Vajaat kaksi vuotta sitten tapasin nykyisen tyttöystäväni. Rakastuin tai ainakin ihastuin häneen ensisilmäyksellä ja pian aloimme jo seurustella. Tyttöystäväni on kaunis kuin kedon kukka ja älyltään terävä kuin partaveitsi. Lisäksi hän on huumorintajuinen, kiltti ja empaattinen. Hän on uskovainen kristitty kuten minäkin ja häneltä tuntuu riittävän lähimmäisenrakkautta jokaiselle. Erityisen paljon hän rakastaa lapsia ja eläimiä. Tyttöystäväni on sydämeltään maalaistyttö, vaikka on asunut koko ikänsä kaupungissa. Kaikki kesälomat hän on kuitenkin viettänyt isovanhempiensa maatilalla.
Hieman yli vuosi sitten tyttöystävälläni todettiin ms-tauti. Se oireili tosin jo siinä vaiheessa kun aloimme seurustella. Oireina oli puutumista, pistelyä ja tunnottomuutta jaloissa. Sitten tyttöystävälleni tuli vielä näköhermon tulehdus, jonka jälkeen ms-tauti todettiin.
Kun tyttöystäväni kertoi minulle sairaudestaan, se oli kuin seinä olisi kaatunut päälle. Se oli minulle valtava järkytys. Luulin, että sairaus vie tyttöystävältäni liikuntakyvyn ja johtaa kuolemaan. Kyyneleet siinä tulivat silmiin tällaiselta isolta mieheltäkin. Tyttöystäväni koetti lohdutella minua ja selitti, ettei ms-tauti enää ole mikään kuolemantuomio. Sen jälkeen rauhoituin ja koska tyttöystäväni vointi pysyi hyvänä, pelkoni ja suruni hellittivät.
Viime syksynä tyttöystäväni sairaudessa oli pahenemisvaihe, joka sai minut masentumaan täysin. Se meni siihen, että itkin suurin piirtein joka yö itseni uneen. Työpaikallakin kyyneleet tahtoivat joskus tulla silmiin. Ajattelin, että tyttöystäväni sairaus vain etenee, ja että hän kuolee. Näin jo sieluni silmillä itseni suremassa tyttöystäväni haudalla. Pohdin sitäkin onko tyttöystäväni liian kiltti ja hyvä ihminen tähän pahaan maailmaan, ja että otetaanko hänet sen vuoksi täältä pois.
Jouduin turvautumaan ammattiauttajan apuun ja pääsin onneksi nopeasti mielenterveyshoitajan juttusille. Nopea hoitoonpääsy johtui kohdallani siitä, koska olin muutamaa vuotta aikaisemmin turvautunut mielenterveyshoitajan palveluihin paniikkioireiden takia.
Kävin mielenterveyshoitajan vastaanotolla kolme kertaa ja masennukseni helpotti. Osittain siihen vaikutti sekin, että sain työpaikalla uusia haasteita enkä ehtinyt niin paljon murehtimaan tyttöystäväni sairautta. Tyttöystäväkin sai sairauteensa lääkityksen ja on nyt ollut jo pitkään hyvässä kunnossa. Hän on jaksanut opiskella ja käydä töissä. Hän on onneksi myös säilyttänyt koko ajan iloisen ja optimistisen elämänasenteensa.
En asu tyttöystäväni kanssa yhdessä, koska mielestämme seksuaalielämä kuuluu vain avioliittoon. Muuten kyllä osoitamme toisillemme hellyyttä. Halailemme ja suutelemme paljon ja pidämme toisiamme kädestä. Toisinaan rukoilemme yhdessä ja käymme kirkossa. Yhteistä tulevaisuutta emme silti ole vielä tarkemmin suunnitelleet. Uskomme kuitenkin, että jos Jumala on tarkoittanut meidät toisilleen, Hän pitää meistä myös huolta tapahtui mitä tahansa. Usko Jumalaan on auttanut meitä paljon.
Hieman yli vuosi sitten tyttöystävälläni todettiin ms-tauti. Se oireili tosin jo siinä vaiheessa kun aloimme seurustella. Oireina oli puutumista, pistelyä ja tunnottomuutta jaloissa. Sitten tyttöystävälleni tuli vielä näköhermon tulehdus, jonka jälkeen ms-tauti todettiin.
