Jahas tuota, en oikein tiedä mistä aloittaisi, joten ehkä alusta.
Eli suurella ylpeydellä totetan, että olen ollut sinkku tai kuten kela sen määrittelee "yksinäinen"
koko pikkuisen ikäni ja kaikki oli todella loistavasti. Ah, autuutta ja sosiaalista elämää, miehet kirerroksilla ja krapula lauantait sekä sipsi sunnuntait. Päätin sitten lähteä juhlimaan ystävieni kanssa eräs kaunis viikonloppu ja päädyimme oikein baariin. Ilta osoittautui suht. kohtalokkaaksi....olimme ystävieni kanssa notkumassa hemaisevina tanssilattian vieressä ja helistimme drinkkejämme nauraen...(humalassa, lainakengissä, olutta ja ysäri musiikkia) kunnes keskusteluumme osallistui mitä komein urho ja vei jalat altani, (oli kovassa humalassa, enkä oikein kuullut mitä hän oikein yritti sopertaa)
Hyvin kasvatettuna tyttöni, heräsin aamulla tietenkin, tuntemattoman kämpän lattialta ja havaitsin vieressäni toisen ihmisen, tai no aluksi pidin todennäköisenä, että olin kuollut ja haiseva kasa oli hylkäämäni ruumis, mutta raotettuani peittoa huomasin omaavani aamusängen, johtopäätös, ei ole minun pääni!
Hmm...välillä mietin itsekkin miten niin tuli retkahdettua, kun....noooh sen örvelön kanssa on tullut oltua nyt vuoden päivät ja päätettiin kaikessa tohinassa, että, me ollaan aikas hyvä pari ja rakastetaan toisiamme paljon, päätettiin, että hei rakastetaan toisiamme aina, joo jee ja nyt...mä olen raskaana...me ollaan raskaana, tai minä... siis tässä kohtaa tarvitsen hieman apua...ehkä mies näkökulmasta.
Tunnen olevani erittäin samalla tasolla palkintoporsaan kanssa....ME ollaan raskaana aina, kun on kyse sukujuhlista ja muista sellasista missä voi huutaa ... katsokaa mitä minä tein,minä vahva mies, joka pursuan terveitä pikku nujapäitä....öhm...ja sitten, kun kaikki ikävä pitää kohdata ei olekkaan niin kivaa ja silloin MINÄ olen raskaana.
Tylsä tyhmä paksu minä, olen meistä ainoa jonka elämää tämä pikku on rajoittanut, tottahan kaikki on niin hiton ihanaa vauva, vauvan lelut, uudet tuntemukset, vauvan liikkeet, minun maha, kukoistava äityis, esikoinen, perhe ja rehellisesti....oikein raivostuttaa olla välllä niiiiiiiin raskaana, se on kaikki mitä olen nykyisin, raskaana, minun hormonit, ruoka, mahamahamaha, ja avokki on kaikessa mukana ja tukena...tavallaan. Kaikella rakkaudella armaalleni, minunkin piti luopua asioista, tekemisestä, en pysty kaikkeen samaan, kuin enne enkä jaksa, kun taas hän ottaa raskauteni aikana ilon irti viimeisistä elämänsä "vapaista ajoista" mutta missä olin minun vapaani, missä on minun "haluan tauolle raskaudesta aitioni."
Tämä on koko päivä työtä ja toisin, kuin sinä, en minä pääse välillä vaan relaamaan ja unohtamaan lastenvaunuaja ja tulevaa elämää, kaikki elämässäni pyörii nyt enemmän tai vähemmän tämän ympärillä. Saahan hän juhlia ja nauttia, mutta tuntuu vain kummalta, että en enää kuuluu hänen vaihtoehtoihinsa, kun on kyse hauskanpidosta ja huvittelusta....olen hänelle vain mahamaha.
