mä kärsin anoreksiasta nuoruudessani n. 6 vuotta, joskus 17-23 vuotiaana. tähän aikaa kuuluivat:
- ylilaihuus
- ahdistuneisuus
- hirveät vatsakivut
- ajatusten pyöriminen melkein yksinomaan ruuan ja laihduttamisen ja urheilun ympärillä
- olematon sosiaalinen elämä koska pelkäsin joutuvani syömään seurassa
- seurustelusuhde ajatuksenakin mahdoton
- ei mitään seksuaalisia tunteita/elämää
- ei kuukautisia
- summa summarum, jälkikäteen nähtynä: ei elämää
nyt tosta on kulunut jo yli 10 v ja olen nykyään terve nainen. havahduin itse omaan sairauteeni yksi kaunis päivä, jolloin yhtäkkiä näin peilistä luurangon laihan itseni, jota olin aiemmin luullut lihavaksi. en toki parantunut samantien, mutta se oli käänne parempaan ja pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, sain normalisoitua suhteeni syömiseen ja em. listan oireet hävisivät elämästäni.
anorektikon suhden omaan itseen on todella vääristynyt, eikä hän tajua olevansa sairas. tai jos tajuaakin, ei halua parantua. mä toivon sydämestäni, että teistä suurin osa havahtuisi kuten minä havahduin ja saisi mahdollisuuden parempaan elämään. anoreksian takana on hirveä määrä itseinhoa, voisi kysyä näinkin, että kohtelisitko koskaan ketään toista kuten kohtelet itseäsi? esim. sisaruksia, vanhempia, parasta kaveria? eväisit ruuan ja pakottaisit himolenkeille.
mun tarkoitus ei ole saarnata eikä tuomita, tiedän mitä anorektikon elämä on ja miten todellisuus vääristyy. jokainen ansaitsee kuitenkin hyvän elämän. ihan jokainen.
onko omasi sitä?
- ylilaihuus
- ahdistuneisuus
- hirveät vatsakivut
- ajatusten pyöriminen melkein yksinomaan ruuan ja laihduttamisen ja urheilun ympärillä
- olematon sosiaalinen elämä koska pelkäsin joutuvani syömään seurassa
- seurustelusuhde ajatuksenakin mahdoton
- ei mitään seksuaalisia tunteita/elämää
- ei kuukautisia
- summa summarum, jälkikäteen nähtynä: ei elämää
nyt tosta on kulunut jo yli 10 v ja olen nykyään terve nainen. havahduin itse omaan sairauteeni yksi kaunis päivä, jolloin yhtäkkiä näin peilistä luurangon laihan itseni, jota olin aiemmin luullut lihavaksi. en toki parantunut samantien, mutta se oli käänne parempaan ja pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, sain normalisoitua suhteeni syömiseen ja em. listan oireet hävisivät elämästäni.
anorektikon suhden omaan itseen on todella vääristynyt, eikä hän tajua olevansa sairas. tai jos tajuaakin, ei halua parantua. mä toivon sydämestäni, että teistä suurin osa havahtuisi kuten minä havahduin ja saisi mahdollisuuden parempaan elämään. anoreksian takana on hirveä määrä itseinhoa, voisi kysyä näinkin, että kohtelisitko koskaan ketään toista kuten kohtelet itseäsi? esim. sisaruksia, vanhempia, parasta kaveria? eväisit ruuan ja pakottaisit himolenkeille.
mun tarkoitus ei ole saarnata eikä tuomita, tiedän mitä anorektikon elämä on ja miten todellisuus vääristyy. jokainen ansaitsee kuitenkin hyvän elämän. ihan jokainen.
onko omasi sitä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kiitos viestistäsi.
Jotenkin pisti ajattelemaan asioita, ja sitä miten paljon tää sairaus vie elämästä pois. Tunnistan kaikki nuo jutut mitä sullakin oli silloin kun sairastit. Ja totta on, ettei tajua olevansa sairas, ja jos tajuaakin, niin ei halua parantua, en minä ainakaan halua apua. En toivo itselleni mitään hyvää (itseinho), enkä odota mitään, korkeintaan vaan sitä että olisin laiha.
Ja sosiaaliset suhteet ahdistaa, etenkin isovanhemmistani oon etääntynyt hyvinkin paljon, koska siellä aina tuputetaan väkisin ruokaa, mikä taas mulla saa aikaan ahdistuneen ja aggressiivisen olon. Ja seurustelua en voisi kuvitellakaan nyt itselleni, vaikka tulisi kuinka upea tyyppi vastaan. Seksiäkään ei tee mieli..
