Olen kohta nelikymppinen nainen. Elämästä on puuttunut suunta nuoruudesta lähtien. En koskaan tiennyt mihin ammattiin haluan, olen mennyt vain virran mukana. Ja pakon vuoksi. Läheiset kuolleet, talousvaikeudet vaivanneet jo elämästä 12 vuotta. Aina olen yrittänyt ja tehnyt töitä ja opiskellut, mutta nekin jäivät kesken. Minua on aina kiusattu, hyljitty porukoista, harrastus- ja koulukiusattu ja kaverikiusattu. Nyt viimeiseksi koin työpaikkakiusaamisen. Minua haukutaan millon miksikin (lesboksi, mutta kun selvisi että on parisuhde, niin alettiin haukkua huoraksi) ja minulla ei ole koskaan ollut esim. yhtään 'omaa ystävää', kaikki ovat kääntyneet aina vastaan.
Olen nykyisin oman tieni kulkija, yksinäinen, hieman 'erakko'. Mukava ihminen kun tutustuu, mutta olen myös käyttänyt ihmisiä hyödyksi, varastanut jne. Kaikki johtuu talousvaikeuksista! Muista asioista en valehtele, enkä rahaa keltään lainaisi, mutta rahavaikeuksien takia olen joutunut niin tekemään. Se hävettää ja aiheuttaa kovaa tuskaa! Jos itselläni olisi vaikka lottovoitto, en itse paljon tarvitsisi! Voisin antaa lähes kaiken pois, paitsi sen että pääsisin kuiville.
Nyt olen sairaslomalla; diagnoosi keskivaikea masennus. Elämällä ei taida olla enää mitään annettavaa, en jaksa enää ottaa kiinni mistään. En työstä, ihmissuhde tuntuu lipuvan pois, en ole mitään, en omista mitään, minulla ei ole kenellekkään mitään annettavaa. Kuulostaa itsesääliltä, mutta totuus se vain on. Olisiko parempi vain lähteä?
Olen nykyisin oman tieni kulkija, yksinäinen, hieman 'erakko'. Mukava ihminen kun tutustuu, mutta olen myös käyttänyt ihmisiä hyödyksi, varastanut jne. Kaikki johtuu talousvaikeuksista! Muista asioista en valehtele, enkä rahaa keltään lainaisi, mutta rahavaikeuksien takia olen joutunut niin tekemään. Se hävettää ja aiheuttaa kovaa tuskaa! Jos itselläni olisi vaikka lottovoitto, en itse paljon tarvitsisi! Voisin antaa lähes kaiken pois, paitsi sen että pääsisin kuiville.
Nyt olen sairaslomalla; diagnoosi keskivaikea masennus. Elämällä ei taida olla enää mitään annettavaa, en jaksa enää ottaa kiinni mistään. En työstä, ihmissuhde tuntuu lipuvan pois, en ole mitään, en omista mitään, minulla ei ole kenellekkään mitään annettavaa. Kuulostaa itsesääliltä, mutta totuus se vain on. Olisiko parempi vain lähteä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinä olet seuraus siitä, että yksi sinnikäs ja täydellinen siittiösolu pääsi kaikkien vaikeuksien kautta munasolun luo ja hedelmöitti sen. Jo pelkästään kunnioituksesta sitä periksiantamatonta siittiötä kohtaan pitäis jokaisen ihmisen elää ylpeenä tällä pallolla. Me jokainen ollaan uniikkeja yksilöitä joita on yks ainut maailmassa ikinä ja me eletään sikalyhyt elämä osana tätä planeettaa, jolla sattuu olemaan ihanteelliset olot tällasen elämän ylläpitämiseen.
Ainakaan minä, tota mittakaavaa miettiessäni, en todellakaan halua lyhentää tätä lyhyttä elämääni, en perkele, vaikka mitä tulis eteen. Raha ja sen aikaansaama ahistus on se viimenen syy, ettäkö minä luopuisin sen takia elämästäni! Ja tällä hetkellä, tässä maassa ja muuallakin, on paljon köyhiä ja yksinäisiä ihmisiä, jotka kitkuttaa taivasalla, nälkärajalla ja sairauksille alttiina, vaikka eletäänkin ns. hyvinvointivaltiossa, joten sitäkin taustaa vasten ajatellen minä olen rikas ihminen, koska mulla on puoliso ja meillä on katto päämme päällä ja ruokaa pöydässä – ja toisella yhä jopa työkin!
Muun maailman köyhiä ja kidutettuja mun ei tarvi edes ajatella tunteakseni itseni etuoikeutetuksi monessakin mielessä.
Ei ole, eikä tule, elämässä niin saatanallista tilannetta, ettäkö meikäläinen alkais leikkiä ajatuksella itsemurhasta. Siinä painaa jo pelkästään sekin ajatus, etten kuuna päivänä haluaisi itse kokea sitä tilannetta, että mun puoliso tappais ittensä ja jättäis mut yksin, vaikka tässä tiiminä onkin oltu jo kohta kaksi vuosikymmentä. Sellasta tragediaa en toivo kokevani koskaan enkä myöskään aio järjestää sellasta puolisolleni. Yksikään mun läheisistäni ei ansaitse kokea sellasta surua ja vastaamattomien kysymysten tulvaa ja voimattomuuden ja tyhjyyden tunnetta, joka syntyis jos minä antaisin ykskaks periksi heikkoudentunteelleni.
Sillä kaikki asiat on ratkaistavissa.
Kaikki.
Huono olokin menee ohi aikanaan, ihan niin kuin kaikki muukin elämässä, koska elämä ei junnaa paikallaan, ihmisen mieli vaan yrittää joskus väittää niin.
Mutta miksi sitä pitäis kuunnella? Tapahtuuhan ympärillä koko ajan myös paljon HYVIÄKIN asioita, isoja ja pieniä, ne pitää vaan nähdä. Ja mitä ahistuneempi olo, sitä pienemmästä -merkistä voi olla ilonen.