Heips.. Oletko sinäkin yksi niistä jotka eivät tunne löytävänsä elämänkumppania ja tuntevat itsensä hyvin yksinäiseksi?
Täytän tänä vuonna 23 ja olen vieläkin kokematon (ainoa minun kavereistani) ja joskus mietin, että olen mokannut nuoruudessa todella pahasti. Jokainen tunti, jokainen päivä, jokainen viikko, kuukausi ja vuosi mietin tätä kysymystä uudelleen ja uudelleen.. Seurustelusuhteita ei ole ollut yli 8 vuoteen ja niitä aikasempiakaan ei voi millään tavalla edes luokitella "seurustelemiseksi".
Päivät vain vierivät ja olen ollut vain päivä päivältä yksinäisempi ja kavereiden yhteydenpitokin vähenee jatkuvasti. Loppujen lopuksi minulla on vain 2 kaveria jotka edes soittavat minulle. Suurinta osaa heistä minun seurani ei voisi edes kiinnostaa ja joskus he myös vittuilevat, joko suorasti, tai sitten piilovittuilulla.
Olen alkanut vakavasti jo masentua kun en usko, että saan koskaan enempää ystäviä ja sitä tärkeintä, tyttöystävää.. Näiden ajatusten kanssa painiminen tuntuu jo todella raskaalta ja tämän tekstin kirjoittaminenkin vaatii jo hirveää keskittymistä. Alan myös jo hieman kyllästyä siihen "kyllä sä jaksat" ajatukseen kun on tässä jo monen monta vuotta menty ja tuntuu, että se umpikuja alkaa häämöttää.
Huumeiden käytön olen lopettanut kun se oli vain yksi asia mikä pahensi minun elämänlaatua. Harrastan kaikennäköstä ja ulkopuolelta saattaa näyttää, että minulla on kaikki helvetin hyvin, mutta sisältäpäin kuolen päivä päivältä yhä enemmän ja yksin jäämisen pelko vie minulta järjen.
Kenellekkään en ole avautunut, koska olen heidän suustaan kuullut sen että heitä ei voisi toisten ongelmat kiinnostaa "paskaakaan". Joten olisi todella mukavaa jutella jonkun kanssa vaikka sähköpostin tai msn kautta elämän ongelmista ja pienistä iloista ja mikä saa teidät jaksamaan päivien läpi. Itse olen jo niin monta vuotta hautonut näitä tunteita, että en oikeen enään tiedä mitä on tehtävissä..
Olen töissä käyvä mies ja asustan pk:seudulla. Opiskelen myös siinä sivussa. Harrastusia on muutamia ja ulkoilu, jos jollekkin nyt edes näin masentava seura kelpaa.
Täytän tänä vuonna 23 ja olen vieläkin kokematon (ainoa minun kavereistani) ja joskus mietin, että olen mokannut nuoruudessa todella pahasti. Jokainen tunti, jokainen päivä, jokainen viikko, kuukausi ja vuosi mietin tätä kysymystä uudelleen ja uudelleen.. Seurustelusuhteita ei ole ollut yli 8 vuoteen ja niitä aikasempiakaan ei voi millään tavalla edes luokitella "seurustelemiseksi".
Päivät vain vierivät ja olen ollut vain päivä päivältä yksinäisempi ja kavereiden yhteydenpitokin vähenee jatkuvasti. Loppujen lopuksi minulla on vain 2 kaveria jotka edes soittavat minulle. Suurinta osaa heistä minun seurani ei voisi edes kiinnostaa ja joskus he myös vittuilevat, joko suorasti, tai sitten piilovittuilulla.
Olen alkanut vakavasti jo masentua kun en usko, että saan koskaan enempää ystäviä ja sitä tärkeintä, tyttöystävää.. Näiden ajatusten kanssa painiminen tuntuu jo todella raskaalta ja tämän tekstin kirjoittaminenkin vaatii jo hirveää keskittymistä. Alan myös jo hieman kyllästyä siihen "kyllä sä jaksat" ajatukseen kun on tässä jo monen monta vuotta menty ja tuntuu, että se umpikuja alkaa häämöttää.
Huumeiden käytön olen lopettanut kun se oli vain yksi asia mikä pahensi minun elämänlaatua. Harrastan kaikennäköstä ja ulkopuolelta saattaa näyttää, että minulla on kaikki helvetin hyvin, mutta sisältäpäin kuolen päivä päivältä yhä enemmän ja yksin jäämisen pelko vie minulta järjen.
Kenellekkään en ole avautunut, koska olen heidän suustaan kuullut sen että heitä ei voisi toisten ongelmat kiinnostaa "paskaakaan". Joten olisi todella mukavaa jutella jonkun kanssa vaikka sähköpostin tai msn kautta elämän ongelmista ja pienistä iloista ja mikä saa teidät jaksamaan päivien läpi. Itse olen jo niin monta vuotta hautonut näitä tunteita, että en oikeen enään tiedä mitä on tehtävissä..