On sellainen olo, että kuka edes haluaisi olla mun kanssa kun en näe itsessänikään mitään hyvää :(
Sinulle, aloittaja toivon kaikkea hyvää ja sitä, että pysyt kaidalla tiellä.
Voi kun ihana kuulla. Itse olen 10 vuotta sairastanut ja juuri kaikki nuo oireet tuttuja. Luulen tai ainakin sydämestäni toivon että olisin kanssa alkanut herätä.Äitienpäivänä heräsin jotenkin erilaisena. Ei rutiineja koko päivänä juurikaan ja olin ekaa kertaa äidin luona syömässä. Näin paria kaveriakin. Se oli ihana päivä ja sen jälkeen on ollut positiivisempi mieli ja oon jopa nauranut ekaa kertaa vuosiin. Hävisikö sinulla mahakivut kokonaan?itselläni on ollut välillä aika koviakin. Nyt ei ole hirveitä kipuja ollut hetkeen. pieniä kylläkin. Ihanaa kun kirjoitit tarinasi...se antoi lisää toivoa:)
Itse päästessäni pois anoreksiasta koin syvän tyhjyyden tunteen. Tajusin kuinka vääristynyttä ja pakkomielteistä elämäni oli ollut. Tutut turvalliset rutiinit rytmittivät päivää ja anoreksia oli minulle elämä.
Olen vihainen itselleni siitä kaikesta turhuudesta missä olin pitänyt itseäni, ihanniinkuin en olisi hahmottanut tilannetta ja yhtäkkiä näin sen liiankin selvänä. Siis sen kuinka turhaa kaikki oli ollut ja kuinka monta vuotta olin hukannut. Onneksi näin sen, mutta kuinka kipeältä se tuntuikaan kun tajusin että 10 vuotta, siis 10 oli mennyt hukkaan. :( Vaikka ikinä ei pitäisi ajatella että elämä menee hukkaan mutta nyt olen niin yksinäinen kun anoreksia ei ole enää elämäni. Ihanniinkuin opettelisin elämään uudestaan. Kaikki ne ajatukset ovat niin iskostuneet tajuntaani ja pakkomielteet tulleet osaksi elämää että toisaalta elämä on vapauttavaa nyt mutta toisaalta niin pelottavaa koska olen menettänyt sen tietyn hallinnan ja turvallisuuden jopa mitä koin anoreksia-aikoina. Aiemmin toivoin olevani laiha, nyt toivoisin että olisin vain onnellinen. Aiemmin luulin että laihana kaikki olisi paremmin mutta jossain vaiheessa anoreksiasta tuli vain elämäntapa, tapa täyttää sisäistä tyhjyyttä.
Tiedän, parantuminen ei ole helppoa.. Minulla on nyt tunne ettei minulla ole elämää mutta ehkä jonain päivänä on, kun löydän itsetuntoni ja oman tien.
mulla tuli kyyneleet silmiin teidän vastauksia lukiessa. mä niin toivoisin, että teille koittaa vielä hyvä elämä, jossa on mahdollista kunnoittaa ja rakastaa itseään ehdoitta. muistan vieläkin niin elävästi sen kivun, sekä henkisen että fyysisen, jota mun arki sairastamisen aikaan oli. oli niin kokonaisvaltaisen voimaton olo oman itsen suhteen. sairaus vaan jyräsi yli, enkä edes käsittänyt että olin sairas. taisin tuntea jopa ylemmyydentuntoa itsekurista, mikä nyt jälkikäteen katseltuna tuntuu ihan mielettömältä. miten voi tuntea ylpeyttä siitä, että päivästä toiseen jaksaa kiduttaa itseään?
tulevaisuus? -nimimerkille: kyllä, mun vatsakivut on hävinneet kokonaan. mutta sehän on ihan normaali asia - terveen, riittävää ravintoa saavan saavan ihmisen vatsa ei ole kipeä, jos ei sitten ole kyse jostain ohimenevästä mahataudista. silloin sairausaikana olin täysin sokea syy-seuraussuhteille: en tajunnut että aivan järkyttävät vatsakivut johtuivat siitä, että olin niin nälkiintynyt enkä silti syönyt paljon mitään. samoin kuin jatkuva flunssa ja kuumeilu. vatsakivut olivat niin hirveitä, että pelkäsin jopa niitä sosiaalisia tilanteita joissa ei tarvinnut pelätä syömistä, koska mahaa viilsi tavan takaa ja yhtäkkisesti niin paljon, etten voinut olla kuin kaksinkerroin. musta on ihana kuulla, että sulla oli hyvä äitienpäivä ja sait tuntumaa siihen, miten paljon helpompaa elämäsi voi olla.