Olenko itsekäs, paha....en ole epäkypsä äidiksi vaikka tunnen näin tiedän sen. Tämä pikku ihminen on varmasti kaaaiken tämän arvoinen, mutta joskus vain tuntuu, kuin se olisi vienyt mennessään palan minua ja se vain on hieman haikeaa, kaipaan toisinaan sitä mitä olin ennen....en tiedä...puhuttiin jo kotosalla eikä hän oikein halua ymmärtää....
Miehet / naiset, miten tehdään raskaudesta tasaväkinen, miten ollaan raskaana yhdessä....vai ollaanko sitä tavallaan kuitenkin aina raskaana yksin???
Eli suurella ylpeydellä totetan, että olen ollut sinkku tai kuten kela sen määrittelee "yksinäinen"
koko pikkuisen ikäni ja kaikki oli todella loistavasti. Ah, autuutta ja sosiaalista elämää, miehet kirerroksilla ja krapula lauantait sekä sipsi sunnuntait. Päätin sitten lähteä juhlimaan ystävieni kanssa eräs kaunis viikonloppu ja päädyimme oikein baariin. Ilta osoittautui suht. kohtalokkaaksi....olimme ystävieni kanssa notkumassa hemaisevina tanssilattian vieressä ja helistimme drinkkejämme nauraen...(humalassa, lainakengissä, olutta ja ysäri musiikkia) kunnes keskusteluumme osallistui mitä komein urho ja vei jalat altani, (oli kovassa humalassa, enkä oikein kuullut mitä hän oikein yritti sopertaa)
Hyvin kasvatettuna tyttöni, heräsin aamulla tietenkin, tuntemattoman kämpän lattialta ja havaitsin vieressäni toisen ihmisen, tai no aluksi pidin todennäköisenä, että olin kuollut ja haiseva kasa oli hylkäämäni ruumis, mutta raotettuani peittoa huomasin omaavani aamusängen, johtopäätös, ei ole minun pääni!
Hmm...välillä mietin itsekkin miten niin tuli retkahdettua, kun....noooh sen örvelön kanssa on tullut oltua nyt vuoden päivät ja päätettiin kaikessa tohinassa, että, me ollaan aikas hyvä pari ja rakastetaan toisiamme paljon, päätettiin, että hei rakastetaan toisiamme aina, joo jee ja nyt...mä olen raskaana...me ollaan raskaana, tai minä... siis tässä kohtaa tarvitsen hieman apua...ehkä mies näkökulmasta.
Tunnen olevani erittäin samalla tasolla palkintoporsaan kanssa....ME ollaan raskaana aina, kun on kyse sukujuhlista ja muista sellasista missä voi huutaa ... katsokaa mitä minä tein,minä vahva mies, joka pursuan terveitä pikku nujapäitä....öhm...ja sitten, kun kaikki ikävä pitää kohdata ei olekkaan niin kivaa ja silloin MINÄ olen raskaana.
Tylsä tyhmä paksu minä, olen meistä ainoa jonka elämää tämä pikku on rajoittanut, tottahan kaikki on niin hiton ihanaa vauva, vauvan lelut, uudet tuntemukset, vauvan liikkeet, minun maha, kukoistava äityis, esikoinen, perhe ja rehellisesti....oikein raivostuttaa olla välllä niiiiiiiin raskaana, se on kaikki mitä olen nykyisin, raskaana, minun hormonit, ruoka, mahamahamaha, ja avokki on kaikessa mukana ja tukena...tavallaan. Kaikella rakkaudella armaalleni, minunkin piti luopua asioista, tekemisestä, en pysty kaikkeen samaan, kuin enne enkä jaksa, kun taas hän ottaa raskauteni aikana ilon irti viimeisistä elämänsä "vapaista ajoista" mutta missä olin minun vapaani, missä on minun "haluan tauolle raskaudesta aitioni."
