Hei! Mä oon 6vuoden ajan miettinyt, että mikäköhän mua vaivaa. Onko tää jotain sairautta, esim oisko mulle puhkeamassa paniikkihäiriö tai sos tilanteiden pelko tai jotain muuta vastaavaa?
Ongelmana on siis jatkuva ahdistuksen tunne. Ahdistaa edes astua ulos omasta asunnosta ja monesti koitan tehdä sen vain iltamyöhään kun on hämärää. Mutta nyt kun kesä tuloillaan niin tuota hämäryyttä ei meinaa ulos saada millään. Kun vaikka mietin että no nyt pitäs viedä roskat roskalaatikkoon (asun siis rivitalossa) niin alkaa ahistamaan ajatus siitä, että mun pitää mennä ulos. Se, miksi ahdistun, johtuu ainakin osittain siitä että en ole ollenkaan sinut itteni kanssa. En ole erityisemmin lihava mitenkään mutta mulla on jonkin verran kaksoisleukaa, se hävettää ihan suunnattomasti. Kaupassa käynnit ym normi askareet ovat välillä lähes mahdottomia toteuttaa.
Murrosikä kun alkoi, oireet oli pahemmat. Enhän mä muuta tehnykkään kun olin neljän seinän sisällä, koulua kyllä kävin mutta senkin lopetin ja lopulta jäin luokalle peruskoulussa.
Seurusteltin tuossa puoli vuotta sitten ja sen suhteen aikana oli helpompaa, koska oli joku jonka kanssa käydä kaupassa jne. Kavereita mulla ei ole ainuttakaan joten en pysty nyt yksin asuessani kenenkään kanssa käymään missään.
Kun muutin suhteen loputtua omaan asuntoon, aluksi oli helppoa. Ei ahdistanut paljon ollenkaan, kaupassa pystyin käymään ihan ok. Mutta tuossa talven loputtua tää on menny taas tämmöseksi hankalaksi. Mulla on ikäänkuin semmosia ajanjaksoja jolloin on helpompaa hieman, sitten semmosia jaksoja että tosi helppoa, ei ahista välillä ollenkaan mutta sitten tälläsiä ihan käsittämättömiä jaksoja että tuntuu et parempi ku vetää sädekaihtimetki kiinni ja on täällä sisällä vaan.
Jos pitäisin ulkonäöstäni, jos mulla ei olis ollenkaan tätä kaksoisleukaa ja olisin muutenkin tyytyväinen vartalooni, se toisi itsevarmuutta ja mikä EHKÄ?? johtaisi siihen että en ahistuisi niin paljoa.
Tosin, en ole varma lähteekö tämä ahdistus sillä että jos olisin itsevarmempi. Vai onko tää jotain joka on niin pinttyny muhun kiinni ettei tää lähe pois vaikka kuinka oisin itsevarmempi? Onko mulla joku sairaus?
Oon ajatellu ottaa terveyskeskukseen yhteyttä jotta saisin jollekin ammattilaiselle puhuttua, jos vaikka saisin jotain lääkkeitä. Mutta mietityttää auttaako lääkkeet edes mitään ja kuinka kalliit ne on ja sekin maksaa kun menee terveyskeskuksessa käymään.
Tällä hetkellä oon työtön, ollut jo vuoden verran joten senkin takia musta enemmän tulee tämmönen syrjäytynyt ja ahdistunut!
Mitä tehdä? 6vuotta oon kamppaillut tän asian kanssa, haluan tämän loppumaan jotta voisin elää normaalia elämää, tuntea minkälaista on elää ilman ahdistusta, ilman sitä paskaa että joka päivä on taistelua oman ittensä kanssa kun koittaa lähteä vaikka kauppaan tai pankkiin tai jonnekin asioimaan mutta kun joku sisällä saa sen ahdistuksen aina valtaamaan, sydän alkaa lyömään, tulee kuuma olo, hiki saattaa alkaa virtaamaan, koitan hengittää syvempään ja hitaasti.. Äääääh en kestä tätä enään!