Kun tyttöystäväni kertoi minulle sairaudestaan, se oli kuin seinä olisi kaatunut päälle. Se oli minulle valtava järkytys. Luulin, että sairaus vie tyttöystävältäni liikuntakyvyn ja johtaa kuolemaan. Kyyneleet siinä tulivat silmiin tällaiselta isolta mieheltäkin. Tyttöystäväni koetti lohdutella minua ja selitti, ettei ms-tauti enää ole mikään kuolemantuomio. Sen jälkeen rauhoituin ja koska tyttöystäväni vointi pysyi hyvänä, pelkoni ja suruni hellittivät.
Viime syksynä tyttöystäväni sairaudessa oli pahenemisvaihe, joka sai minut masentumaan täysin. Se meni siihen, että itkin suurin piirtein joka yö itseni uneen. Työpaikallakin kyyneleet tahtoivat joskus tulla silmiin. Ajattelin, että tyttöystäväni sairaus vain etenee, ja että hän kuolee. Näin jo sieluni silmillä itseni suremassa tyttöystäväni haudalla. Pohdin sitäkin onko tyttöystäväni liian kiltti ja hyvä ihminen tähän pahaan maailmaan, ja että otetaanko hänet sen vuoksi täältä pois.
Jouduin turvautumaan ammattiauttajan apuun ja pääsin onneksi nopeasti mielenterveyshoitajan juttusille. Nopea hoitoonpääsy johtui kohdallani siitä, koska olin muutamaa vuotta aikaisemmin turvautunut mielenterveyshoitajan palveluihin paniikkioireiden takia.
Kävin mielenterveyshoitajan vastaanotolla kolme kertaa ja masennukseni helpotti. Osittain siihen vaikutti sekin, että sain työpaikalla uusia haasteita enkä ehtinyt niin paljon murehtimaan tyttöystäväni sairautta. Tyttöystäväkin sai sairauteensa lääkityksen ja on nyt ollut jo pitkään hyvässä kunnossa. Hän on jaksanut opiskella ja käydä töissä. Hän on onneksi myös säilyttänyt koko ajan iloisen ja optimistisen elämänasenteensa.
En asu tyttöystäväni kanssa yhdessä, koska mielestämme seksuaalielämä kuuluu vain avioliittoon. Muuten kyllä osoitamme toisillemme hellyyttä. Halailemme ja suutelemme paljon ja pidämme toisiamme kädestä. Toisinaan rukoilemme yhdessä ja käymme kirkossa. Yhteistä tulevaisuutta emme silti ole vielä tarkemmin suunnitelleet. Uskomme kuitenkin, että jos Jumala on tarkoittanut meidät toisilleen, Hän pitää meistä myös huolta tapahtui mitä tahansa. Usko Jumalaan on auttanut meitä paljon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joku olisi saattanut jättää tyttöystävänsä ja valita terveen.
Tunnen erään tällaisen tapauksen.
Itse olen masennuspotilas. Jäin eläkkeelle neljäkymppisenä ja nyt olen 53v. Mieheni on jaksanut olla uskollisesti rinnallani ja ymmärtää minua. Hän käy töissä ja tekee melkein kaikki kotityötkin. En vaan kykene henkisesti. Jos yritän väkisin tehdä kotitöitä,niin suuri sisäinen ahdistus tulee.
Olemme mieheni kanssa uskossa ja vaikeimpana aikoina mieheni on laittanut kätensä minun pään päälle ja rukoillut puolestani. Se on tuntunut erityisen hyvältä. Jotenkin rauhoittaa ja tuntee että toinen tosissaan rakastaa ja välittää.
Jeesuksen siunausta ja enkelien varjelusta ja Jumalan johdatusta toivon teille molemmille!
Rakkaus voittaa!!! :)
ei ole varmastikaan ollut tyttöystävälle helppoa saada MS-tautidiagnoosi...luulisi että tyttöystävä olisi ollut se joka olisi masentunut.
