Olin eilen Tallinnan-risteilyllä. Minulla tuli oikea paniikki matkatavaroidenhakuhuoneessa: olin itse selvin päin, mutta kaikkialla humalaisia örisiöitä. Muutama nuorta äijää siinä pelotti eniten: sameiden silmien läpi he katsoivat minua, ja huomatessaan paniikkini, kuulin että he nauroivat ja sanoivat: homo..
Nyt mieleni on maassa, ja pääni jumittaa tätä kokemusta aina uudelleen.
Onko muilla samanlaisia pelkokokemuksia?
Kaikki kommentit ovat tervetulleita.
Nyt mieleni on maassa, ja pääni jumittaa tätä kokemusta aina uudelleen.
Onko muilla samanlaisia pelkokokemuksia?
Kaikki kommentit ovat tervetulleita.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jo se, että sä kirjoitat kokemuksestasi tänne on toipumista eli hyvä juttu. :)
Ekanakin, sä olit laivassa, eli tilassa josta ei voi juosta pakoon vaikka haluais. Ja jos ei ole kummonen uimarikaan, voi jo pelkästään ajatus laivassa olosta aiheuttaa suuren paniikin. (Koettu on ja voitettu on sekin pelko, kun en antanut pelolle valtaa vaan menin rohkeesti uudelle risteilylle ja opettelin vaan nauttimaan olostani ilman jatkuvaa kelaamista, että voi kauheeta, mitäs jos tää laiva nyt uppoaa... ym ym.)
Tokana, sun itsesuojeluvaistokin varmaan heräs kun tajusit että jumalauta, ympärillä on vaan kännisiä ihmisiä eli arvaamattomia ja vastuuntunnottomia pässejä joista ei tiedä mitä ne keksii.
Kolmanneks, sä reagoit niiden pällistelyyn ja nauruun niin kuin ne olisivat olleet selvinpäin ja todella tarkoittaneet sitä mitä sanoivat.
No mietipä sitä, kandeeko humalaisten töllistelystä saatikka naurusta ja kommenteista ylipäätään välittää tuon taivaallista? Nehän on ihan sekasin ja niitä saattais naurattaa vaikka ne näkis vauvan putoovan laivasta mereen. Eikä ne muista edes nauraneensa millekkään sitten huomenna.
Sun itsetunto ja ihmisarvo ei todellakaan ole kiinni siitä mitä pari juoppoa nulikkaa sattui susta sanomaan.
Homottelu, huorittelu ja rasistiset kommentithan paljastaa jotain vain sanojasta itsestään, olipa ihminen kännissä tai ei. Ja varsinkin jos ei ole EDES kännissä sellasta skeidaa suustaa suoltaessaan.
Paniikkikohtauksista on täysin mahdollista selvitä takas ns. normaaliin elämään kun ei jää kelaamaan sitä ahdistavaa nauhaa vaan käsittelee järjellä pelkonsa syyt ja seuraukset eikä alistu pelon vietäväksi.
Don't worry! Be happy! Summer is coming! :o)
Kiitos hyvästä tilannearviosta. Tuli heti parempi mieli :-)
Egoni on vaan niin pirun heikko että otan tosi helposti tällaiset jutut itseeni ja rupean kelaamaan niitä.
Jos vaan vielä keksit tavan miten sivuuttaa tällaiset tilanteet olisin varmasti maailman onnellisin ihminen.
Hyvää kesänjatkoa sinullekin!
Itsetunto notkuu meillä kaikilla joskus. Eroja on vaan siinä miten nopeasti siitä ns. takapakista toipuu takas ennalleen. Heikomman itsetunnon omaava jää helpommin myös kelaamaan varsinkin negatiivisia kokemuksia kuin vahvemman itsetunnon ihminen.
Jokaisen on kuitenkin mahdollista myös tietoisesti vahvistaa omaa itsetuntoaan.
Esim. sä et voinut mitään sille, että ne humalaiset auko päätään juuri sulle. Mutta siihen miten sinä itse suhtauduit heihin ja heidän kommentteihinsa sinä voit vastaisuudessa vaikuttaa.
Sen sijaan että otit heidän löpinöistä ittees, olisit voinut myös valita toisin, eli esim. ajatella säälien, että voi voi, ompa kundit sekasin, löytääköhän ne kotiinsakaan enää, ja sille homottelullekin olisit voinut vaikka naurahtaa hiljaa mielessäsi, että niin, niin, "siitä puhe mistä puute".
