Minulla on suuri vaikeus tehdä päätöksiä, eli toisin sanoen pelkään tehdä valintoja. Voisin kuvailla asiaa näin, "annan ymmärtää mutten ymmärrä antaa". Nämä vaikeudet koskevat lähinnä suuria asioita tai askelia elämässä, kuten avioliitto, lapset tai asunnon ostaminen. Vaimokkeeni onkin jo närkästynyt minuun, kun pyörrän usein päätökseni takaisin. Petän siis toisen luottamuksen. Minä pähkäilen, puin ja vertailen ajatuksiani ja sitten käy niin, että en enää olekaan varma valinnastani ja vedän sen takaisin. Eli pelkään tekeväni väärän valinnan jota kadun myöhemmin, mutta tosiasiahan on, etten voi etukäteen tietää miten tulee käymään.
Pitäisikö sanoa puolisolleni, ettei hänen kannata enää katsoa tämmöistä jahkailevaa ukkoa vai mitä minun pitäisi tehdä? Ongelma hankaloittaa myös itseäni, kun en tajua että tekemättä mitään ei myöskään koskaan saavuta mitään.
Pitäisikö sanoa puolisolleni, ettei hänen kannata enää katsoa tämmöistä jahkailevaa ukkoa vai mitä minun pitäisi tehdä? Ongelma hankaloittaa myös itseäni, kun en tajua että tekemättä mitään ei myöskään koskaan saavuta mitään.
Vastaukset 23
Vanhimmat
No et todellakaan ole ainoa joka jahkaa ja miettii pienten ja isojen asioiden edessä, joten älä ainakaan siitä ota stressiä ittelles. : ) Sun kirjoituksestasi kuulee hyvin miten tietoinen sä olet itsestäsi ja käytöksestäsi. Jo se on iso askel, että tunnustaa itsessään asian jonka kokee heikkoudekseen.
Sä voit aloittaa tekemällä pienempiä päätöksiä ja nauttimalla niistä syntyvästä tyytyväisyydentunteestasi. Kihlaa se vaimoke ensin jos avioliitto tuntuu susta liian isolta ensiaskeleelta. Kihlauksestahan riittää juttua pitkäksi aikaa ja se rauhoittaa ja lähentää teitä toisiinne.
Tai jos olette jo kihloissa, voit analysoida sitä mitä sä pelkäät avioliiton solmimisessa? Häitä? Lupauksiako? Ajatusta lopullisuudesta? Vai kohdistuuko sun pelkosi vain ja ainoastaan kuviteltuun epäonnistumiseen? Miksi niin on? Onko sun vahemma kenties eronneet vai mistä moinen kammo?
Ja kun let löytänyt jonkun selityksen, ota esimerkiksesi ihmisiä, joilla avioliitto on onnistunut hyvin. Unohda epäonnistujat ja niihin automaattisesti vertautuminen.
Seuraavaksi voit astua hieman suurempii saappaisiin ja tehdä taas kylmästi vaan päätöksen, menkööt syteen tai saveen vuosimittakaavassa, ja ajatella vaan, että tärkeintä oli tehdä se päätös ja kokea, että pystyin siihen. Vaikka kyse olis edelleenkin niin "pienestä" päätöksestä ettei sun avokki osaa siitä sua kiittää, niin sinä itse voit silti jatkaa sitä uuden sisäisen asenteesi tukemista onnittelemalla itseäsi taas onnistuneesta päätöksenteosta.
Kaikkia isoja päätöksiä ei tietenkään kannata tehdä yhtä aikaa, vaikka toinen teistä olis siihen valmis. Edetkää yks kerrallaan ja maistelkaa rauhassa siitä päätöksestä syntynyttä fiilistä niin seuraavaan siirtymisen kynnys alenee huomattavasti.
Sun epävarmuuttasi ehkä korostaa sekin, jos naisesikaan ei ole sellanen nyrkki pöytää tyyppi, joka tekee päätöksiä vaikka teidän molempien puolesta. Siksi te molemmat epäröitte ja turhaudutte kun kumpikaan ei kykene tekemään päätöstä.
