Mua kiinnostaa tosi paljon lestadiolaisuuden historia. Viime aikoina olen pohtinut vanhoillisten ja Rauhansanalaisten eroja. Tuntuu että opetukset ovat tosi lähellä toisiaan, vaikka tiettyjä eroja löytyykin.
Mutta mikä sai tuon lestadiolaisuuden pääuoman jakaantumaan 1930-luvulla?
Mutta mikä sai tuon lestadiolaisuuden pääuoman jakaantumaan 1930-luvulla?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hengelliseen liikkeen hajaantumiset näyttävät toistavan usein itseään. Samat virheet tehdään yhä uudelleen, eikä historiasta opita mitään. Syyhän on tietysti luonnollinen. Mukana kun on tämä hankala muuttuja nimeltään ihminen.
Lähtökohtaisesti käy niin, että kun henki loppuu niin konstit alkavat. Alkuherätyksen innon hiipuessa ihmisen mieli alkaa askaroida toissijaisten kysymysten ääressä. Samalla saavat kauan odotetun tilansa ylpeys, kateus ja vallanhimo. Yhtäkkiä ruvetaan katsomaan, että kuka tässä talossa oikein määrää. Aletaan järjestämään kiihotuskampanjoita tiettyjä alaryhmiä vastaan. Jostain syystä tuossa tilanteessa omatunto ei puhuttele ollenkaan, mikä ei tarkemmin ajatellen ole ihme. Kun ihminen saa toimilleen riittävän korkean opillisen tai hengellisen oikeutuksen, sitä selkänojaa vasten hän voi rauhassa toimia härskisti ja puhua niin rumasti kuin haluaa.
Kaikki tämä oli 30-luvulla täydessä käytössä lestadiolaisuudessa. Tästä on keskusteltu jo tällä foorumilla sen verran perusteellisesti ja useaan kertaan, etten enää rupea kertaamaan. Pääajatus kuitenkin oli jo olemassaoleva juopa, jolle tiettyjen saarnamiesten amerikanmatka tarjosi oivan ratkaisutavan. Huomaa, ettei nykyinen ekslusiivinen seurakuntanäkemys ole ollut alunperin lestadiolaisuudessa, vaan se ilmestyi vasta vuosisadan vaihteen jälkeen, ja yhtäkkiä siitä tuli ylin auktoriteetti. Näinhän se menee kuin on mennyt ennenkin.
Ja on valitettavaa todeta, että samoja ilmiöitä on ollut meidänkin ajassamme. Rumien sanojen ja kovien puheiden kulttuuri on käynyt aina välillä "luvalliseksi". Usein tämä on ollut tiiviisti kytköksissä opillisiin/kirkkopoliittisiin taistoihin (tyyliin naispappeus ym) tai sitten kulttuuriseen konservatismiin, mikä on ollut kaikkien vanhojen herätysliikkeiden riippakivenä.
Eihän kukaan pohjimmiltaan usko, että "filioque"-riita uskontunnustuksen sanamuodosta olisi ollut pohjimmainen syy katolisen ja ortodoksisen kirkon jakaantumiseen? Muistan, kun jo kouluaikana mietin, että kahden sanan tähden saatiin aikaiseksi iso riita ja vuosituhantinen skisma.
Tosiasia siinäkin on kuitenkin se, että länsi ja itä olivat jo puhtaasti kulttuurimaantieteellisistä syistä ajautuneet sikäli kauas toisistaan, etteivät he enää tunteneet toisiaan ja toistensa ajatuksia. Samalla intressi yhteyden vaalimiseen väheni, ja tarmo keskitettiin oman pään joukkojen kaitsentaan. Tokihan siihen tarvittiin sitten jokin konkreettinen nalli, joka oikeutti sitten panna-tuomioiden julistamiseen puolin ja toisin. Katsottiin kuka on kuka.
Aivan samoin on turha väittää, että lestadiolaisuuden hajoaminen olisi johtunut muutaman saarnamiehen itsepäisyydestä amerikan reissuun liittyen. Taustalla on iso juopa, joka oli alkanut hahmottua jo aikapäiviä aikaisemmin. Vanhoillisuuden on siksi aivan turha väittää, että he edustaisivat jotain muuttumatonta keskusmuuria lestadiolaisuudessa. Koko lestadiolaisuus on pitkä prosessi, jossa kaikki ovat kulkeutuneet omiin suuntiinsa. Eikä kaikki hajaannus ole ollut pelkästään pahasta. Kyllä Jumalalla on näissä omat suunnitelmansa. Kyllähän hän salli omaisuuskansansakin jaon, koska se oli osa hänen suunnitelmaansa.