Ja jos otan yhteyttä jonnekin vaikka tonne terveyskeskukseen, kenelle sinne? Mitä sanon? Auttaako se edes mitään? Ja en halua mitään typeriä istuntoja jonku psykologin kanssa, ei mikään juttelu auta tälläseen mitään, sen pitäs olla jotain konkreettista!
Oisko kellään ahdistuslääkkeistä kokemusta? Auttavatko ollenkaan?
Ongelmana on siis jatkuva ahdistuksen tunne. Ahdistaa edes astua ulos omasta asunnosta ja monesti koitan tehdä sen vain iltamyöhään kun on hämärää. Mutta nyt kun kesä tuloillaan niin tuota hämäryyttä ei meinaa ulos saada millään. Kun vaikka mietin että no nyt pitäs viedä roskat roskalaatikkoon (asun siis rivitalossa) niin alkaa ahistamaan ajatus siitä, että mun pitää mennä ulos. Se, miksi ahdistun, johtuu ainakin osittain siitä että en ole ollenkaan sinut itteni kanssa. En ole erityisemmin lihava mitenkään mutta mulla on jonkin verran kaksoisleukaa, se hävettää ihan suunnattomasti. Kaupassa käynnit ym normi askareet ovat välillä lähes mahdottomia toteuttaa.
Murrosikä kun alkoi, oireet oli pahemmat. Enhän mä muuta tehnykkään kun olin neljän seinän sisällä, koulua kyllä kävin mutta senkin lopetin ja lopulta jäin luokalle peruskoulussa.
Seurusteltin tuossa puoli vuotta sitten ja sen suhteen aikana oli helpompaa, koska oli joku jonka kanssa käydä kaupassa jne. Kavereita mulla ei ole ainuttakaan joten en pysty nyt yksin asuessani kenenkään kanssa käymään missään.
Kun muutin suhteen loputtua omaan asuntoon, aluksi oli helppoa. Ei ahdistanut paljon ollenkaan, kaupassa pystyin käymään ihan ok. Mutta tuossa talven loputtua tää on menny taas tämmöseksi hankalaksi. Mulla on ikäänkuin semmosia ajanjaksoja jolloin on helpompaa hieman, sitten semmosia jaksoja että tosi helppoa, ei ahista välillä ollenkaan mutta sitten tälläsiä ihan käsittämättömiä jaksoja että tuntuu et parempi ku vetää sädekaihtimetki kiinni ja on täällä sisällä vaan.
Jos pitäisin ulkonäöstäni, jos mulla ei olis ollenkaan tätä kaksoisleukaa ja olisin muutenkin tyytyväinen vartalooni, se toisi itsevarmuutta ja mikä EHKÄ?? johtaisi siihen että en ahistuisi niin paljoa.
Tosin, en ole varma lähteekö tämä ahdistus sillä että jos olisin itsevarmempi. Vai onko tää jotain joka on niin pinttyny muhun kiinni ettei tää lähe pois vaikka kuinka oisin itsevarmempi? Onko mulla joku sairaus?
Oon ajatellu ottaa terveyskeskukseen yhteyttä jotta saisin jollekin ammattilaiselle puhuttua, jos vaikka saisin jotain lääkkeitä. Mutta mietityttää auttaako lääkkeet edes mitään ja kuinka kalliit ne on ja sekin maksaa kun menee terveyskeskuksessa käymään.
Tällä hetkellä oon työtön, ollut jo vuoden verran joten senkin takia musta enemmän tulee tämmönen syrjäytynyt ja ahdistunut!
Mitä tehdä? 6vuotta oon kamppaillut tän asian kanssa, haluan tämän loppumaan jotta voisin elää normaalia elämää, tuntea minkälaista on elää ilman ahdistusta, ilman sitä paskaa että joka päivä on taistelua oman ittensä kanssa kun koittaa lähteä vaikka kauppaan tai pankkiin tai jonnekin asioimaan mutta kun joku sisällä saa sen ahdistuksen aina valtaamaan, sydän alkaa lyömään, tulee kuuma olo, hiki saattaa alkaa virtaamaan, koitan hengittää syvempään ja hitaasti.. Äääääh en kestä tätä enään!
