Ongelmani on se, etten voi näyttää surun tunteita julkisesti!
Vaikka tekisi mieli itkeä, en vain pysty siihen toisten nähdessä. Minusta se on jotenkin häpeällistä...Esimerkiksi hautajaisissakin pidättelen tunteitani, vaikka tiedän että se on normaalia. Itken silloin kun muita ei ole näkemässä. Olisi vapauttavaa kuitenkin näyttää nämä tunteet. En vain pysty siihen. Muuten osaan tunteeni tuoda esille, mutta itkeminen ahdistaa.
Olen pienestä tytöstä asti itkenyt vähän. Äitinikin sanoi joskus että olenko tunnoton. Tosiasia on että tunnen kyllä, mutta en vain halua näyttää sitä. Muut ajattelevat että olen tunneköyhä.
Mistä tämä voi johtua?? Onko kenelläkään samanlaista tunnekäyttäytymistä?? Ymmärtääkö kukaan?
Vaikka tekisi mieli itkeä, en vain pysty siihen toisten nähdessä. Minusta se on jotenkin häpeällistä...Esimerkiksi hautajaisissakin pidättelen tunteitani, vaikka tiedän että se on normaalia. Itken silloin kun muita ei ole näkemässä. Olisi vapauttavaa kuitenkin näyttää nämä tunteet. En vain pysty siihen. Muuten osaan tunteeni tuoda esille, mutta itkeminen ahdistaa.
Olen pienestä tytöstä asti itkenyt vähän. Äitinikin sanoi joskus että olenko tunnoton. Tosiasia on että tunnen kyllä, mutta en vain halua näyttää sitä. Muut ajattelevat että olen tunneköyhä.
Mistä tämä voi johtua?? Onko kenelläkään samanlaista tunnekäyttäytymistä?? Ymmärtääkö kukaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Useat psyykenlääkkeet aiheuttavat tuollaista.
Itselläni ongelmana taas se, että itken psykiatrien mielestä liian herkästi. Siksi pakottavat syömään lääkkeitä. On hirveää, kun ei itketä.
En siis käytä mitään lääkkeitä. Olen muuten mielestäni ihan "normaali", mitä se nyt tarkoittaakin.
siitä. Minä en vaan joskus pysty itkemään möykyn takia vaikka olisi kuinka hiton huono olo.. Jos ei ihan noin huono olo, niin en halua näyttää että minuun sattuu. Pystyn kyllä itkemään. Kerran itkin kaksi päivää kun koira hukkui. Eikä se koira ollut edes oma. En vaan pystynyt auttamaan sitä, vaan jouduin katsomaan kun se hukkui. Olin kyläpaikassa. Toimivat ihan eritavalla kuin mihin olin tottunut, siis meillä kotona. Toisaalta ymmärrrän heitäkin jollakin tavalla. Kukaan ei auttanut, että olisin voinut auttaa. Kun pääsin kotiin sain jotain lääkettä, kun eivät tienneet mitä tehdä. Näin jälkeenpäin miettien taisin itkeä sitä, ettei kuitenkaan lopuksi pystytä edes pelastamaan pikkukoiraa rantavedestä, vaikka emergency-ihmepelastus-pienitalopreerialla-tiedekyllähoitaa-rintintin-kaikkikyllähoituu-poliisiauttaa-palokuntahoitaa-kaikkirakastaa-soopaan olin uskonut.
Juu. Ymmärrän.
Mikään ei ole itsestään selvää.
Kaikkeen liittyy tekeminen.
Rakkauskin on huolenpitoa, ymmärtämistä, mukana elämista... ei pelkkä käsitys.
Puhua pälpättäminen on sellaisessa tilanteessa yhtä tyhjän kanssa kun pitäisi toimia.
Ite kans jostain syystä pidän kissoista , koirista, eläimistä.
Ne toimivat vaistojen , tunteen varassa.
Ihminen on ihmeineen jotenkin 'yliarvostettua'.
Mutta eläimen tulee elää omilla kyvyillään, ei ihmisten tukemina.
Ja ihmisten elää samoin omilla kyvyillään, ihmisten tukemina.
_ _ _ . . ._ _ _
Jos erotetaan kasvatus ja jätetään se omaan arvoonsa niin tilalle jää oma persoonasi.
Et itke jos se ei ole luontevaa. Kyyneleet ovat reaktio, seuraus. Jos niitä ei tule , niitä ei vaan tule.
Kyllä kyyneleet tulevat kun niitä tarvitaan. Hiukan sama asia kuin että katsot elokuvan, naurat vitsille.
Jos et naura, vitsi ei vaan toiminut. Ei ketään voi vaatia itkemään tai olemaan itkemättä.
Tai nauramaan tai olemaan nauramatta.
Jos suojelet itseäsi tunteita hillitsemällä, suojelet luultavasti itseäsi häpeältä?
Ei siinä mitään kummallista ole.
Häpeän tunteminen tunteita kohtaan voi hiukan kuulostaa omituiselta.
Miksi hävetä jotakin mikä on luonnollista?
Ymmärrän aloittajaa. Itselläni ei ole oikein mitään tunteita jäljellä, ärtymys ehkä ainoa "tunne". Olen 3-kymppinen mies ja elämä on opettanut ettei tunteita ja niiden näyttämistä kannata tuhlata mihinkään. Pahimman masennusjaksoni syvimmässä ahdingossa itkin kyllä kotonani mutta ei sitä kukaan nähnyt.
minäkään en koskaan itke, mutta ehkä ero on siinä ettei minua oikeastaan koskaan itketä. en kuitenkaan näe siinä mitään ongelmaa. ihmiset käsittelevät asioita eri tavoin ja reagoivat eri lailla.
muille tämä tuntuu olevan joskus onge
Minä en jotenkin vain pysty itkemään. Kun menin katsomaan mummiani sairaalaan ja hän tukehtui kun olin hänen vieressä, en itkenyt. Hautajaisissa en itkenyt, joten mikä minulla on?
Jos olet lobotomoinut aivosi psyykenlääkkeillä, eli käytät tai olet joskus aikaisemmin elämässäsi käyttänyt, niin silloin et voikaan tuntea enää tunteita.