Aarniometsän kätköihin, laulavan puron varrelle, ikimäntyjen suunnattomien oksistojen viileään varjoon. Ilma on raikasta, on helppo hengittää. Ihmisiä ei ole missään, missään ei ole matalamielisyyttä, ei julmuutta, ei arjen musertavaa yksitoikkoisuutta, ei tyhjiä katseita, ei surua, katkeruutta, epätoivoa, kyyneleitä. Hiljaisuudessa väreilee elinvoima, rakkaus. Ympärilläni on metsän eläimiä, pehmeä sammal koskettaa poskeani, tunnen että minusta välitetään, olen kotona.
Täällä haluan elää, kuurona ja sokeana ihmisten maailman lohduttomalle rumuudelle. En halua enää olla ihminen enkä ajatella ihmisten ajatuksia.
Täällä haluan elää, kuurona ja sokeana ihmisten maailman lohduttomalle rumuudelle. En halua enää olla ihminen enkä ajatella ihmisten ajatuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kirjoitettu!
Täsmälleen samaa mieltä. Siksi olenkin omasta valinnastani työtön ja hengailen joka päivä metsässä. Suosittelen!
Kiitos palautteista.
Asuin kaksikymmentä vuotta korvessa. Lähimmät naapurit kymmenen kilometrin päässä, koulumatkaa sellaiset 40 km. Pelkkää yksinäisyyttä ja häpeää, ei kunnollista sosiaalista kasvua, ja silti "koti" on aina ristinä ja varjona vaikka muuttanut pois, en vain pääse yli ajatuksesta miten epänormaali olen nyt sen takia. Vanhemmat sentään hyvää väkeä, vaikka tekivätkin suurimman virheen kun muuttivat sinne pumpulipesään jossa ei saanut mitään todellisuuden tajua, jonne vaan... vaipu. Kasvuympäristö on yhtä kuin luonne.