On aika outoa jos ei mahdotonta hyväksyä tuo diagnoosi. Aina olen huomannut olevani erilainen kuin toise, jo kouluaikana. En reagoi samalla tavalla asioihin. Olen kuin viilipytty. Sain tuon diagnoosin jossain vaiheessa elämää, jo ennen kun asia edes oli muotia. Olen toivoton tapaus, kaiken avun ulkopuolella oleva hylkiö. Onko se lapsen syy, jos äiti on katsonut 5 sekuntia muualle lapsesta vauva-aikana? Ei kummankaan syy. Kukaan ei näe sisimpääni. Minulla on rautainen suojapanssari. Olen kuin terästä kun joku uhmaa. Tuon kohdalla vastustaja vaikenee. Olen poika varjoisilta kujilta, oikea laitakaupungin kasvatti. Oikeastaan en välitäkään hyväksyä koko diagnoosia. Pitäkööt kauniit sanansa ja hekumoikoot kahvitauolla. En kalasta vaikka sitäkin on suositeltu. Minulla menee ilman purotaimenta erinomaisen hyvin. Syön kuitenkin toisen tarjoaman lohikeiton mielelläni.
Narsistin mietteet
Hermannin Hemmo
3268
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joo, ei lapsen, äidin eikä kenenkään syy. Elämä viskelee meitä ihmisiä välillä, mutta vammoista voi toipua!
Suojapanssari on paikallaan niin kauan kun tuntuu että vastustajia piisaa, ja mieli on liian alaston ilman sitä. Elämä soljuu hallitsemattomana kuin joki, voidaan valita hypätäänkö siihen mukaan..välillä voi rannalla myös fisustaa. Minä söin viime viikolla rantanuotiolla loimulohta :-P
Jo syntymävarustuksena saatu laaja-alainen aivojen kehityshäiriö antaa huonot lähtökohdat elämään ja yhteiskuntaan sopeutumisen suhteen.
Näitä neurologisia juttuja lie jos jonkinlaista, omassa tapauksessa autismi. Nekin jokainen kai yksilöllinen, perheoloista ja etenkin koulutuksesta tai sen puutteesta johtuen.
Asperger tyypeissäkään tuskin ketään taulukkotapausta. Yhteinen piirre lienee ajatus- miksei maailmankatsomuksenkin kapea-alaisuus. Elämäni as-tyyppinä voisi kuvastaa vieraan planeetan asukin elämää.
Kun ei oikein mitään osaa tehdä kunnolla, saa paljon huonoa palautetta. Siitä alkaa elämänmittainen syrjäytymiskierre. Vähitellen kehittyy tuo Hermannin Hemmon esille tuoma suojamuuri.
Sanon omaani läpinäkyväksi suojapanssariksi. Kun tietyn määrän saa huonoa palautetta, ikään kun sisäinen "rele" napsahtaa päälle. 'Pommin varman', lasisen suojakuvun sisälle pääsy on nopeaa, refleksinomaista.
Kun on outo, niin tottakai sellainen tyyppi helppo 'diagnosoitava', ei tietenkään autistiseksi, vaan oudoksi kusipäähiippariksi, psyko- ja sosiopaatiksi. Ihmiset oudoksuu, jopa pelkää.
Pelätään 'sen' outoutta, arvaamattomuutta. Sen tuntee taas eriarvoistavalta ja loukkaavalta.
Eritavalla syrjäytyneet ja erilaiset ovat helpoiten hyväksyttäviä. On myös maailmanluokan ihmisiä, jotka näkevät näköisekseen, antavat olla rauhassa, jopa tervehtivät.
Vasta ikääntyneenä sain kuulla sukulaisilta olleeni ei toivottu lapsi. Jokin alkoi ilmeisesti mennä sivuraiteelle ennen muistikuvien syntymistä.
Onhan meitä tuhansia Suomessakin. Suuri osa meistä ei tule toimeen itsenäisesti, laitosten ulkopuolella. Toivoin, että autismini edes vanhuusiällä lievenisi. Toiveeni ei ole realistinen; tilani syvenee.
Kaksi on kommentoinut ja asiallisesti, sanoisin erittäin hyvin. Jälkimmäiselle vastaajalle suosittelisin elokuvaa, jossa Jack Nicholson näyttelee pääosaa. Pääosan esittäjällä on asperger, näin käsitän. Itse en voinut nauramatta katsoa kaverini kanssa tuota mielenkiintoista pätkää.