Ja jos otan yhteyttä jonnekin vaikka tonne terveyskeskukseen, kenelle sinne? Mitä sanon? Auttaako se edes mitään? Ja en halua mitään typeriä istuntoja jonku psykologin kanssa, ei mikään juttelu auta tälläseen mitään, sen pitäs olla jotain konkreettista!
Oisko kellään ahdistuslääkkeistä kokemusta? Auttavatko ollenkaan?
Vastaukset 8
Vanhimmat
älä ainakaan häpeä itteäs. se on ihan turhaa. meitä on monenlaisia ja se on ihan normaalia.
mitä pelkäät? tunnetko ahdistusta selittämättömästä syystä?
käy varaamassa aika vaan psykologille, ei se mikään häpeä ole, nykyään kaikki käy juttelemassa ongelmistaan.
et välttämättä lääkitystä tarvi.
kannattaa harrastella kävelyä ihan vaikka nyt myöhäänkin, jos aikaa riittää. se rauhoittaa mieltä ja voi keskittyä itseensä samalla. mieti miten alat hoitamaan ongelmaasi, siitä se lähtee.
on olemassa vaivaasi,saattavat auttaa todella hyvinkin ja poistaa ongelmasi.Mutta mielenterveystoimistoon on rohkeasti hakeuduttava!Sinne EI PÄÄSE psykiatrin eikä psykologin juttusille ilman terveyskeskuksesta haettua lähetettä.Joten ensin sinun täytyy tilata aika terkkariin.Kustannuksista sen verran,että tk-maksun lisäksi mielenterveystoimisto ei ainakaan muistaakseni ota mitään maksua.Lääkkeitä on eri hintaisia,mutta koska olet työttömänä sinulla on oikeus saada sosiaalitoimistosta maksusitoumus apteekkiin.
Ja itse ahdistuksesta,sinulla on paremmat mahdollisuudet saada toimiva lääkitys kuin minulla.Sairastan ahdistuksen lisäksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä,mikä puolestaan estää joidenkin ahdistuslääkkeiden käytön.Ja opettele ottamaan elämäsi päivä kerrallaan,yritä hankkia itsellesi ajanvietteitä.Itselleni on eri järjestöissä ja yhdistyksissä toimiminen on kantava voima.Puolisoanikaan unohtamatta.MUTTA TSEMPPIÄ!!!
Siltä se vaikuttaa että tunnen ahdistusta selittämättömästä syystä! En edes ite tiedä miks ihmeessä ahdistun! En uskokaan että ulkonäkö vois kokonaan sitä aiheuttaa, joku muu tässä on vikana! Kai sitä on tälläseksi vaan syntyny ja tämmösenä elettävä!
Kiitos viesteistä paljon! Lisää saa tietty kirjottaa, kiva ois kuulla muiden kokemuksia, mielipiteitä, neuvoja, apua, mitä tahansa!
...on minulla vuosien varrella tehty,mutta tärkeimmät ovat tuo v. 2005 todettu kaksisuuntaisuus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.Joten tuo jälkimmäinenkään ei ole ihan sama vaiva kuin sinulla onneton. Minulla oli pahimmillaan sitä,että olin koko ajan TARPEETTOMAN huolestunut tapahtuvista asioista elämässäni ja ILMAN SYYTÄ.Nyt olen lääkkeiden sekä jo mainitsemieni aktiviteettien eli harrastusten voimalla selvinnyt pahimmasta.Sinun oireesi vaikuttavat näin "maallikkona" sanoen paniikkihäiriöltä.Siihen on saatavissa psykoterapiaa,mutta sinne mielenterveystoimistoon on ainakin minun kotipaikkakunnallani ruuhkaa ja tarvitaan lähete terveyskeskuksesta tai muulta yleislääkäriltä. Minulle on käynyt niinkin,että yksityisen lääkäriaseman lääkäri on kirjoittanut lähetteen miekkariin. Ja lääkkeitä on olemassa oireiden mukaisia.Pitkäkestoisia,mitkä useimmiten eivät ole edes kolmiolääkkeitä sekä äkillisiin paniikkitilanteisiin bentsodiatsepiineja.Jälkimmäisiä lääkäri yleensä määrää varoen,eikä bentsoja ole tarkoitettukaan vakituiseen käyttöön.
