Viimeksi kuullussa seurapuheessa puhuja kiteytti lukemansa tekstin näin:
" Jättäessään jäähyväiset öljymäellä Jeesus antoi viimeiset ohjeet ja neuvot seuraajilleen"
Ottakaa Pyhä-Henki ja... tähän asti on kaikki selvää. He ottivat, kun kerta annettiin ja se laskeutui heidän päälleen... ja saivat siis Pyhän-Hengen lahjan. Millaisen lahjan?
No, he pystyivät puhumaan eri kieliä, koska miten muuten he olisivat voineet saarnata, jos kuulijat eivät olisi ymmärtäneet.
Kiistellyin lahja, mistä me täälläkin alituiseen väännetään rautalankaa, on se, kun opetuslapset saivat vallan antaa syntejä anteeksi ja pidättääkkin, jo semmoinen tiukka paikka tulisi.
Heille annettiin valta ja voima parantaa sairaita ja herättää kuolleita, mikä ei oikeasti tarkoita sitä, että kuollut saataisiin heräämään, vaan synti sairautta ja sielun henkiin herättämistä.
No nyt alkaa kiistan aihe, Kesitas ja kumppanit sanoo, että kyllä apostolit saivat myös parantamisen armolahjan. Lestadiolaisilla ei tämmöistä armolahjaa ole eikä sitä tarvitsekkaan, koska riittää, kun sairas sielu parantuu ja herää kuoleman unesta.
Sielu voi siis kuolla, mutta voidaan saada hereille lestadiolaisessa Jumalan valtakunnassa, jossa on eläväksi tekevä henki. Näin meillä opetetaan.
Puhuja kertoo välillä Eesaun unesta, jossa taivaasta laskettiin tikapuut ja enkelit kulki niitä ylös ja alas.
Puhuja kertoo myös baabelin tornista, jota ihmiset koittivat rakentaa taivaaseen asti.
Miksikähän Jumala moisesta oli huolissaan, kun eiväthän rakentajat olisi kovin korkealle päässeet.
Nämä kertomukset vaan osoittaa, miten tietämättömiä noina aikoina oltiin. Luultiin, että taivas on tuossa pilvien korkeudella, mutta kun samaa uskotaan vieläkin, vaikka tiedämme jokainen paremmin kuin hyvin, ettei Jumalan taivas ole edes tähtikaukoputkilla havaittavissa.
Jumalan taivaasta ei saada minkäänlaista elonmerkkiä edes radioaalloilla.
Siksipä minun taivasuskoni on kovin köykäinen, yhtä lailla helvettiäkään ole missään, ellei sitten maan keksipisteessä, jonne pääsisi helposti hyppäämällä Islannissa olevaan tulivuorikraateriin.
Tarvitaan todella melkoista lapsenuskoa, että taivaaseen voisi kiivetä tikapuita myöten.
Lähti taas sivuraiteille, kun piti kirjoittamani puhujan tiivistelmä siitä, miten maan päällä on Jumalalla näkymätön valtakunta, joka asuu Jumalan lasten sydämissä, ei käsin kosketeltavissa, eikä silmin katseltavissa.
Mutta sitä en käsitä, miksi syntejä pitää saarnata veressä ja nimessä anteeksi. Minusta usko on muuttunut syntien anteeksisaamisopissa vapaampaan suuntaan. Nyt ei tarvitse enää kättäkään nostaa seurapenkissä, se alkaa olla kohta muinaisjäänne, vaan synnit uskotaan yleisestä saarnasta.
Takerrun sanontaan, synnit uskotaan anteeksi, voiko sanoa, että synnit saadaan anteeksi, tai synnit annetaan anteeksi.
Nykykäytäntö alkaa olla sitä, että synnit vain uskotaan, niitä ei tarvitse enää puhujan antaa. Kuulijan ei tarvitse enää saada anteeksi, vaan hän saa ne uskomalla.
Tämä minua juuri mietityttääkin, että kuinka voimakkaasti minun pitää orientoitua sanankuulossa, jotta voin uskoa uskoneeni syntini anteeksi.
Puhuja sanoo; kun synnit uskoo anteeksi, niin ne ei jää kanteeksi.