Omaan ajatteluun, asenteisiin ja käytökseen voi aina vaikuttaa. Voi rauhoitella itseään sen sijaan että antaa muiden käytöksen mennä aina nahkansa alle. Me jokainen ollaan itsemme paras kaveri, joten se ns. sisäinen mantra kandee pitää mieluummin positiivisena kuin negatiivisena, sillä se mitä ittelleen sanoo esim. uhkaavassa tilanteessa vaikuttaa tietysti myös siihen miten sitten käyttäytyy.
Jokaisen kohti singotun nuolen ei siis tarvi antaa osua yhtään pintaa syvemmälle. Sen sijaan että antautuu muiden arvosteltavaksi tai kiusattavaksi, voi yhtä hyvin myös poistua tilanteesta, eli ei anna muiden sanoille mahdollisuutta loukata.
Niinhän joutuu menettelemään esim. tummaihoinen vähemmistö näissä maissa joissa valtaosa on valkoisia, tai päinvastoin. Samoin naiset joutuu suojelemaan itseään niin fyysisesti kuin psyykkisesti esim. (humalaisten) miesten aggressiivisuudelta ja rivoilta kommenteilta jopa keskellä päivää kadulla.
Eihän täällä vois elää jos ottais joka ikisestä kommentista itteensä, loukkaantuis aina verisesti tai ajattelis alistuneesti, että joo, tollanen mä varmaan sit olen.
Mun paras kamu on tosi veljellinen ja seurallinen ihminen joka tykkää tutustua ihmisiin ja on positiivinen luonteeltaan. Hänellä on ollut tosi työ hyväksyä tai edes oppia sietämään sitä, että kaikki tyypit ei olekaan aina kivoja takaisin, vaan saattavatkin sanoa joskus tosi loukkaavasti eli tyrmäävät hänet. Hän kantoi siitä pitkään syyllisyyttä kuvitellen, että se oli hänen vikansa kun ne silleen ärjäsivät. Kunnes hän mietti juttuja vähän syvemmältä ja löysi syyn siihen miksi joku oli käyttäytynyt yhtäkkiä ikeesti häntä, täysin syytöntä, kohtaan.
Ne taustasyyt ilkeeseen käytökseen voi olla mitä vaan ja niistä syntyvä paha mieli sattumoisin vaan puretaan toiseen ihmiseen joka on syytön koko asiaan. Niin kuin sinä olit syytön niiden hörhöjen edessä.
Ulkoakäsin ihmistä on vaikee (ellei mahdotonta) muuttaa.
Siispä sama se mitä mäkin tässä sulle neuvon ellet sä itse halua muuttaa itseäsi. Mutta kun seuraava masis iskee, yritä muistaa myös niitä HYVIÄ asioita, joita sulle tapahtuu joka ikinen päivä. Ei kande jäädä liejuun makamaan, siinä paskaa vaan vaatteensa ja tulee entistä inhottavampi olo. :)
Hei! Tässä neito 23v. Toista ammattitutkintoa opiskelemassa, paljon seikkailuja, työkokemusta ja ylipäätään elämänkokemusta näin pieneen ikään nähden. Olen alkoholistiperheestä ja on ollut kaikenlaisia vaikeuksia lapsuudessa. Olen aina ollut rempsee, elämäiloinen ja sosiaalinen ja hetkessä elijä. Ja oikein hakeutunut muiden ihmisten seuraan.
Monta vuotta olin jopa teatterissa ja harrastin tanssia ja taideterapiassa kävin 5 vuotta, mutta nyt vuosi sitten alkoi hiipiä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, aluksi olin kohtauksien ajan aina aivan kauhuissani koska en todella voinut ymmärtää mitä oikein tapahtuu. Aivan uutta minulle ja täysin päinvastaista omalle persoonalle!
Alkuun tuli kohtauksia vähemmän ja pikkuhiljaa useissa tilanteissa. En aina tiedä näkyykö se ulospäin mutta jännityskohtaukset tuntuvat todella kamalilta, ahdistaa, huimaa, suu kuivuu, oma itse tuntuu kamalalta ja välillä tulee aivan maailmalopun fiiliksiä, ihan kuin seisoisi elämän reunalla ja meinaa horjahtaa. Ja aika näiden jälkeen herään pohtimaan että mulla elämässä on kaikki tosi hyvin. On koulu, paljon ystäviä,perhe, taiteita, ja muutama harrastuskin, katto päänpäällä, ruokaa , olen ihan kaunis ja sutjakka vuori nainen
Mutta pääässä vaan aika ajoin viiraa..