Ainakin omalta osaltani yritän auttaa sinua "vertaisena" tällä palstalla,toivottavasti saat muitakin näkökulmia täällä.Ja googlestahan löytyy paljon tietoa."paniikkihäiriö", "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö" jne.,mistä vaan tunnistat omat oireesi.
Ensinnäkin, olen eri mieltä Runoilija.Juhan kanssa, en usko sinulla olevan paniikkihäiriötä. Perustelen asiaa kertomasi perusteella - ahdistuksesi liittyy itsetuntoon ja itseluottamukseen perustuviin asioihin. Eli et kehtaa tai uskalla mennä ulos, koska voit joutua sosiaalisiin tilanteisiin tai muuten vain muiden ihmisten arvostelun kohteeksi. Jälkimmäinen näistä on tietysti vain oma näkemys itsestäsi, eli sinulla on hieman vääristynyt/vahingoittunut omakuva, joka ohjaa toimintaasi ja ajatuksiasi. Näet itsesi muiden silmin eri lailla, kuin todellisuus on. Tämä on enemmän itsetuntoasia, kuin itseluottamusasia. Kohentamalla minäkuvaasi, saat takaisin myös itseluottamusta.
Mitä enemmän olet sulkeutuneena omaan "pesääsi" (lähinnä omaa kotia tarkoitan), niin sitä enemmän saat siitä turvaa, ja koet muun maailman uhkana tai pelotteena, jossa sinua voidaan arvostella ulkonäön, sanomisiesi tai tekojesi kautta. Tästä seuraa vain lisää ahdistusta ulkomaailmaa kohtaan, joka tietysti alkaa myös masentamaan, kun ei tunnu saavan itseään pois omalta mukavuusalueeltaan. Tuntuu, että kaikilla muilla on niin paljon helpompaa olla ja mennä kuten tahtovat, mutta sinä et voi niin tehdä, koska pelkäät saavasi jonkin negatiivisen reaktion tai arvostelun muilta ihmisiltä. Kerro toki, jos olen väärässä?
On todella surullista, jos kertomasi siitä, ettei sinulla ole ystäviä, pitää paikkansa. Kai nyt sentään vanhemmille tai sukulaisille voi jutella? Ehkä exällekin, kukaties...
Sinun täytyy olla nyt oma sankarisi, ja pelastaa itsesi tästä tilanteesta, ennen kuin se lähtee lapasesta. Neuvoina voin antaa samaa kuin muutkin, eli TK:n kautta lähete ja psykan juttusille - vaikka nyt tuntuukin ettei siitä mitään hyötyä ole, niin ainakin pääset kokeilemaan, että miltä tuntuu jutella luottamuksellisesti murheistaan jollekin toiselle ihmiselle, ilman arvostelun pelkoa. Mieti asioita, joita tykkäät tehdä, ja katso löytyykö työkkärin tarjonnasta työvoimapoliittisia aikuiskoulutuksia sinua kiinnostaviin kursseihin - siellä on varmasti "kohtalotovereita" pilvin pimein. Ehkä joku kurssi saa sinut pois kotoa ja ihmisten ilmoille ja antaa jotakin rakennetta elämääsi, niistä positiivisimpina se päivärytmin muutos ja uudet tuulet mielenkiinnon osalta ja tietty uudet ystävät.
Mitä lääkitykseen tulee, niin eivät kerrpele ole vieläkään keksineet sitä "onnellisuuspilleriä", joka veisi kaikki murheet pois, mutta jokin SSRI-lääke saattaisi hieman avittaa tuon ahdistuksen osalta. Täytyy kuitenkin ensin hakeutua ammattiauttajan luokse, ennen kuin sellaisesta asiasta voi edes keskustella.
