekin hälyyn. Karaokea laulaessani lattia täyttyy tanssaajista. Tykkään laulaa ja ilmeisesti muutkin tykkäävät laulamisestani.
Millaista täällä maailmassa, ulkona vanhoillislestadiolaisesta uskosta, on.
Voisin sanoa, ettei yhtään sen kivempaa.
Silti tunnen, ettei mulla ole enää pääsyä uskovaisten joukkoon.
Olen tavallaan nyt tyhjän päällä.
Juominen on tosi tylsää ja viheliäistä hommaa, mutta en tajua, miksi sitä pitää harrastaa.
Nytkin kauhee morkkis eilisestä juomisesta!
Olen käynyt ammattiauttajan pakeilla aikoinaan, mutta koin, ettei siitä ole hyötyä juurikaan, koska psykoterapiassa ei ole onnistuttu ratkaisemaan sitä ongelmaa, miten pääsisin porukkoihin paremmin sisään.
Maailma kaikkine viihteineen on lopulta hyvin tylsää, paitsi laulaminen. Siitä olen pitänyt aina. Niin seuroissa, kuin karaokessakin. Laululla ei niin väliä, kunhan saa laulaa!
En ole voinut olla ajattelematta seurapuheita kuunnellessa, että onko tuo ja tuokaan
puhuja sanojensa takana. Minuun on pesiytynyt pieni epäilijä.
Olen epäillyt myös sitä, onko tämä vanhoillislestadiolaisuus edes oikea usko.
Onko kuoleman jälkeen lainkaan elämää jne.
Näitä miettiessäni vanhoillislestadiolainen elämäntapa on ruvennut tuntumaan ahdistavalta.
Eikä vähiten sen takia, että en ole vieläkään kunnolla missään porukoissa.
Oloni vl:ien keskuudessa on aina ollut tämän vuoksi vähän ulkopuolinen.
Ihmiset saattavat sanoa kylmänviileästi, että se on itestä kii. Sitten samat ihmiset sanovat, että hankkis
se ja se oman elämän, eikä tunkis meidän elämään.
Onko se porukkoihin pääseminen sitten aina itestä kii?
Kyllä mun mielestä siinä tarvitaan ripaus tuuriakin ja luontaisia lahjoja, jotta pääsee porukkoihin.
Yleensä subliikit ja lahjakkaat ihmiset pääsevät helposti porukkoihin, asui ne sitten missä tahansa.
Tällaiset ihmiset hallitsevat hyvin tilannehuumorin ja ovat muutenkin sosiaalisesti tosi lahjakkaita.
Sama tilanne ei ole sosiaalisesti rajoittuneimmilla, kuten minulla. Mun on vaikeaa lohkaista vitsejä uppo-oudossa porukassa, koska vaarana on se, että vitsini on jonkin mielestä mauton, tai se vain ei naurata. Minulla on suuri vaara tehdä itestään pelle. Tästäkin on kokemuksia.
Aikoinaan mua kehoitettiin olemaan oma itsensä, niin saa kavereita. Uuteen siioniin muuttaessa sitten rupesin viljelee vitsejä, mut ne olivat onneton niin insaideja, että ne meni kaikilta ohi. Niitä ei siis ymmärtänyt kukaan muu, kuin minä. Ihmiset rupesivat kattoo, että mikä ihme hiippari toi on. Rupesin saamaan syrjintää osakseni.
Nyt olen vuoden asunut nykyisessä siionissani ja täällä minulla on jokunen kaveri, joiden kanssa osallistutaan iltakyliin tms. Silti näissäkin valtaa voimakas ulkopuolisuuden tunne. En koe olevani yhtä muiden kanssa. Kun pelaamme pelejä, mä oon niissä aina ihan onneton. Oli sitten kyse sulkkiksesta, lentopallosta, futiksesta tms. Olen ihan erimaailmasta, kuin muut. Porukka antaa kovana ohjeita, mutta minä vain en onneton opi!
Myös sanaselityspeleissä olen kömpelö. Olen oppinut myös sen, että vitsien kerronta ei ole mun alaa.
No miten menee, kun olen jonkun näiden "kavereiden" kans kahden. Kyllä ne on hiljaisia hetkiä. Ei ole ainuttakaan kaveria, jonka kanssa oikeesti voisin kahden kesken puhua mistään. Jos kerron joistain ongelmistani, saatetaan vain tuhahtaa, että älä mieti tuollaisia.
Olen oppinut jättämään ongelmista kertomiset pois ja yrittänyt puhua niitä näitä. Ongelma on vain se, että mistä. Saatan sitten puhua säästä (tylsä aihe taatusti), tai vaikkapa jostain pinnalla olevasta asiasta.
No mitä minä olen sitten pyrkinyt tekemään, jotta saisin niitä oikeita kavereita..
Olen käynyt laulamassa karaokea, kokeillut terassilla istumista juoman kera yms. Juttuseuraa kyllä riittää, mutta mistään ihmisestä ei saa kunnolla otetta. Ne pysyy tuntemattomina. Saatan bailata jonku nätin daamin kanssa, mutta kun yritän kärkkyä tilannetta päästäkseni juttelee tälle daamille, niin se vain katoaa jonnekin hälyyn. Karaokea laulaessani lattia täyttyy tanssaajista. Tykkään laulaa ja ilmeisesti muutkin tykkäävät laulamisestani.