Siispä teidän kandee puhaltaa yhteen hiileen ja kannustaa toisianne ison valinnan edessä mieluummin kuin syytellä toisianne kun tulosta ei synny. Te hyppäätte ikään kuin kielekkeeltä tandemhypyn ja siinä on molempien OLTAVA mukana. Ei auta enää jahakata, voi nauttia vaan liidosta ja alkaa suunnitella tulevaa laskeutumista uuteen todellisuuteen sekä seuraavaa hyppyä kun niin hyvältä tuntui. :)
Ei kannata korostaa heikkoudentunnettaan vaan keskittyä tukemaan itseään (ja toista) positiivisin asentein ja ajatuksin. Yhdessä te selviätte mistä vaan siinä kuin muutkin parit, olipa kyse häistä/maistraatissa käynnistä tai talon/asunnon ostosta ja lasten tekemisestä ja kasvattamisestakin.
Kun se eka päätös on tehty, astuu kuvaan jo ihan muut seikat ja elämä kannattelee kyllä ongelmienkin yli kun te olette toistenne tukena.
Kiitos vastaukestasi! Tosiaan kihloissa vielä olemme ja voin todeta, että avioliitto pyörii mielessäni melkein päivittäin. Siis häät pyörivät mielessäni positiivisin mielin, ei niinkään negatiivisena tai stressaavana. Tietenkin hääjärjestelyt ovat yhtä hullumyllyä ;) Mutta naimisiin menemisessäkin tunnen olevan jonkin kynnyksen, jota en vaan saa selville. Epäilen kyllä vahvasti, että tämä kaikki epävarmuus on vain kuvitelmaa.
Olen yrittänyt pohtia, että löytyisikö arkuuteeni syy jostain menneisyydestäni. Olin koulukiusattu peruskouluaikana. Kotona ei puolestaan ollut mikään vialla, eli vanhempani eivät ole eronneita eikä myöskään alkoholia tai väkivaltaa ollut.
Olen samaa mieltä, että isoja päätöksiä ei kannata tehdä yhtäaikaa. Valitettavasti näin meillä kuitenkin on tapana tehdä, eli vaimoke ottaa useita asioita esille samaan aikaan tyyliin "se ja se ja vielä se pitää saada tehtyä tämän kesän aikana". Minulle taas riittäisi, että yksi asia hoidettaisiin kerralla ja huolellisesti. Esimerkkinä vaikka remontti.
Vaimokkeeni ei varsinaisesti ole "nyrkkipöytään päättäjä", vaan hän ilmeisesti odottaa minulta sitä päätöksentekoa tietyissä asioissa. Sitten kun minä en pysty asiaa päättämään, myöskään hän ei voi tehdä asialle mitään ja sitten tulee riitaa. Tuo tandemhyppy on kyllä hyvä vertauskuva, yhdessä ponnistaen ;)
Saatan seistä useita minuutteja kaupassa vertaillen vaikkapa jugurtteja enkä vaan osaa päättää että mitähän ostais. Toisinaan luulen tietäväni mitä haluan elämältä kunnes taas seuraavalla viikolla se on jotain aivan päinvastaista. Miljoona mahdollisuutta josta pitäisi valita se parhaiten sopiva jotta minusta tulisi mahdollisimman onnellinen. Eikö kuulostakin typerältä? Mutta niinhän sitä ihminen ajattelee. Kunpa ne valmistaisi shampoota joka hoitaa hilseen värjätyille hiuksille tehden niistä sähköttömän tuuheat.
Nyt minulla on sinulle antaa erittäin hyvä neuvo joka koskee sinua ja vaimokettasi. Tämä auttoi erinomaisesti meidän suhdetta vaikka vaimollani oli alkuun vaikeuksia ymmärtää ja pitää tästä kiinni kun hän on sellainen multitaskaaja ettei toista.
Vastasin jo tuonne aikaisemmin ja minua auttoi tässä päätöksen teossa sellainen homma että sanoin vaimolle että me teemme yhden asian kerralla. Se oli jo päätös, eli päätös siitä miten me toimimme.
Minun vaimolla oli myös tapana keskustella jostakin asiasta, sitten päätimme jotakin ja samantien hän alkoi kasaamaan lisää asioita joita pitäisi tehdä ja suorittaa. Tuo oli se kolo johon kompastuin aina ja sitten olikin päätöksen tekemiset äärimmäisen hankalia koska kaikkia asioita ei vain muistanut.