Toivotan kaikkea hyvää Sinulle onneton_, ja toivottavasti löysit viestistäni jotain pohdittavaa. :)
Lisäkysymyksiin vastauksia saat täältä meiltä maallikoilta, jotka olemme samanlaista kokeneet, ja ymmärrämme mistä puhut. Tsemppiä saa aina tietty samalla. ;O)
Kiitos paljon viesteistä taas! Jotakin Tietävä, osuit aika lailla asian ytimeen. Eli että ahdistukseni liittyy itsetuntoon tai siis sen puuttumiseen sekä itseluottamuksen puuttumiseen. Ehkä se asia tosiaan on niin että sitä itse näkee peilistä itsestänsä kaikenlaisia vikoja ja kuvittelee, että jokainen joka näkee ulkona, arvostelee ja ajattelee että ompas tuokin kauhea. Toki jotku niin varmasti ajattelevatkin, eli siis arvostelevat toisia ihmisiä.
Itse arvostan sitä että ihmisiä on erilaisia ja erilaisuus on rikkautta ja pitäs vaan tyytyväisenä kantaa omaa kehoansa mutta se on näköjään helpommin sanottu kuin tehty.
Esim mulla on semmosia lyhythihaisia paitoja joissa ne hihat on mielestäni liian lyhyet, jonka takia käsivarteni näkyvät liikaa ja kun nuo käsivarteni eivät mitkään laihat tikut ole vaan vähän paksummat eivätkä kauheen kiinteät (eivät kuitenkaan roikukaan) mutta tänäänkään en ole jalallanikaan astunut ulos juuri sen takia koska en viihti noita paitoja pitää päälläni.
Mulla on koira, jonka takia on pakko pystyä käymään ulkona jne mutta sen koirankin vein vanhempieni luokse hoitoon juuri sen takia koska en kykene tarjoamaan sille sitä, mitä se tarvitsee, eli liikuntaa ja ulkona tarpeilla käyttämistä. Kysyin heiltä vain että haluaisivatkohan ne tuon koiran hoitoon ja sitten sen sinne vein kun sanoivat että voihan sen tulla, joten ei tarvinnut sen kummemin alkaa selittämään.
Talvella tosiaan helpompaa juurikin sen takia koska sillonhan voi pitää pitkähihasia paitoja ja takkeja joten mitkään "virheet" eivät minussa pääse näkymään muille, eikä itsellenikään. Mutta kesä kesä kesä, kun se nyt tuli niin tää on taas näin vaikeeta.
Ja sen olen tosiaan huomannut että mitä enemmän oon vaan täällä sisällä, sitä enemmän ahdistun ja vaikeempaa päästä täältä muualle lähtemään. Tuntuu että heti kun astuu ulos niin joku kahtoo kävelytieltä ja ajattelee että ompa läski tai jotain vastaavaa.
Tuntuu niin sairaalta :( Ja sairastahan tämä onkin.
Ikä auttaa myös näihin sinun ongelmiisi. Vuosien myötä itsensä on helpompi hyväksyä, mutta vuosiahan ei voi kiirehtiä. Olin nuorena kauhean itsekriittinen ulkonäköni suhteen, nyt osaan ottaa jo rennommin.
Olen nyt 41 -vuotias. Mitähän muuta osaisin sanoa. Voisitko keskittyä ulkonäössäsi niihin hyviin puoliin, joita sinussa on? Kaikki, mikä saa huomiota, tuntuu kasvavan. Toivotan sinulle tsemppiä!
Ilmeisesti aloittaja olet nuori vasta kerta noin kovasti ajattelet mitä muut ajattelevat sinusta ja miltä näytät. Toivottavasti itsetuntosi kohenee ja pystyt pääsemään eroon tuosta ahistuksesta. Ei varmasti ole helppoa mutta pää pystyyn!