Nää paniikin tunteet on ruvennut enemmän rajoittamaan mun elämää, alkuun jäi enemmät harrastukset pois ja turha hälinä ja etenkin baareissa ja ulkona käyminen, Sitten alkoi jäädä ystävätkin. Muutaman kerran aloin jännitämään omaa itseäni ystävienkin seurassa ja sen jälkeen olen alkanut pelkäämään että mitä jos sekoilen omien ystävienkin seurassa, haluaako ne mua enään mukaan mihinkään.
Kun vuoden ajan olen käynyt tätä prosessia läpi olen myös huomannut että paljon nuoruuden sekoilua ja tietämättömyyttä on jäänyt pois ja tilalle on tullut rauhallinen harkitseva vastuuntuntoinen minä. Joka myös nauttii rauhasta, hiljaisuudesta ja yksin olemisesta!
Tuntuu vain hullulta, voiko ihminen muuttua näin radikaalisti löytessään itsensä uudelleen.
Muutosprosessit ovat tosi vaikeita ja usein on paljosta luovuttava oppiakseen uuta vanhan tilalle!
Ehkä tää on joku kriisivaihekin joka ehkä aikanaa menee ohitse.
Jollan tasolla voin ymmärtää mistä kaikki juontaa juurensa mutta aivan asian ytimeen ei kai koskaan ihan pääse.
Kun olen lueskellut näitä palstoja tuntuu että tosi monellaon jännitystä ja ahdistusta. Usein ne rohkeimmat vain osaa peittää sen?
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa? Onko paniikilla ja peloilla? kertovatko ne kasvukohdista?
Kipeitä kasvukohtia ovat kyllä!
Eikö nuorena pitäisi elää täysillä ja uskaltaa rakastaa ja uskoa elämään?
Huoliiko hyvä mies minusta vaimoa ja äitiä lapsilleen vaikka välillä sekoilen ja olen epävarma.
Ehkä nuorena on sitten turhankin huoleton,
ehkä ei aina tarvitse tietää ja osata kaikkea
olisi kai hyvä oppia hyväksymään keskeneräisyytensä
ehkä tää on joku aikuisuuskriisikin joka on käytävä läpi
Ei pidä mennä itse itsensä tielle, antaa tilaa ja aikaa omille prosesseille ja uskaltaa uudestaan luottaa elämään. ja ehkei aina kuunnella niin tarkkaan kaikkia mielen liikkeitä. Eikä ottaa vakavasti kaikkia tuntemuksia
Meidän yhteiskuntakin vähän ohjaa semmoseen selviytymis barbitarina kulttuuriin, pitää olla kaunis laiha, komee mies, hyvä työ, koulutus, ym. ja vaikkei siiitä haluais yhtään välittää niin jollain tavalla ne salakavalasti meihin vaikuttaa, etenkin nuoriin naisiin!
Menipäs nyt vähän vuodatukseksi.. Mut niin siinä usein käy kun ryhtyy kirjoittamaan :)!
Voimaa ja valoa elämän teille. Rohkeutta ja ihanaa kesäaikaa!
Sinä Kettu123 olet oikeastaan tyypillinen (en oo asiantuntija) paniikkihäiriöpotilas. Itsellä ollut masennus ja yhdellä läheisellä paniikkihäiriö. Se ilmaantuu usein vaikean elämäntilanteen ja stressin helpotuttua. Sunkin piti olla vahva selvitäksesi lapsuudesta alkoholismin varjossa jne. Mun läheiselläkin yks seurustelusuhde loppui ja opiskelut oli takana. Elämä helpottui, ja sitten- pam- järkyttävä paniikkikohtaus. Onneksi hän ei sattunut olemaan yksin. Ensiapuun ja kiireesti ja kuulemma niin pitää toimiakin vaikeassa kohtauksessa, jos "pussiinpuhaltaminen" ei auta. Läheiseni kävi psykiatrin vastaanotolla eka kertaa elämässään ja sai reseptin yhteen mielialalääkkeeseen, joka auttaa just paniikkikohtauksiin. Läheiseni syö lääkettä, resepti vaan uusitaan välillä. Tuon ison kohtauksen jälkeen tuli yks pienempi ja sen jälkeen ei enää. Kerran hän oli viikonloppuna reissussa ja unohti lääkkeen kotiin ja illalla oli kohtauksen oireita. Eli kai ne auttaa ainakin häntä.