Vertasin tätä kauppareissuun että kun mennään kauppaan ostamaan yksi muistettava tärkeä tuote, niin heti kaupan ovien sisäpuolella vaimo alkaa lataamaan asioita joita minun pitäisi muistaa. Ei sellaiseen kukaan kykene, joten siihen oli pistettävä stoppi. Samalla kaikki "mielihaluostokset" loppuivat myös, eli kun jokin asia on päätetty suorittaa, niin uusia päätettäviä asioita ei hankita sekoittamaan pakkaa.
Tämä auttoi erinomaisesti eteenpäin ja kummasti alkoi tulla elämään järjestystä. Tämä myös helpotti rajaamaan meidän suhteessa tietyt asiat vaimolle, koska hän sai edelleen tehdä niitä asioita mitä kykeni itse suorittamaan ja hoitamaan ilman että minua piti välttämättä sekoittaa niihin.
Kokeileppa tehdä tuommoinen päätös.
Olen huomannut, että jos vanhemmat ovat olleet vahvoja ilmaisemaan mielipiteitään, niin lapsista tulee helposti päättämättömiä. Tai päätöksentekoon on kasvettava ajan kanssa, kun on tottunut että joku aina ohjailee.
Vanhempani ovat vanhan kansan ihmisiä ja kai se näkyi vähän kasvatuksessakin. Lapsena piti olla tip-top siveellinen ja kohtelias, muuten käskettiin hävetä. Selkäsauna saatiin kun oltiin tuhmia. Mutta ei kyllä mistään varsinaisesta dominoinnista ollut kyse. Vähän vanhempana sain sitten itse päättää omista asioistani, esim. opiskeluista ja myös toteutin ne. Eipä se siihen aikaan vaikealta tuntunut.
Olen kuullut että esim. stressi aiheuttaa tuollaista ”päättämättömyyttä”. Itsekin olen huomannut pohtivani pitkään esim. ruokakaupassa pienten asioiden välillä vaikka yleensä teen suuret päätökset ihan vaan miltä tuntuu tuntumalta.
Poikaystäväni on juuri niin kuin sinä! Hän myös saattaa joskus olla hiljainen ja kun kysyn mitä hän mietiskelee, kertoo olevansa huolissaan esim. raha-asioista.. Vaikka meillä ei kyllä omasta mielestäni ole rahahuolia ollenkaan, päinvastoin minusta olemme hyvin onnekkaassa asemassa varsinkin nyt laman aikaan.
Ongelmia meille tulee isojen yhteisten päätösten tekemisessä. Minä teen pikaisen päätöksen ja uskon että ”hyppy tuntemattomaan” kyllä tuo jotain hyvää mukanaan ja olen jopa malttamaton näkemään miten tässä tulee käymään. Poikaystävälleni olen sitten antanut deadlinen milloin päätös pitää olla tehtynä ja sitten se tehdään ja sen mukaan eletään. On kyllä todella ärsyttävää huomata poikaystävän vielä tuhlaavan energiaa miettimällä asiaa joka on jo päätetty! Siksi yritän joskus keksiä toisen asian joka vaatii päätöksen tekoa jotta hän lopettaisi edellisen asian miettimisen. Ehkä vaimokkeesi ottaa useita asioita esille samaan aikaan jotta lopettaisit edellisen asian miettimisen ja tekemäsi päätös jäisi voimaan etkä muuttaisi sitä enää?
Tuo pähkäily ei ainoastaan vaikuta päätöksien tekoon. Jos meille tulee riitaa jostain asiasta huomaan poikaystäväni miettivän asiaa vaikka olemme jo sopineet ja pyytäneet anteeksi toinen toisiltamme. Se jotenkin loukkaa minua. Omasta mielestäni parisuhteeseen kuuluu riidat ja sitten kun ne sovitaan niin mielestäni niitä on turha enää sen jälkeen jäädä märehtimään.
Poikaystävääni ei ole kiusattu koulussa, hän on kasvanut ulkomailla ja hänellä on aina ollut paljon kavereita ja tuttuja siellä ja täällä. Hänen vanhempansa ovat onnellisesti yhdessä jne. Hänen isänsä miettii asiat perinpohjaisesti mutta selkeästi heillä kuitenkin tehdään rempat sun muut kohtuullisen ajan kuluttua kun ovat niistä meille maininneet. Eli en löydä ainakaan poikaystäväni lapsuudesta/nuoruudesta mitään linkkiä tähän käytökseen.
