Koen olevani totaalisen erilainen nainen kun muut. Olen jo pian 43-vuotias, joten vertailukohtia on jo aika monesta kanssasisaresta. Olen pitänyt ajatukseni piilossa muilta kun perheenjäseniltä ja nyt sitten kuulenkin jatkuvasti miten "sairas" olen. Varsinkin mieheltäni. En pidä erityisesti vaatteiden ostamisesta, pakko niitä tietysti muutaman kerran vuodessa on ostaa. Olen ikäisekseni nuorekas, pukeudun kivasti, käyn 6 vkon välein kampaajalla, meikkaan hillitysti. Normaalipainoinen, en tupakoi, käytän alkoholia kerran viikossa. Harrastukseni liittyvät kotiin. Minulla on 2 lasta, jotka kaikki asuvat vielä kotona. Työni on sellaista, että joudun tapaamaan päivittäin paljon ihmisiä. Koen, että olen suosittu työpaikalla, mutta en halua tavata työkavereita työpaikan ulkopuolella.Vapaa-ajalla haluan olla perheen kanssa tai yksinkin toisinaan. Pelkään korkeita paikkoja, käärmeitä ja kaikenalaisia lujaa liikkuvia moottorivehkeitä esim. veneitä, lumikelkkoja, huvipuistojen härveleitä jne. Rakastan käsitöitä, lukemista, ruuanlaittoa ja puutarhanhoitoa. Olen perusterve.
Tässä kuvaus minusta ja arjestani. Sitten se erilaisuus varsinaisesti!
En halua osallistua sukujuhliin, työpaikan juhliin, juoruta naapurien kanssa, osallistua miehen järjestötoimintaan tai hänen harrastuksiin ja kutsua ketään meille kylään. Mieheni mielestä olen omituinen, jopa sairas! Yksinkertaisesti en jaksa kiinnostua perheeni ulkopuolisten asioihin. Mieheni kertoi, että naapuriin on muuttanut uudet asukkaat. Niin kauan kun eivät häiritse minun elämääni, minusta on aivan sama kuka naapurissa asuu. Kun mieheni alkoi selittämään heistä, lähdin vaan pois tilanteesta. Mies loukkaantui tästä ja huusi pää punaisena kerran taas. En ole myöskään kiinnostunut paikkakunnan tapahtumista tai uutisista. En äänestä, koska on minulle aivan sama ketkä sitä poliittista peliä pelaavat. Erityisesti inhoan urheilua, mistä mieheni on erityisen kiinnostunut. Olen kieltäytynyt milloin milläkin verukkeella erilaisista sukujuhlista, joita näin kesälllä olisi taas tulossa aika monta. Mies varmaan arvaa, että olen huijannut häntä pari kertaa, että olen sairas. Kerran väitin olevani töissä juuri sinä iltana ja en saanut vuoroa vaihdetuksi. Nyt en enää halua keksiä verukkeita. Siitä aiheutuu kuitenkin järkyttävä riita, mitä haluan välttää. En ole siis ujo tai arka ihminen. Halutessani olen tosi pirtsakka ja iloinen seuranpitäjä. En vain halua. Onneksi työkaverit ovat jotenkin asian tajunneet, eivätkä enää kysele minua minnekkään. Minä vaan näyttelen tykkääväni ihmisten seurasta pakon edessä ja olen oikeasti täydellinen erakko. Olisi kai pitänyt jäädä naimattomaksi ja lapsettomaksi. En osaa edes kuvitella, että joskus kiinnostuisin lasteni tulevista puolisoista tai heidän lapsistaan. Rakastan, välitän ja innostun kyllä omien lasteni tekemisestä, mutta he tulevat aikuiseksi ja heillä on silloin oma elämä. Minusta elämä voisi olla ihanaa kun minut jätettäisiin rauhaan. Sallin miehelleni kaikki sosiaaliset menot, jotka hän ikinä vain keksii. En tajua miksi hän yrittää muuttaa ja pakottaa minua toiseksi mitä olen. Olen hänelle ollut aina rehellinen asiasta. Olen kerran pilannut yhdet kekkerit, joissa sanoin suoraan pari asiaa. Se oli tietysti noloa, mutta valitettavasti totta. Ajattelin, että siihen loppuu ns. pakkoedustaminen. Valitettavasti ei. Teko ei ollut harkittu, mutta en jaksanut enää valheellista nuoleskelua. Mitä minun pitäisi tehdä?
Tässä kuvaus minusta ja arjestani. Sitten se erilaisuus varsinaisesti!