Tämä on koko päivä työtä ja toisin, kuin sinä, en minä pääse välillä vaan relaamaan ja unohtamaan lastenvaunuaja ja tulevaa elämää, kaikki elämässäni pyörii nyt enemmän tai vähemmän tämän ympärillä. Saahan hän juhlia ja nauttia, mutta tuntuu vain kummalta, että en enää kuuluu hänen vaihtoehtoihinsa, kun on kyse hauskanpidosta ja huvittelusta....olen hänelle vain mahamaha.
Olenko itsekäs, paha....en ole epäkypsä äidiksi vaikka tunnen näin tiedän sen. Tämä pikku ihminen on varmasti kaaaiken tämän arvoinen, mutta joskus vain tuntuu, kuin se olisi vienyt mennessään palan minua ja se vain on hieman haikeaa, kaipaan toisinaan sitä mitä olin ennen....en tiedä...puhuttiin jo kotosalla eikä hän oikein halua ymmärtää....
Miehet / naiset, miten tehdään raskaudesta tasaväkinen, miten ollaan raskaana yhdessä....vai ollaanko sitä tavallaan kuitenkin aina raskaana yksin???
Vastaukset 6
Vanhimmat
Musta raskaana ollaan ehkä aina kuitenkin yksin.. Liikkeet on kiva jakaa miehen kanssa, ja tiettyihin perhevalmennuksiinkin ilmoitin miehelleni että paree järjestää vapaata ja osallistua. Neuvolaan en ole edes kaivannut, ultriin mies tuli mukaan. samoin saa luvan osallistua synnytykseen ja vaipanvaihtoon. Onnekseni mies on kovin mukava ja ns. hyvää isäainesta ja kokenut setä. Toki tämä raskaus on olut helppoa enkä ole joutunut valittamaan helposti tai toisaalta turhastakaan. Siinä mielessä raskaana ollaan yksin, ettei miehet kertakaikkiaan voi tajuta kaikkia asioita, kuten alkuraskauden selkäsärkyä (kun eihän ole vielä sitä mahaakaan???) saati hormoonimyrskyjä ja kilahduksia. Mutta itse olen itsekseni pärjäävää tyyppiä, ja tapanani on karuista kokemuksista johtuen ollut aina ajatella että loppuviimein yksin on jokainen, vaikka kaksin matkataankin. Mutta tarvittaessa on pakko pärjätä ihan yksinkin.
Sen sijaan se vanhemmuus on hyvä jakaa mahdollisimman varhain, ja siihen on oikeastaan hyvä keskittyä jo raskausaikana, sen jakamiseen. se on kuitenkin isompi juttu kuin tuo raskaus ja sen jakaminen.
Kirjoitat muuten hauskalla tyylillä, tykkään!
Minä ostin tekstiilimaaleja joilla miekkosen kanssa ollaan maalattu potkuhousuihin kuvia. Se oli sellasta taiteellista itsensä ilmasua jota kummatkin teki yksin, mutta kuitenkin yhteisestä asiasta. Yks ilta se totes että pitäis taas joku päivä maalata, eli ilmeisesti piti hommasta.
Arvasin oikein, yksin yhdessä.
Otan armastukseni mukaan kaikkeen raskauteen liittyvässä ja hänestä kehkeytyy varsin hyvä isä, uskoakseni.
Mutta toisinaan tuntuu siltä, että tekisi mieli heivata maha hänelle vaikka pariksi päiväksi ja katsottaisiin sitten, miten helppoa siihen bussiin taas olikaan juosta, tai miten mukavaa olikaan istua humaltuneen kaveriporukan keskellä kuudennen limulasin kanssa. Olisi minusta joskus mukavaa leimata kellokorttini ja painua pihalle oluella ja tulla sitten taas illalla olemaan raskaana (tulevaisuuden teknologiaa odotellessa)
Ja kuka sanoo ettei valittaminen auta, minulla on heti paljon parempi olo, heti, kun rakas tulevan lapseni isä ja elämäni rakkaus raahautuu viihteltä kotiin (huomioikaa siis viestini kellon aika) jaankin nämä ihanat tuntemukset hänen kanssaan, voi veljet!!!