Tuo on aika turhauttavaa välillä mutta en koskaan jättäisi poikaystävääni tuon takia. Olen itse jämpti ja meillä pysytään siinä mitä on päätetty.
Itse olen harkitseva luonne, silti en jaksa odottaa kovin pitkään mitään juttuja. Olen siis mennyt naimisiin ja elänyt niinkuin olen kyennyt ja tehnyt lapsia vaikka pelännytkin tiettyjä asioita. No erosin kyllä miehestäni mutten koskaan ole katunut mitään. Se ei kannata. Uuden mieheni kanssa olemme päättäneet elää rohkeasti. Hän ei jahkaa joten ei sitä oikein sitten itsekään voi. Vajaa 2kk mieheni etsi asuntoa perheellemme ja teki kaupat, remontti alkoi samantien. Muutimme kuukauden kuluttua uusittuun asuntoon.
2 vuotta meni, siinä välissä oli kihlat ja sitten mies halusi et rakennamme talon. Puolen vuoden sisään oli myyty asunto ja tehty talopaketti kaupat. 8kk siitä talo oli muuttokunnossa. Olihan siinä hommaa ja kaikki on tapahtunut nopeasti, eli päätökset ovat tosi nopeita. Mutta mitään ei olla kyl kaduttu, elämä on enemmän kuin hyvin. Naimisiinkin sitten mentiin ja sen jälkeen on sit hommattu kaikkee kivaa jotta elämä pysyy mielenkiintoisena....50vee on muutaman vuoden kuluttua kummallakin lasissa, muttei elämä ainakaa tylsää ole.
Mieheni ei ole mikään harkitsematon veikko vaikka nopea onkin päätöksissään. Hän kyllä vertaa ja kyselee hintoja ja muita juttuja...hän ei vain halua venyttää asioita turhaan. Se mikä on tehtävä kuitenkin, tehdään eikä jahkata. Ei mikään elämässä ole varmaa, ei ole varmaa pystytkö elämään jonkun kanssa läpi elämän, ei ole varmaa riittääkö rahat ja pysyykö työpaikat......muttet voi tehdä mitään jos jäät näitä miettimään. Kaiken omaisuudenhan saa myytyä jos rahat loppuvat, jos kumppani sattuikin olemaan väärä, niin ei sillekään voi mitään....etsitään uusi tai ollaan sitten yksin. Lapsia jos haluaa on ne parempi tehdä nuorena jotta jaksaa....lasten tekemistä tuskin kukaan normaali ihminen voi katua, on ne sen verran ihania kuitenkin. Elämä kantaa eteenpäin, vaikka tilanteet muuttuisivatkin...joka tapauksessa elämäntilanteet muuttuvat aina vuosien saatossa jotenkin. Ei avioliitto ole mikään vankila, se on vain rakkaudenosoitus toiselle ihmiselle.
Koita heittää turha jahkaus pois, ei siitä ole loppujen lopuksi kellekään hyötyä. Elämä on lyhyt, siitä kannattaa nauttia. Jos vaimoke on kiva niin mitä sitä miettimään, et ehkä löydä koskaan mitään yhtä ihanaa elämääsi. Tuskin ilman asuntoa nytkään olette joten ei siihen asunnon ostamiseenkaan kuole, jos laskee lyhennytkset niin ettei tarvi jokapäiväisestä elosta tinkiä niin maksu menee ihan huomaamatta. Sama kun vuokraa makselisi mutta vain omaksi hyödykseen. Uskalla hyvä mies elää....muuten mietit vanhainkodin käytävällä että mihin se elämä katosi......
heitä kolikkoa ja kato minne kohtalo johdattaa kulkijaa :D
Niinsanotusti, hyppää suden suuhun, tai jurkänteeltä side silmillä.. ei nii pahaa ettei jottai hyvvääki :D
liika jahkailu rasittaa nii ittiä ku ympärilläki olijoita. joten päätät vaa heittää kolikkoa asioitten välillä missä et osaa päättää..