En halua osallistua sukujuhliin, työpaikan juhliin, juoruta naapurien kanssa, osallistua miehen järjestötoimintaan tai hänen harrastuksiin ja kutsua ketään meille kylään. Mieheni mielestä olen omituinen, jopa sairas! Yksinkertaisesti en jaksa kiinnostua perheeni ulkopuolisten asioihin. Mieheni kertoi, että naapuriin on muuttanut uudet asukkaat. Niin kauan kun eivät häiritse minun elämääni, minusta on aivan sama kuka naapurissa asuu. Kun mieheni alkoi selittämään heistä, lähdin vaan pois tilanteesta. Mies loukkaantui tästä ja huusi pää punaisena kerran taas. En ole myöskään kiinnostunut paikkakunnan tapahtumista tai uutisista. En äänestä, koska on minulle aivan sama ketkä sitä poliittista peliä pelaavat. Erityisesti inhoan urheilua, mistä mieheni on erityisen kiinnostunut. Olen kieltäytynyt milloin milläkin verukkeella erilaisista sukujuhlista, joita näin kesälllä olisi taas tulossa aika monta. Mies varmaan arvaa, että olen huijannut häntä pari kertaa, että olen sairas. Kerran väitin olevani töissä juuri sinä iltana ja en saanut vuoroa vaihdetuksi. Nyt en enää halua keksiä verukkeita. Siitä aiheutuu kuitenkin järkyttävä riita, mitä haluan välttää. En ole siis ujo tai arka ihminen. Halutessani olen tosi pirtsakka ja iloinen seuranpitäjä. En vain halua. Onneksi työkaverit ovat jotenkin asian tajunneet, eivätkä enää kysele minua minnekkään. Minä vaan näyttelen tykkääväni ihmisten seurasta pakon edessä ja olen oikeasti täydellinen erakko. Olisi kai pitänyt jäädä naimattomaksi ja lapsettomaksi. En osaa edes kuvitella, että joskus kiinnostuisin lasteni tulevista puolisoista tai heidän lapsistaan. Rakastan, välitän ja innostun kyllä omien lasteni tekemisestä, mutta he tulevat aikuiseksi ja heillä on silloin oma elämä. Minusta elämä voisi olla ihanaa kun minut jätettäisiin rauhaan. Sallin miehelleni kaikki sosiaaliset menot, jotka hän ikinä vain keksii. En tajua miksi hän yrittää muuttaa ja pakottaa minua toiseksi mitä olen. Olen hänelle ollut aina rehellinen asiasta. Olen kerran pilannut yhdet kekkerit, joissa sanoin suoraan pari asiaa. Se oli tietysti noloa, mutta valitettavasti totta. Ajattelin, että siihen loppuu ns. pakkoedustaminen. Valitettavasti ei. Teko ei ollut harkittu, mutta en jaksanut enää valheellista nuoleskelua. Mitä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otit sitten mieheksesi narsistin.
ts. narsistinen persoonallisuushäiriö: http://fi.wikipedia.org/wiki/Narsistinen_persoonallisuus
Et ole ainoa "erakko". Mitä vikaa siinä? Ei mitään.
Hei!
Minusta vaikuttaa siltä, että olet varsin tasapainossa itsesi kanssa, eli tiedät, minkälaista elämää haluat elää. Sinussa ei siis ole mitään vikaa! Olet ihailtava henkilö, joka uskaltaa elää autenttisesti! Kunpa minäkin pystyisin hyväksymään itseni.
Itsekin olen "erakko", mutta minun on vaikea hyväksyä sitä. Olen parikymppinen ja medialla ym on varmaan vaikutusta siihen, mikä saa minut kuvittelemaan, että elämäni PITÄISI olla sosiaalisempaa, kun suurin osa muista vaikuttaa olevan sellaisia seurapiiri-ihimisiä.
Ei tuo nyt normaaliakaan ole. Eikä varmaan kannattaisi mennä naimisiin jos on noin erakko. Ja aika kylmää tuo että "lapsilla on sitten oma elämä", kyllä he ovat vanhempiensa lapsia lopun elämää ja on omituista jos ei heidän elämänsä sitten kiinnosta, edes omat lapsenlapset. Karmivaa. Vähän jotais sosiopaatin tapaista..
Normaali introvertti olet! Ei siis mitään hätää, ollaan totuudellisia itsellemme, silloin olemme kaikista onnellisimpia.
Kuka hitto edes määrittelee, mikä on "normaalia" ?!? Jokainen meistä on omalla tavallaan normaali ja epänormaali.