Mitä ihailtavaa on siinä että jatkaa elämää kumppanin kanssa vaikka toinen sairastuu? Sehän on ihan normaalia, ei mikään "uroteko", kuka tahansa saattaa sairastua milloin tahansa, mihin tahansa.
Itselläni ollut MS-tauti yli 10 v ja kyllä se oli aikamoinen paukku saada tietää 24 vuotiaana siitä. Ei silloinen seurustelukumppanini, nykyinen puolisoni ainakaan kokenut asiaa ap:n tavoin, vaan yksilöitähän me kaikki olemme.
Meillä on kolme lasta, tällä hetkellä olen pyörätuolissa, jatkosta en tiedä, tämä sairaus kun aaltoilee.
Kun luin viestisi, tulin aluksi hieman surulliseksi, kun sanoit ms-taudin vieneen sinut pyörätuoliin. Toisaalta annoit ymmärtää, että se kuuluu sairautesi aaltoiluun. Mukava juttu, että olet voinut perustaa perheen. Siitä minäkin tyttöystäväni kanssa haaveilen, vaikka ei meillä kovin yksityiskohtaisia suunnitelmia asiasta olekaan.
Sitä ovat muutkin ihmetelleet miksi juuri minä masennuin tyttöystäväni sairaudesta eikä hän itse. Se johtunee luonne-eroista. Olen nimittäin aina tavannut murehtia asioita etukäteen. Tyttöystäväni tyyni asennoituminen sairauteensa johtuu ainakin osaksi hänen vahvasta uskostaan Jumalaan. Hän sanoi minulle kerran, ettei hän välitä vaikka kuolisi tautiinsa, koska hän uskoo pääsevänsä taivaaseen, ja siellä tautia ei ainakaan enää ole.
Joskus minusta tuntuu, että tyttöystäväni on suorastaan enkeli tai pyhimys. Minun itseni on sen sijaan ollut joskus vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen ja armollisuuteen. Olen joskus ollut katkera Jumalalle siitä, että tyttöystäväni sairastui. Silti en ole koskaan syyllistänyt tyttöystävääni asiasta. Eihän hän sairastumiselleen mitään mahtanut. Vaikka minulla on joskus ollut kapinamieltä Jumalaa vastaan, olen saanut uskosta paljon lohtua, ja ilman uskoa olisin varmaan ollut vielä masentuneempi.
Olemme tyttöystäväni kanssa päättäneet, ettei meidän suhteessa ms-tauti saa olla yhdistävä eikä myöskään erottava tekijä. Kyllä kaiken pitää perustua rakkauteen, ja sitä on toistaiseksi riittänyt.
Koska minulla on taipumusta masennukseen ja paniikkihäiriöön, se tuo oman lisänsä suhteeseemme. Tämä on otettava huomioon tulevaisuutta suunniteltaessa. Ymmärrän kyllä, että huonommat vaiheet kuuluvat ms-tautiin, joten en välttämättä enää tulevaisuudessa masennu, jos tyttöystävälleni tulee sairaudessa pahenemisvaihe. Se olisi kyllä paljon raskaampaa, jos sairaus aiheuttaisi hänelle esim. pysyvän liikuntakyvyn menetyksen. Tunnen itseni sen verran hyvin, että hyppisin silloin varmaan seinille. Jo pelkkä ajatus ahdistaa niin, että ihan rintaa pusertaa. Vielä kauheampi ajatus on se, jos rakkaani kuolisi. En tiedä pääsisinkö siitä koskaan yli.
Minun ja tyttöystäväni tilanne on siinä mielessä onnellinen, että meillä on rakastavat vanhemmat, jotka varmasti tukevat ja auttavat meitä joka tilanteessa. Vanhempamme ovat myös uskossa ja rukoilevat puolestamme samoin kuin uskovat ystävämme. Voimme luottaa siihen, ettemme jää yksin vaan tukea ja apua löytyy. Minun on vaan ollut tähän asti vaikea kertoa tuntemuksistani läheisille, kun en ole halunnut huolestuttaa heitä. Minun on ollut helpompi avautua ammattiauttajalle. En voi muuta kuin luottaa Jumalan huolenpitoon.