Ja jos haluat ettei akkas kattele sua ennää, nii heitä seki mäkeen jos siltä tuntuu.. tuomonen "mää oon nii vätys ettei sun kannata katella mua" on nii vanhanaikasta, itsekeskeistä ja lapsellista.
Hyvinhän sinä tajuat, että tekemättä mitään ei saavuta mitään, se on ensiaskel! :)
Minä odotin tuon oman puoliskoni vatulointia kahdeksan vuotta, ennen kuin vihille asteltiin. Nyt sitten odottelen milloin 33-vuotias lapsirakas mies vihdoin uskaltaa antaa omalle lapselle luvan tulla. Ja odotan juuri niin kauan kuin on tarvis! Jokaisessa meissä on vähemmän elämää helpottavat piirteeni, ja rakastan puolisoni ihan kaikkine vatuloineenkin, mutta tiedän, että meidän elämämme ei ole onnellisin mahdollinen jos päätös ei synny koskaan. Mutta sen kanssa eletään mihin toinen uskaltaa. Sanottakoon, että tähän mennessä mies vaikuttaa olleen tyytyväinen jokaiseen päätökseen - yhteenmuuttoon, naimisiinmenoon, talon ostoon - ja on nyt onnellisemman oloinen kuin koskaan, vaikka onkin epäröinyt ratkaisuja pitkään.
Tee se. Enemmän ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat tekemättä jättämisiään kuin tekemisiään!
sillä siihen tarvitaan ja se kuluttaa energiaa. Koeta pitää lomaa ja levätä kunnolla. Nukkua pitkiä yöunia ja syödä kohtuudella sellaista ruokaa, jota todella haluat, muttei liikaa. Elämä voi muuttua.
Meinaten meneminen mietteeks"jää.Ps.Aloittajalle lopeta se jahkaileminen voit saada jopa jotakin aikaiseksi.
Jeesus Kristus on Jumala ja Hän rakastaa sinua niin paljon että kuoli syntiesi sovitukseksi.Usko Jeesukseen niin saat elää IKUISESTI!!! Lue Raamattua !!!
!!!
heitä kolikkoa, jos et tiedä mitä tehdä. Tai mene fiiliksellä ;) Riippumatta siitä miten paljon yrität elämääsi kontrolloida, vetää se kuitenkin jossain välissä maton jalkojen alta. Eli aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Eikä paikallaankaan voi seistä. Simppeliä.
Minulla on täsmälleen sama ongelma. Olen pelkkä jahkailija, mutta annas olla jos joku tulee kysymään neuvoa ja tapaa millä ratkaista jokin ongelma, tai päättää mitä tehdä, silloin kyllä löytyy neuvot kuin apteekin hyllyltä.
En kuitenkaan jakele kysymättä neuvojani, mutta aina kun joku pyytää apua päätökseen, sen annan enempiä miettimättä. Pahinta tässä on se että minulta löytyy aina myös hyvät perustelut sekä huonoihin että hyviin puoliin ja päätökseni ovat olleet järjestään aina hyviä ja sopivia ja kiitoksia on tullut.
Mutta kun on kyse omasta elämästä, niin se kusipäinen aina ja kaikkitietävä, hyvä neuvoja katoaa päästä samantien. Enää en kykenekään objektiivisuuteen, vaan silloin on vaakalaudalla oma subjektiivinen maine ja häpeä siitä jos kaikki meneekin vituiksi.
Olen yrittänyt harjoitella päätöksentekoa pienillä jokapäiväisillä asioilla, kuten tuotteiden valitsemisella jne. Joskus vaimon kanssa myös pidän pääni ja päätän että teemme jonkin asian niin kuin olen päättänyt. Olen huomannut sen että useimmiten itse päätös ei olekaan määränpään saavuttamista, vaan se on päätös kulkea tiettyä reittiä huolimatta määränpäästä. On hyvin helppoa aloittaa kulku kunhan reitin on vain päättänyt ja se on siksi helppoa että kuitenkaan sitä ei tule ajatelleeksi sitä mitä olisi tapahtunut jos olisin valinnut toisin. Eli sinne menneisyyteen kuitenkin harvemmin jään tuijottelemaan.
