Voiko joku ihminen vaan yksinkertaisesti olla näin kummallinen vai onko mulla joku mielenterveyshäiriö?
Oon nyt 18. Oon 11-vuotiaasta lähtien saanu sellasia muutaman viikon-parin kuukauden mittasia ahdistuksen ja masennuksen kausia. Etenkin ne on pahentunu ku oon joutunu johonkin uuteen tilanteeseen, erityisesti sosiaaliset tilanteet on ollu aina vaikeita. En koskaan hankkinu apua, syytin vaan itseäni että "joo, keksit vaan noi ongelmas ite". Sitten ne meni kuin itsestään ohi ja olin taas ihan iloinen ja reipas yms.
Luulin jo että olin onnistunu kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi, mut vielä mitä. Lähipäivinä oon ollu taas ihan hukassa, itkettää vaan kokoajan, en tunne kuuluvani mihinkään enkä olevani juuri mitään... Ja huom, nimenomaan ihmisten kanssa oireet pahenee. En saa suutani auki, jos saan, en kuulosta itseltäni, saan vaan synkkiä visiota erakko-tulevaisuudestani... En halua olla sellainen! Haluan olla rennosti oma itseni ja toimia ihmisten parissa, mutta tuntuu kuin maailman ja minun välilläni olisi valtava kuilu.....
Taidan tietää mistä tässä on kyse. Koin 10-vuotiaana että isäni vaihtoi minut toiseen tyttäreen kun "vaihtoi perhettä"... Sen jälkeen minusta tuli itseeni sulkeutunut enkä ole ollenkaan sinut mm. naiseuteni kanssa. On suoraansanoen HYLJÄTTY olo. Ollut aina, en vain sitä aina ole tajunnut.....
Miten saisin itsetuntoni reilaan? Miten voisin vain olla sinut itseni kanssa ja päästä jo yli isäni aiheuttamasta traumasta? Voiko jollekin terapeutille lähettää sähköpostia, vai pitäisikö jo mennä puhumaan ja pillittämään?
on tää kanssa... Vuodet ihmettelee että mikä mulla on ja sitten tajuaa syyn... Ja orpo olo jatkuu... :(
Oon nyt 18. Oon 11-vuotiaasta lähtien saanu sellasia muutaman viikon-parin kuukauden mittasia ahdistuksen ja masennuksen kausia. Etenkin ne on pahentunu ku oon joutunu johonkin uuteen tilanteeseen, erityisesti sosiaaliset tilanteet on ollu aina vaikeita. En koskaan hankkinu apua, syytin vaan itseäni että "joo, keksit vaan noi ongelmas ite". Sitten ne meni kuin itsestään ohi ja olin taas ihan iloinen ja reipas yms.
Luulin jo että olin onnistunu kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi, mut vielä mitä. Lähipäivinä oon ollu taas ihan hukassa, itkettää vaan kokoajan, en tunne kuuluvani mihinkään enkä olevani juuri mitään... Ja huom, nimenomaan ihmisten kanssa oireet pahenee. En saa suutani auki, jos saan, en kuulosta itseltäni, saan vaan synkkiä visiota erakko-tulevaisuudestani... En halua olla sellainen! Haluan olla rennosti oma itseni ja toimia ihmisten parissa, mutta tuntuu kuin maailman ja minun välilläni olisi valtava kuilu.....
Taidan tietää mistä tässä on kyse. Koin 10-vuotiaana että isäni vaihtoi minut toiseen tyttäreen kun "vaihtoi perhettä"... Sen jälkeen minusta tuli itseeni sulkeutunut enkä ole ollenkaan sinut mm. naiseuteni kanssa. On suoraansanoen HYLJÄTTY olo. Ollut aina, en vain sitä aina ole tajunnut.....
Miten saisin itsetuntoni reilaan? Miten voisin vain olla sinut itseni kanssa ja päästä jo yli isäni aiheuttamasta traumasta? Voiko jollekin terapeutille lähettää sähköpostia, vai pitäisikö jo mennä puhumaan ja pillittämään?
on tää kanssa... Vuodet ihmettelee että mikä mulla on ja sitten tajuaa syyn... Ja orpo olo jatkuu... :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos et tohdi tilata terveyskeskuksesta aikaa lähetteen saamiseksi tsykiatrille ja sieltä terapiaan, niin lähetä sitten esim. tuo kirjoituksesi vaikka sähköpostina omaan terveyskeskukseesi, luulisi terveyskeskuksesta sitten otettavan sinuun yhteyttä. Rahalla tietysti pääsee yksityiselle, samat metodit luultavasti kummassakin. Alkoholi on tämänsorttisista olotiloista kärsivien ihmisten paljon käyttämä puudutusaine, joka jo melkopian alkaa pahentamaan paskafiiliksiä ja tuo lisämurhetta mukanaan. Tsykiatrilta kannattaa toivoa ns. udentyyppisiä mieleen vaikuttavia jatkuvasti käytettäviä, ei koukkua aiheuttavia lääkkeitä. Ei benzoja nuorille. Hyvä tapa on myös asioista kirjoittaminen. Kirjoittaa kaikenmaailman palstoille isän poismuutosta ym. ym. Sinulle on voinyt sattua vaan pitkittynyt murkkuikä. Tunnen minä sellaisenkin naisen jolla murkkuikä oli pitkittynyt nelikymppiseksi, ja jatkui yhä. Erakkoelämässä on paljon hyviäpuolia, esim. vapaa kaverin kuorsauksesta, vapaa, minne menet kysymyksistä, ym. ym. Erakkoelämä on vapaaehtoista. Kaikkihan ei ole aina samoin ajattelevia joo, joo ihmisiä, toiset pohtii myös itse. Nauti kesästä....