"Mutta itse olen itsekseni pärjäävää tyyppiä, ja tapanani on karuista kokemuksista johtuen ollut aina ajatella että loppuviimein yksin on jokainen, vaikka kaksin matkataankin. Mutta tarvittaessa on pakko pärjätä ihan yksinkin. "
Kuin minun suustani, vain pari vuotta sitten tämä motto oli minulle henki reikä, ei tarvitse olla pessimisti, mutta aina on hyvä olla relisti. Oma itsenäisyys on aina hyvä yrittää säilyttää, jotta sitä olisi taskussa sen mahdollisen pahan päivän varalle :D
"Kirjoitat muuten hauskalla tyylillä, tykkään! " ja tämä menee pikapostina entiselle äikänmaikalle, joka vihasi esseitteni tarkistamista :D
Ihana piristys näin kesäaamuun!! Nauroin (vauva)maha "kippurassa". Suosittelen sulle alkaa kirjoittaa kolumneja vauvalehtiin tms. Tää on just sitä mitä kaivataan .. :)
Kaipa se tosiaan niin, että viimepelissä sitä ollaan yhdessä, mutta yksin. Eipä ihan kaikkea voi mitenkään jakaa eikä se ole järkevääkään. Kyllä kaiken maailman hormonimyrskyt, pahoinvoinnit, etomiset, hajuherkkyys jne on jotakin sellaista, mitä mies ei voi oikein ymmärtää, vaikka kuinka selittäisi. Eipä ainakaan oma mies kerrasta tajua oikein yhtään mitään. Alkuraskaudessa kerroin, että kahvin haju äklöttää. Olin tosi tosi tosi huonovointinen muutenkin. Muutama päivä meni ja sitten hän alkoi mun nenän alla väsäilemään kahvia (pieni asunto vielä, jossa haju on jokapuolella) eikä oikein tajunnut, että mistä ihmeestä mä suutahdin hänelle... Kokemuksesta olen todennut, että hänelle pitää selittää sekä tilanne että sen seuraukset. Esim. Olen aika väsynyt ja unen tarve on reippaasti kasvanut. Seuraus on se, että jos juhliin mennään, niin niihin kantsii mennä ajoissa, sillä mä haluan ajoissa pois ja jollei erikseen muuta sovita, niin niistä juhlista lähdetään yhdessä pois. Toinen seuraus on se, että en ehkä illalla ole parhaassa terässä ja en arkisin klo 21 jaksa alkaa puuhaamaan yhtään mitään vaan haluan nukkua jne.
Meillä tosin on ollut jo ennestään "sopimuksia" suhteessa. Näitä on kuten, että raskausaikana ei aleta ottamaan viimehetkistä iloa irti, vaan silloin aletaan opettelemaan vanhemmuutta ja vastuuta. Bileistä tullaan aina yöksi kotiin (viimeistään vikalla yöbussilla). Jos yöksi ei tulla kotiin, niin siitä sovitaan ennen juhlia. Ennen juhlia arvioidaan, että kuinka pitkään menee ja jos menee pitempään, niin siitä sitten ilmoitellaan jne.
Varmaan sun kantsii avokin kanssa keskustella ja sopia "sääntöjä". Eipä siinä ole järkeä, että sun raskauden takia molemmat ois juomatta, mutta eipä toisaalta tulevan isän olisi enää syytä kännäillä ja bilettää kuten ennen. Voi muuten olla aika tiukka paikka, kun vauva syntyy ja sitten sitä ollaan kotiin sidottuja viikkotolkulla...