Opin jo muutamia vuosia sitten sen etten lupaa yhtään mitään, koska pyörsin itsekin aina lupaukseni. Sen jälkeen on päätöksen tekeminen helpottunut ja olen uskaltanut ottaa vastuuta.
valmis valinnan tekoon. Toisaalta on hyvä pohtia asioita, siitä ei kannata pelästyä. Mutta olisiko tässä ratkaisu:
Voisin kutsua tuota ilmiötäsi murehtimiseksi. Murehdit sitä että päätöksesi on väärä ja voi johtaa pahoihin seurauksiin. Murehtiminen ei kuitenkaan johda mihinkään. Rankaiset itseäsi siitä, että valintasi saattaa olla väärä, vaikket voi tietää ellet tee valintaa.
Tee niin kuin haluat, älä niin kuin tuntuu "varmalta" tehdä.
Mielenkiintoista, en ole koskaan uskonut horoskooppeihin, mutta asiaan hiukan perehdyttyäni vaimoni
ollessa merkiltään vaaka, itse olen neitsyt. Olemme kuvaamassasi mielessä täysin erilaisia, hän ei kykene
tekemään pienintäkään päätöstä tasapainoilematta pitkän aikaa eri vaihtoehtojen välillä. Siis tyypillinen vaaka. Itse taas teen esim. jonkin ostopäätöksen heti yhtään harkitsematta siitä vaan. Hommaa joudun sitten
jälkeenpäin usein katumaan, varsinkin jos kyseessä on jokin suurempi kauppa kuten auton hankinta.
Jostain kumman syystä tämä vain menee näin, siis horoskooppeihin yhtään sinänsä uskomatta, tietyt
luonteenpiirteet näyttävät käyttäytyvän horoskooppimerkkiensä mukaisesti. Vaakaihmiset eivät vaan
kykene nopeisiin päätöksiin, uskomatonta. Olen havainnut muualtakin kuin vaimostani.
Voi olla sattumaa, tai sitten ei.
Loppupeleissä kaikilla jahkailjoilla on sama syy, pelkää tekevänsä virhearvion.
Noille jahkailijoille voisikin esittää yhden kysymyksen, kuinka monta ihmistä tiedätte jotka eivät ole koskaan tehneet virhearviota/toteutusta ? ... Aika hiljasta.
Miksi sitten pelkäävät sitä virhettä ?
Perimmäinen syy on muiden oletettu mielipide, halutaan arvostusta muilta ihmisiltä.
Suuri katastrofi olisi jos tekisi virhearvion ja "muut" saisivat tietää, julkinen häpeä ja pilkan kohde.
Sitä miettii altajunnassaan jahkailija.
Mutta onko todellisuudessa näin ?
Ketä todellisuudessa jaksaa kiinnostaa hevon herttasta nuo "virhearviot", todellisuudessa ei käytännössä ketään.
Missä siis todellinen syy, seuraushan tuli selväksi ?
Todellinen syy on korostuneen heikko itsetunto, yksilö on itsensä pahin vihollinen.
Heikko itsetunto tulee esille kykenemättömyydessä ratkaisujen tekoon, eli pelkää olematonta, rajoittaen elämää radikaalisti ja lamauttaa ohessa myöskin läheistensä elämää.
Mikä on toimintatapa päästä heikosta itsetunnosta eroon ?
Valitettavasti tässä tapauksessa ammatillinen opastus sekä saada läheisiin ystäviin yksilöitä jotka rohkaisevat ja kannustavat päätöksien teossa, samalla muistuttaen että virhearviot ovat luonnollinen osa ihmisen elämää.
Tässä nyt oli täyttä paskaa taas.
Hirveitä arvioita "jahkailijoista", kyseessä on mukamas se että mitä muut ajattelevat heikko itsetunto ja blah-blah-blah.
Lähettäisin kyllä enemmän ne hutiloijat ja virheiden tekijät sinne ammattiauttajan luokse.
Kun jokin asia mietityttää ja ihminen miettii oikeaa ratkaisua niin kyseessä voi olla ihan aiheellinen pelko.
On täysin luonnollista miettiä asioita eikä vain päätä pahkaa tehdä ratkaisuja.
Ketä kiinnostaa hevon vittua sellaiset ihmiset jotka eivät koskaan harkitse tekojaan ja
Heillähän se heikko itsetunto on kun eivät edes mieti omia tekosia tai mahdollisia tuloksia. Harhailevat usein sinne tänne ja pönkittävät sitten jälkeenpäin omia valintojaan "no enhän mä silloin tiennyt että siinä kävis kusisesti" tyyppisillä jälkiviisauksilla.