Onkohan minulla jäänyt monesti kanteeksi, kun en ole tarpeeksi suggeroitunut tähän hetkeen, jolloin synnit voi uskoa. Vasta seurapuheen lopuss tarvii siis terästäytyä, koska vasta puheen lopussa aletaan antamaan syntejä anteeksi. Muu osa seurapuheesta on toisinaan yhtä jaarittelua, jolloin voi vaikka torkahtaa, mutta sitten puheen loppuosassa pitää keskittyä.
Minusta tuntuu, kuin saarnaajat lukisi tätä palstaa, kun viime aikoina on alettu seuroissa selventämään tätä syntien päästön oppirakennelmaa.
Kadehin Melperiä, kun hänellä ei tarvi kuin kerran uskoa synnit anteeksi, niin loppuiän voi porskuttaa sitten huolettomasti vaikka minkälaisessa vesilääseikössä.
" Jättäessään jäähyväiset öljymäellä Jeesus antoi viimeiset ohjeet ja neuvot seuraajilleen"
Ottakaa Pyhä-Henki ja... tähän asti on kaikki selvää. He ottivat, kun kerta annettiin ja se laskeutui heidän päälleen... ja saivat siis Pyhän-Hengen lahjan. Millaisen lahjan?
No, he pystyivät puhumaan eri kieliä, koska miten muuten he olisivat voineet saarnata, jos kuulijat eivät olisi ymmärtäneet.
Kiistellyin lahja, mistä me täälläkin alituiseen väännetään rautalankaa, on se, kun opetuslapset saivat vallan antaa syntejä anteeksi ja pidättääkkin, jo semmoinen tiukka paikka tulisi.
Heille annettiin valta ja voima parantaa sairaita ja herättää kuolleita, mikä ei oikeasti tarkoita sitä, että kuollut saataisiin heräämään, vaan synti sairautta ja sielun henkiin herättämistä.
No nyt alkaa kiistan aihe, Kesitas ja kumppanit sanoo, että kyllä apostolit saivat myös parantamisen armolahjan. Lestadiolaisilla ei tämmöistä armolahjaa ole eikä sitä tarvitsekkaan, koska riittää, kun sairas sielu parantuu ja herää kuoleman unesta.
Sielu voi siis kuolla, mutta voidaan saada hereille lestadiolaisessa Jumalan valtakunnassa, jossa on eläväksi tekevä henki. Näin meillä opetetaan.
Puhuja kertoo välillä Eesaun unesta, jossa taivaasta laskettiin tikapuut ja enkelit kulki niitä ylös ja alas.
Puhuja kertoo myös baabelin tornista, jota ihmiset koittivat rakentaa taivaaseen asti.
Miksikähän Jumala moisesta oli huolissaan, kun eiväthän rakentajat olisi kovin korkealle päässeet.
Nämä kertomukset vaan osoittaa, miten tietämättömiä noina aikoina oltiin. Luultiin, että taivas on tuossa pilvien korkeudella, mutta kun samaa uskotaan vieläkin, vaikka tiedämme jokainen paremmin kuin hyvin, ettei Jumalan taivas ole edes tähtikaukoputkilla havaittavissa.
Jumalan taivaasta ei saada minkäänlaista elonmerkkiä edes radioaalloilla.
Siksipä minun taivasuskoni on kovin köykäinen, yhtä lailla helvettiäkään ole missään, ellei sitten maan keksipisteessä, jonne pääsisi helposti hyppäämällä Islannissa olevaan tulivuorikraateriin.
Tarvitaan todella melkoista lapsenuskoa, että taivaaseen voisi kiivetä tikapuita myöten.
Lähti taas sivuraiteille, kun piti kirjoittamani puhujan tiivistelmä siitä, miten maan päällä on Jumalalla näkymätön valtakunta, joka asuu Jumalan lasten sydämissä, ei käsin kosketeltavissa, eikä silmin katseltavissa.
Mutta sitä en käsitä, miksi syntejä pitää saarnata veressä ja nimessä anteeksi. Minusta usko on muuttunut syntien anteeksisaamisopissa vapaampaan suuntaan. Nyt ei tarvitse enää kättäkään nostaa seurapenkissä, se alkaa olla kohta muinaisjäänne, vaan synnit uskotaan yleisestä saarnasta.
Takerrun sanontaan, synnit uskotaan anteeksi, voiko sanoa, että synnit saadaan anteeksi, tai synnit annetaan anteeksi.