Ja rohkenisimpa väittää, etteivät nämä naispappeus/homokysymykset ole itsessään mitään ratkaisevia asioita. Ne ovat jäävuoren huippu ja sopivan konkreettinen ulkonema, johon on helppo tarttua ja kiinnittää hakasensa. Näin on myös vaarana, että nuo ko. asiat nousevat suuremmaksi, kuin ne kristillisen opin näkökulmasta tosiasiassa ovatkaan. Moni kokee vain, että koko kirkko on hallitsemattomassa sivuliirrossa, ja siksi on syytä tarttua jokaiseen oksaan, joka vain sattuu tulemaan kohdalle. Koetaan, että juuri näistä asioista ei saa päästää irti, koska sitten oltaisiin vapaassa pudotuksessa. Nämä ovat nyt ne tällä kohdalla olevat oksat.
Itse ongelmavyyhti on kuitenkin valtavan paljon suurempi, suorastaan vuori. Kyse on kristinuskon kasvuprosessista, jossa suuri ja epäyhtenäinen joukko alkaa hajaantua eri suuntiin. Tämä on lähtenyt jo valistuksen ajasta liikkeelle. On myös kyse kirkon vuorovaikutuksesta maallistuvaan yhteiskuntaan. Tässä paineessa kirkko väistämättä muuttuu, koska sen jäsenistökin muuttuu. Paikallaan ei ajan virrassa pysy mikään. Iso kysymys on vain siinä, mitkä muutokset ovat oikeita ja uskosta nousevia, mitkä vääriä ja ulkoisten paineiden aikaansaamia. Asian tekee ongelmalliseksi se tosiasia, että uskolla ja oikealla opilla on perusteltu paljon inhottavia asioita halki kirkkohistorian.
Toisaalta ei kaikki kirkon ulkopuolelta tuleva paine ole oletusarvoisesti väärää, ajatellaanpa vaikka orjuuden kieltämistä tai aurinkokeskeisen maailmankuvan esiinmarssia, joissa kummassakaan kirkko ei ollut tunnetusti mikään tiennäyttäjä. Jumala käytti kiistatta ulkoisia apparaatteja (tai "vasenta kättä" Lutheria siteeraten) kirkon kurssin reivaamiseen oikeaan, kun kirkosta ei löytynyt sisäistä rohkeutta ja voimaa sen tekemiseen. Jumalan tiet ovat ihmeelliset!
Mikä siis mittapuuksi?
Olen sitä mieltä, että tämäkin prosessi voisi edetä paljon rakentavammin, jos poteroiden joka laidalla silmien edessä olisi Kristus ristiinnaulittuna, eikä mikään saisi hämärtää tai peittää tätä näkymää. Armon evankeliumin voimallinen kokeminen sydänalassa muuttaisi varmasti maisemia toisen näköiseksi. Silloin ehkä asioiden tärkeysjärjestys voisi hahmottua paljon yhdenmukaisemmaksi. Niiltä askelmerkeiltä voisi myös löytyä reitti rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, jossa jokaisella olisi uskon ilmaisemisen ja todeksielämisen vapaus tässä kirkossa.
Sitä päivää odotellessa...
Hyvin mielenkiintoisia pointteja, kummallakin.
Mutta, mitä mieltä olette, pitäisikö kristittyjen, etenkin meidän lestadiolaiskristittyjen yrittää jonkinlaista "sovintoa", kuten jo aikoinaan, n. 70 vuotta sitten on yritetty? Silloin asiat menivät solmuun, eikä veli voinut pitää toista veljenänsä, vaan "pannaan-julistuksia" tuntui esiintyvän joka suunnalla.
Olemme kuitenkin niin lähellä opillisesti toisiamme, ja varmasti tuo "välimatka" 1930-luvulta tänne 2010-luvulle on tuonut mukanaan sellaisia asioita, joissa kummankin "ryhmän" olisi hyvä oppia jotain toisiltaan...
T. Vanhoillinen
Vaikuttaisi epärealistiselta vakiintuneiden liikkeiden yhdistämisajatukset.
Olisi niin paljon asioita ihan maallisestikin, jotka aiheuttaisivat päänvaivaa ja kylväisivät vihollisen toimesta uusia lusteen siemeniä Herran peltoon.
Yksinkertainen ratkaisu on siinä, jos kaikki uskovat voisivat katsoa yksin Kristukseen. Siitä sopii keskustella tunnemmeko saman Kristuksen. Jos olemme yksimielisiä siitä, että Hän on neitseestä syntynyt, Getsemanessa ja Golgatalla soviottanut ja ylösnoussut Vapahtajamme, paljon muuta ei tarvita. Kun Hänet tunnemme, Hänen tuntemisensa johdattaa uskovat toistensa yhteyteen. Samanlaisiksi ei tarvitse tulla eikä seiniä kaataa, mutta yhden kristillisen seurakunnan tunnustaminen on tärkeää.
Tuomion sanoista luopuminen ja kaunojen kantaminen ristin juurelle auttaisi kovasti.