Ne jotka oikeasti lamauttaa läheistensä elämää ovat ne virheiden tekijät jotka pettävät kumppaneitaan ja tekevät hätäisiä valintoja. Sitten yhtäkkiä alkaakin hirmu selittely tai vahinkojen korvaus jälkikäteen.
Sitten nämä älyköt kutsuvat että "pitäähän elämässä virheitä tehdä että on elänyt".
paskan marjat.
Oikea älykäs ihminen puntaroi aivoillaan lopputuloksia, tekee sitten päätöksen ja menee sen mukaan niin pitkälle kuin tuntuu järkevältä.
Suin päin ryntäily, ratkaisuihin hyppääminen tai toisaalta päätöstensä peruminen taas kertoo ongelmista psyykkeessä. Harkinta ei.
Lueppa uudelleen tuo aloittajan teksti. Hän kertoo tekevänsä päätöksen, kun asiasta keskustellaan, alkavansa jahkaamaan sen jälkeen asiaa uudelleen, pyörtää jo sovitun päätöksen ja siis sekään vähä mitä on sovittu päätetyksi ei pidä.
Itse olen elänyt tuollaisen miehen kanssa ja ennen työntelen pieniä tikkuja kynsien alle kun alan samaan uudelleen. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi elää jonka kanssa edes ne päätetyt asiat ei pidä. Aina minulle ei edes kerrottu että toinen osapuoli olikin pyörtänyt päätöksen pääkössään. Siitä seurasi mielenkiintoisia tilanteita.
Allekirjoitan täysin sen, että monestikkin kyseisellä tavalla käyttäytyvät miehet pelkäävät mitä muut heistä ajattelevat. Näin oli ainakin tämän miehen kohdalla. Hän oli hysteerinen sen suhteen, ettei hänelle vaan naurettaisi ja mitä kaveritkin meinaa jos näin ja noin...ja ettei tässä vaan nyt vaikuttaisi tyhmältäkin? (tosin, ei raukka tajunnut että kyllä se tyhmyys näkyy muutenkin).
Minä kykenen tekemään päätöksen isostakin asiasta ilman mitään kätinöitä. Joskus tekee hyviä päätöksiä, joskus vähän huonompia. Eteenpäin on aina menty. Ei päätöksien tulosta VOI tietää etukäteen. Mitä enemmän asiassa on muuttujia, sitä enemmän aivot takertuvat miettimään jotain yhdentekevää yksityiskohtaa, jolla ei ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä, mutta joka sitten päätöksentekohetkellä voi tuntua jumalattoman tärkeältä. Usein päättämättömyyttä aiheuttaa silkka pelko. On ihmisiä joille muutokset aiheuttavat sietämätöntä turvattomuuden tunnetta ja siksi pienikin muutos asioissa on maailmanloppu.
Mulle tulee muutama asia mieleen tosta sun kertomuksesta: oletko puhunu sun vaimokkeelle miten vaikee sun on tehä päätöksiä et hän tietää et se on sulle vaikeeta? seki vois helpottaa tilannetta ettei olis sit tunnetta et petät toisen luottamuksen. Tai oletko puhunu tosta jollekulle kaverille koska jos vaa pyörittelee asioita päässää ni ne tuppaa kasvamaan vielä isommiksi möröiksi.
Ja toi et suurien päätösten alla pohtii asioiden eri puolia on jossain määrin ihan luonnollista. Onhan ne TOSI ISOJA päätöksiä et mennää naimisii, tehää lapsia, ostetaan asunto. Ne pistää kaikki miettimään ja herättää paljon erilaisia tunteita. Pelkoa, epävarmuutta, jännitystä, toivoa, intoa... ja kaikki ne on ok. Mut minusta niistä kaikista olis syytä puhuu jollekulle.
Arti Pietikäisen Joustava Mieli-kirjassa on erilaisia yksinkertaisia menetelmiä miten voi opetella(tai ainaki yrittää opetella) eroon omista oudoista tavoistaan mitkä haittaa elämää. Muutenki hyvä kirja!
ei tarvi lukea kirjoja jotta voi elää