Nykykäytäntö alkaa olla sitä, että synnit vain uskotaan, niitä ei tarvitse enää puhujan antaa. Kuulijan ei tarvitse enää saada anteeksi, vaan hän saa ne uskomalla.
Tämä minua juuri mietityttääkin, että kuinka voimakkaasti minun pitää orientoitua sanankuulossa, jotta voin uskoa uskoneeni syntini anteeksi.
Puhuja sanoo; kun synnit uskoo anteeksi, niin ne ei jää kanteeksi.
Onkohan minulla jäänyt monesti kanteeksi, kun en ole tarpeeksi suggeroitunut tähän hetkeen, jolloin synnit voi uskoa. Vasta seurapuheen lopuss tarvii siis terästäytyä, koska vasta puheen lopussa aletaan antamaan syntejä anteeksi. Muu osa seurapuheesta on toisinaan yhtä jaarittelua, jolloin voi vaikka torkahtaa, mutta sitten puheen loppuosassa pitää keskittyä.
Minusta tuntuu, kuin saarnaajat lukisi tätä palstaa, kun viime aikoina on alettu seuroissa selventämään tätä syntien päästön oppirakennelmaa.
Kadehin Melperiä, kun hänellä ei tarvi kuin kerran uskoa synnit anteeksi, niin loppuiän voi porskuttaa sitten huolettomasti vaikka minkälaisessa vesilääseikössä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuka meidän kaikki syntime anteeksi antaa, pahat tekomme pois hävittäää.
lähimmäisellemme lyönnit iskut pahat , sydämmestämme aina päivittää.
Pappiko, paras puhuja pompottaja, täynnä paatosta ja omaa hyvää,
hänellekkö tunnustukset jaamme, kumarrellen etehensä syvään.
Ei, Jumalalta kaiken muunkin saamme, hyvät antamukset sekä myöskin huolet,
hänelle kerromme kaikki, mikä mieltämme painaa, hyvät huonot tekosemme puolet.
Lahkopappi meitä vain käyttelee, omaksi hyväksensä näyttelee, kaiken itsellensä suo,
asettumalla kansan eteen uhoten, korkealle Jumalan tasolle itsensä näin luo.
Korkeinmeillä kaikilla on Herra, papin papparaisellakin sama on hän ylimmäinen,
voiko edes kuvitella edes sen verran, syntinenkin on hänelle lähimmäinen.
Kertooko pappi koskaa syntejään meille, ilmoittaako, olen myöskin veneessä samassa,
joka vie meitä kovassa maailman tuulessa, korkein kapteeni ruorissa ohjaamassa.
Kotisatamassa sitten tavaramme tullataan, taskut kaikki nurin jokaiselta käännetään,
ei auta papin kaapu ei musta takki, liperitkin nurin perin myöskin väännetään.
Siinä sitten kaikki rivissä samassa kuunnellaan, mitä suurella Johtajallamme on asiaa,
vaatteemme valkoiseksi ovat muuttuneet, ei ole ikäväkään enää sinulla tupakkarasiaa.
Jos ajatellaan noin, että Jumala on meidän rippi-isämme, niin metsään mennään. Pedofiilikin voisi huoletta tunnustaa rippi-isälleen Jumalalle huolensa ja vaivansa tarvitsematta pelätä maallista esivaltaa.
Minusta nämä seuroissa julistetut synninpäästöt ovat merkityksettömiä, jos uskotaan sieltä saatavan sovitus sellaisiinkin erheisiin, kuten pedofiliaan tai itsetyydytykseen, sekä sellaisille synneille, jotka pitäisi sovittaa asianomaisten kesken. Kauan sitten seuroissa asia näin olikin. Mummut kertoi isoon ääneen, mitä kaikkea pahaa olivat tehneet kaikkien kuullen. Siellä saattoi olla tunnustusta uskottomuudesta omaa puolisoaan kohtaan. Se oli sitä rippiä, siinä tuli kaikki pimeyden työt esille, kaikki kuulijat olivat tavallaan rippi-isiä ja niin voitiin synnit anteeksi julistaa.
Mutta toisin oli hoitokokousten aikaan. Väärään oppiin mennyt ei ihan helpolla synninpäästöä saanut tai ei saanut ollenkaan, varsinkaan, jos sanoi olevansa tietämätön väärästä uskostaan.
tahtoo olla.