ja fgjgj: en voi omalta kohdaltanikaan sanoa, että parantuminen olisi ollut helppoa. ensinnäkin se oli hidasta ja toisekseen oikeastaan vasta muutamia vuosia toipumisen alettua havahduin hirveään syyllisyyteen ja vihan tunteisiin itseä kohtaan juuri mainitsemistasi syistä. miten olen voinut kohdella itseänin noin? miksi heitin vuosia hukkaan elämästäni? miten olen saattanut olla niin tyhmä? tällaisia ajatuksia pyöri mielessäni pitkään. mutta pikkuhiljaa olen oppinut suhtautumaan itseeni yhä lempeämmin ja lempeämmin ja ymmärtänyt, että olin silloin todella sairas, eikä toimintani ollut järjellistä. ja että sairastumisellekin oli syynsä, kyse oli tunne-elämän häiriöstä, johon vaikuttivat useat syyt.
uskon, että anoreksiaan sairastuneilla on aina taustalla tunne-elämän häiriöitä. sehän on mielen sairaus, vaikka ilmeneekin ilmeisimmin fysiikan tasolla. omalla kohdallani tosi vaikea isäsuhde vaikutti varmaan asiaan. välit ovat aina olleet vaikeat ja teini-iässä tilanne riistäytyi käsistä. anoreksiasta tuli keino todistaa itselle, että edes joku asia omassa elämässä on täysin omassa kontrollissa. vaikka tämä on tietysti harha, koska anoreksian takana on pakkomielteinen suhtautuminen syömiseen ja omaan itseen, mikä ei tietenkään kerro mistään todellisesta kontrollista. siinähän on nimenomaan oman pakkomielteensä uhri.
mä kuitenkin uskon, että on mahdollista parantua, ihan kokonaan, vaikka kivinen se polku onkin. jos on mahdollista turvautua ammatti-apuun, se varmaan helpottaa asiassa. olen itse hyötynyt terapiasta merkittävästi, vaikka aloitinkin sen vasta tervehdyttyäni ja aika pitkän ajan päästä.
monet meistä sairastuneista on erityisen herkkiä ihmisiä. voimakkaasti tuntevia, vaikka omistan tunteista vieraantuminen onkin tyypillistä sairauden aikana. herkkyyden kanssa voi kuitenkin oppia elämään kun suhtautuu itseensä myötätunnolla ja rakkaudella. ei tarvitse, eikä voi olla täydellinen ihminen. riittää kun on oma itsensä.
ajattele ihmisiä joista pidät tosi paljon. etkö pidänkin heistä juuri siksi, että he ovat sellaisia kuin ovat? virheineen päivineen.
mä tunnen suurta lämpöä teitä kohtaan, ihan vilpittömästi, ja toivon että askel kerrallaan elämä voittaa.
Moikka!
Ajattelin vielä kysyä että miten sun paraneminen käynnistyi?mitä asioita muutit ja miten jaksoit tsempata eteepäin kokoajan.?Itselläni monesti on loppunut puhti vaikka olisi hyvä alku. Miten esim muutit syömisiä/liikkkumisia yms rutiineita? Kuinka nopeasti pääsit eteenpäin? Kiitos jo paljon etukäteen. Kirjoituksesi antoi todella lisää toivoa:)
mun paraneminen käynnistyi todellakin siitä oudosta aamusta, jolloin yhtäkkiä näin itseni peilistä sellaisena kuin todella olin - luurangonlaihana. ikään kuin olisin saanut uudet silmät päähäni, joilla näkee todellisen kuvitellun sijaan. havainto oli niin järkyttävä, että päätin vissiin aika tietoisesti (en ihan muista koska siitä on niin kauan) yrittää lihoa muutaman kilon. olin siinä vaiheessa myös jo hyvin tietoinen elämäntapani aiheuttamasta jatkuvasta niin henkisestä kuin fyysisestä (ennen kaikkea jälkimmäisestä) huonovointisuudesta.
muistan, että syöminen oli aluksi tosi vaikeaa. pää pisti vastaan oikein urakalla. mutta söin silti ja nimenomaan sellaisia ruokia joista pidän. vähän kerrallaan. useimmin kuin ennen. anoreksia-aikoinani söin harvoin, kolme kerta päivässä, piste. minimaalisia annoksia. aloin syödä useammin, pistellä jotain suuhuni aina silloin tällöin, vaikkei huvittanutkaan.