Olen töissä käyvä mies ja asustan pk:seudulla. Opiskelen myös siinä sivussa. Harrastusia on muutamia ja ulkoilu, jos jollekkin nyt edes näin masentava seura kelpaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei! Täällä olis 22v tyttönen vailla samankaltaista seuraa. Mistä msn osotteesta sinut tavoitan, niin jatketaan juttua?
minut saa kiini osoitteesta avaruusjanis(at)hotmail.com
Mullakin on sama ongelma edessä joka vuosi. Olen kuin jakojäännös, eli vähän kuin kääpiöterrieri, joka ei pärjäisi luontoäidin armoilla, mutta perheen turvin, eli yhteiskunnan sos. palveluiden avulla. Ei mulla ole edes töitä josta saisi palkkaa, mutta vapaaehtoistyössäni autan mt- ongelmaisia kuntoutumaan. Tapaan viikossa noin toista sataa ihmistä. Jos haluat naisen, niin tee töitä, koska raha ratkaisee, ei luonne.
Jotain meni nuoruudessa pieleen, lukio penkin alle koulukiusaamisen ja mt- ongelmien takia. Sitten olen tukevasti syrjäytynyt. Elän ihan eri todellisuudessa kuin nuo muut. Muut elävät Disneymaailmassa OC:n päähenkilöinä, minä taas olen kokenut kovia tuskia elämäni aikana, joten omaan keskivertoihmistä enemmän ymmärrystä juuri ihmistunteista.
En olisi naiseton ulkomailla, jossa on enemmän mahdollisuuksia tavata tyttösiä. Lisäksi siellä ei ole armeijaa tai kylmyyttä joka estää toisiin tutustumisen. Ainut paikka saada tyttöystävä on baarissa. Ulkomailla myös naiset tekevät alotteita, mutta tässä feministiyhteiskunnassa ei ole estyneen vanhanaikaisen miehen hyvä elää. En sentään ole juureton, koska työyhteisössäni on vielä hyväksyviä ja välittäviä vanhan kansan miehiä, jotka vielä välittävät toisistaan. Perheessä isäni on myös tuntellinen mies kuten minäkin olen.
Shakkiklubillakin on näitä kultaisia ja armolllisia tyyppejä, joita ei missään muualla vaikka töissä tapaa. Töissä ruotsalainen mies hymyili mulle yhtä vaikuttavasti kuin isäni kun olin pikkupoika. Ruotsalaisen miehen hymy on täynnä armoa ja rakkautta. Tässä maassa ei ole tunneihmisen hyvä elää koska minunlaisiani herkkiksiä ei katsota hyvällä. Suomalaisen miehen katse on täynnä armottomuutta ja tunnekylmyyttä. Siis vapaaehtoistöissäni tapaa näitä lupsakoita ja leikkisiä ukkeleita.
Ruotsissa ja Venäjällä on kirjallisuus, kulttuuri ja tunteellisuus rikkaampaa kuin Suomessa. Kaupungilla olen peloissani, mutta mä kuulun vaan vanhempien luokse ja noihin pieniin taiteellisiin harrasteisiin ja yhteisöihin. Olen seksuaalisesti syrjäytynyt ja kastroinut itseni( SSRI- lääkkeillä), joten en kelpaa suhteeseen. En voi antaa seksiä naiselle eikä siksi nainen voi vaihtaa arvokasta seksuaalisuuttaan hellyyteen tai rihkamaan. Minulla ei siis ole seksuaaliviettiä. Siksi tämä sirkus näyttää ihan pelleilyltä kun naiset meikkaavat ja ovat osana tätä materialistista yhteiskuntaa eivätkä miehet voi hillitä omia halujaan. Koirallanikin on parempi ymmärrys ihmistunteista kuin monella nykyihmisellä. Olen lähellä eksistentiaalista kuolemaa, en vain ole vielä luovuttanut taisteluani vaikka kaverini ovat jo.
Menisin viikonloppuina siistittynä baareihin, mutta kaverit eivät halua joten aika yksinäistä on. Olen syntynyt Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen valmiiseen pöytään, mutta mulla on ongelmia romanttisten suhteiden muodostamiseen.
Hmm, tuohan kuulostaa täysin meikäläiseltä, jopa specsit. Eikä omaa tilannetta oikeastaan helpota sekään, että olen kohtalaisen uusi pk-seudun asukki ja osa jutuista on täysin "uutta" meikäläiselle täällä.
Mutta ei kai tässä voi muuta, kuin yrittää mennä eteenpäin, ainakin jollain tavalla.
Huumeisiin en tosin ole sekaantunut, ja toivottavasti en koskaan tulekaan sekaantumaan.