Mulla ei sinänsä ole ihme kyllä tullut sellaista tunnetta, että haluaisin hetkeksi vapaaillan raskaudesta. Tosin meillä on taustalla yksi epäonnistunut raskaus, jossa päästiin puoleen väliin. Sen kokemuksen jälkeen tämä nykyinen tuntuu juhlalle kaikesta huolimatta. Tosin vielä tässä sellaiset 15 viikkoa jäljellä, että ehtii vielä varmaan mieliala muuttua. =)
Totta sääntöjä tulisi olla, meillä on sääntö..."jos sanon, että menee myöhään, et voi suuttua siitä, että menee myöhään" Välillä tuntuu, että en tarvitse, kuin haulikon ja keinutuolin jotta voisin toteuttaa pirttihirmun roolistani okein uskottavan.
Kaiken kaikkiaan hän huomioi raskauteni hyvin, kun haluan oikein kunnon halauksen, hän yleensä polvistuu juttelemaan mahalleni ja kun rojahdan punkkaan ruhoni kanssa ja räpyttelen silmiäni "vihjailevasti" hän toteaa, ompas se vatsa tosiaan jo iso, voitte kuvitella, että mahan paijailu ei ole minun käsitykseni innostavasta eisileikistä, puhumattakaan siitä, että tunnen olevani ryhävalas naisten alsuvaatteissa. (ai niin, jos ei avokki jaksa muistuttaa, niin pihan lapset ainakin! Näkivät mahani ja lallativat lää-lää-läski. *muista heittää pihan lapsia pienillä kivillä* )
Vakavoidutaas. Elämäni valo raahautui eilen aamulla klo10:30 kotiin ja totesi, että koskas lähdetään sille piknikille, ettei mee sulla viikonloppu tääl sisällä ( oltiin sovittu, et tänään tehään jotain mihin mäkin voisin osallistua, eli alkoholitonta) 5min päästä hän sammui sohvalle, enkä tähän väliin sitten kerennyt aloittaa juttutuokiota. Kun hän sitten viimein heräsi olin aivan rikki, ja itku pääsi. Nooh, pienen dramatiikan jälkeen pääsimme viimein ihan keskustelemaan ja se meni jotenkin näin:
M- kulta onko tänään rankkaa olla raskaana.
F- on
M- niin, kun sä et saa ikinä vapaata, 24/7 työtä toi varmasti on.
(tässä vaiheessa olin varma, että olin jättänyt aiemmat viestini auki koneelle)
F - onhan tämä
M - voi kulta, rakastan sua niin paljon....rakastan teitä molempia. Meidän pikku perhe.
F - *parku*
M- voi, kun mä voisin auttaa sua enemmän, kun en tota mahaakaan pysty kantamaan, mut sun pitää sanoo jos on paha olo, kelle muulle sä sen purkaisit, jos et mulle.
F - *kovempi parku* anteeks, on vähän paska päivä.
M- ei sille voi mitään, kurjaa vaan nähä sut noin surullisena. * kunnon halaus ja suukkoja*
F- *hirveä parku* oot sä lukenu mun vauva lehtiä tai me naisia?!!
M- en miksi???
....joo, ryyppyreissu oli saatu oikein dramaattiseen päätökseen, olin purkanut sydäntäni eli huomasin, että lähinnä siis paruin pääni irti ja ajattelin pienessä itkun punaisessa pässäni, että ompas se ihana, minun ihana ymmärtävä avokkini, rakastan sitä...kerronkin sen sille- mää rakastan sua- ja vastaus tietenkin, että mäkin sua....vatsaa kutittaa pieni on nälkänen ja sekasin, kun olin niin ahistunu, hmm....-syödäänkö ulkona muru? vastaus- joo ja vois hakee pari olutta.
Että kaivoon ja kansi päälle sillekkin prkl: avautumiselle :D
Ettäs, kyllä se tajuu, mut ei sisäistä. Pitäs vaan luovuttaa ja olla raskaan keskenään. Ehkä tosiaan voisin yrittää tyrkyttää juttujani sinne vauvat lehteen aikani kuluksi mun "Kun avokin läski tummuu" juttu sopis todella hyvin siihen "odotuksen onni" jutun viereen :DDD