Millaista täällä maailmassa, ulkona vanhoillislestadiolaisesta uskosta, on.
Voisin sanoa, ettei yhtään sen kivempaa.
Silti tunnen, ettei mulla ole enää pääsyä uskovaisten joukkoon.
Olen tavallaan nyt tyhjän päällä.
Juominen on tosi tylsää ja viheliäistä hommaa, mutta en tajua, miksi sitä pitää harrastaa.
Nytkin kauhee morkkis eilisestä juomisesta!
Olen käynyt ammattiauttajan pakeilla aikoinaan, mutta koin, ettei siitä ole hyötyä juurikaan, koska psykoterapiassa ei ole onnistuttu ratkaisemaan sitä ongelmaa, miten pääsisin porukkoihin paremmin sisään.
Maailma kaikkine viihteineen on lopulta hyvin tylsää, paitsi laulaminen. Siitä olen pitänyt aina. Niin seuroissa, kuin karaokessakin. Laululla ei niin väliä, kunhan saa laulaa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos laulaminen on kivaa, eikö löytyisi sopivaa kuoroa.
Vaikka kirkonkuoroa esimerkiksi siellä paikkakunnalla.
Kuoroja on vaativampia ja enemmän vain harrastuspohjaisia. En itse harrasta sellaista mutta jotkut ystävistäni ja sukulaista kylläkin.
Sukulainen on mieskuorossa, joka pitää paljon konsertteja kirkoissa.
Ainakin parempaa kuin juominen.
Ehkä sitä puhumistakin löytyisi sen porukan kassa jos sellaisen löydät.
Jotenkin kertomasi osui minuun. Vaikka olen yhä ainakin nimellisesti vl ja muutaman lapsen äiti ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat ulkopuolisuuden tunteella. Mekin olemme yksinäisiä: minulla on yksi tuttava jonka kanssa voin esim. lenkkeillä, "vanhat" ystävät asuvat ympäri suomea. Sukulaiset asuvat kaukana. Itse olen miettinyt kovasti sitä, kannattaako käydä seuroissa sen vuoksi, että tutustuisi muihin samassa elämätilanteessa oleviin ( eikä se seuroissa käynti todellakaan auta ainoastaan), koska ei muuten monikaan asia vl:yydessä enää tunnu itselle tärkeälle. Meillä on siis sama ongelma: miten päästä sisälle "porukoihin", vl:iin tai ei-vl:iin, minulle se on sama, kunhan saisi ystävän tai ystäväpariskunnan. Toisaalta ulkopuolisuuden tunne on taattu myös silloin, jos pääsee sisään vl-porukkaan ja huomaakin sitten, ettei voi "paljastumisen" pelossa sanoa mitä ajattelee/epäilee tietyistä asioista.
Ehkäpä ihmisten elämässä vain välillä on jaksoja, jolloin ystäviä ei ole, vaikka se onkin surullista. Pitäisi silloin kait osata olla onnellinen edes niistä hyvän päivän tuttavista, jos sellaisia on. Olen ymmärtänyt myös, että ystävyyden muotoutuminen kestää kauan ja vaatii useita kohtaamisia, jos on sittenkään onnistuakseen. Ystäviä/ ainakin sosiaalista toimintaa voisi saada järjestöjen, vapaaehtoistoiminnan tai esim. urheiluharrastuksen kautta. Itse olen ajatellut jotain em. kokeilla. Monelle tuo vaihe, kun on irrottautumassa vl-yydestä on varmasti samanlaista kuin sinulla nyt: tyhjän päällä olemista eikä oikein tiedä mihin suuntaan elämäänsä rakentaa, kun on tottunut ja elänyt vuosia vanhoillislestadiolaisen tavan mukaan. Minä mietin, mitä esimerkiksi tekevät perheelliset ei-vl:t viikonloppuisin, kun vl-perheet menevät seuroihin?
Uskotaan, että saadaan vielä ystäviä joku päivä, varmasti on meidänkin asuinpaikkakunnillamme muitakin ihmisisä, jotka kaipaisivat ystäviä, ongelma onkin vain siinä, miten kohdata ja tutustua. Tsemppiä sinulle eksyilijä!
Minua ahdistaa, kun seuroissa puhuja vihjailee uusista eriseuroista. Siitä, kuinka eriseuraiset pitää seassanne oleman vain siksi, että ne koettelevat uskoja. Miksi tällaista pitäisi tapahtua. Laittaa ihan vain huviksi eriseuraisia joukkoon, jotka pyrkivät tuomaan uusia oppeja, tai tiukentaa joitain käsityksiä.
Kyllähän tässä väkisinkin ennenpitkää menee pää pyörälle, että ketä tässä enää uskoa.
Nyt kun joutuu jo epäilemään sitäkin, että teeskenteleekö puhuja. Opettaako se toisin, mitä ite elää..
Hajaannuksia on selkeästi tapahtumassa. Ja olempa minä jopa törmännyt muutamiin, jotka jopa avoimesti tunnustaa olevansa ns. uuslestadiolaisia. Että mikä tie niistä kymmenistä, ellei jopa sadoista, on lopulta se oikea.