luulen, että omalla kohdallani käänne liittyi siihen että todella tajusin olevani sairas. peilikuva näytti sen minulle niin selvästi.
kun painoa tuli pikkuisenkin lisää, huomasin, että esim. vatsakivut vähenivät. en ollutkaan enää koko ajan kipeä. en ajatellut pelkästään ruokaa, päähän mahtui muitakin asioita.
en muista kauanko paraneminen loppujen lopuksi kesti. alusta loppuun varmaan vuosia, koska takapakkiakin oli aina välillä. huomasin, että stressille altistuminen voimisti vanhoja sairaudenaikaisia ajattelumalleja. pyrin olemaan tietoinen tästä.
luin myös anoreksiaa ja sen hoitoa käsittelevää kirjallisuutta aika tavalla. siitä oli apua. kun tajusi kaikkien oireiden täsmäävän itseensä. tajusin, että elämäni voisi olla parempaakin. että olisi kiva jos olisi.
muistan miten iloinen olin kun sain ekat luomukuukautiset. olin saanut hormonihoitoa aiemmin, eikä sekään aluksi tehonnut. kuukautisten tulo oli mulle merkki siitä, että olin todella mennyt hyvään suuntaan. olin ehtinyt jo todenteolla huolestua itseaiheutetun lapsettomuuden riskistä - joka siis on todella todellinen anoreksiaa sairastavilla!
luulen, että paranemisen myötä, tai siinä sivussa, tuli muita asioita elämääni jotka tukivat parantumista. opiskelu, poikaystävä, jne. hormonitoiminnan virkoamisen myötä myös seksuaalinen elämä heräsi henkiin.
elämä vaan muuttui pikkuhiljaa niin paljon paremmaksi.
nykyään olen samanpainoinen kuin ennen sairastumistani. eli ihan normaalipainoinen. syön säännöllisesti ja terveellisesti. liikun ja reippailen hyvin mielin, ilman pakkoa. olen hyvin tyytyväinen ulkonäkööni, ylpeä naisellisista muodoistani, pehmeästä kimmoisasta ihosta ja terveestä hehkusta kasvoilla. elän onnellisessa parisuhteessa.
ilman halua parantua ja tietoista ponnistelua sen eteen en olisi tässä. olisin yksin, laiha ja ahdistunut, uppoutunut omaan kummalliseen maailmaani, sokea elämän pienille ihmeille, jotka ovat tässä ympärillä koko ajan. jos on koko ajan keskittynyt vain itseensä, ne jäävät huomaamatta.
tulevaisuus?: mun mielestän sun äänestä kuuluu, että sä haluat parantua. halu on kaiken alku ja juuri, kaiken mahdollistaja. sä olet kaunis ihana arvokas ihminen. me kaikki ollaan.
Moikka! Tossa oli juuri paljon mitä minulle on tässä tapahtunut. Juuri sillon äitienpäivänä tuntui että heräsin eri ihmisenä. Olen huomaannut että yksinolo on pahinta ja tietenkin yksin kotona on vaikea taistella rutiineja vastaan kun pitäsis keksiä jotain niiden tilalle.
Itse olen kyllä syönyt aikas paljon(verraten että minulla on anoreksia) vähintään 1600-1900 kcal päivässä jo aika pitkään ja liikkumiseni on vain kävelyä 1-1.5h. Eli ei kovin rasittavalta kuulosta mutta kun se on juuri sitä pakkoa niin se on epämukavaa. Syön joka päivä myös jotain herrkua. Jäätelöä,vanukasta,keksiä jne. Pyrin kuitenkin syömään terveellisesti.
Lopetitko liikkumista kokonaan missää vaiheessa tai piditkö taukoa?. Kiitos paljon kannustuksesta. sain todella plajon lisäpuhtia viesteistäsi. Kiitos että uskot minuun. Olen aika yksin mutta haluan vielä nauttia elämästä ja pitää hauskaa:).
heippa
musta kuulostaa että olet tosiaankin menossa parempaan suuntaan! hienoa!
en lopettanut liikkumista kokonaan missään vaiheessa, se on asia, josta olen pitänyt koko ikäni. liikuin myös ennen sairastumista ja sen jälkeen, suurena erona on se, ettei siihen terveenä liitty pakkoajatuksia eikä se ole liian rankkaa. tärkeää on myös se että se tuottaa iloa, eikä pelkästään 'parempaa omaatuntoa'.
en tiedä painostasi ja voinnistasi, mutta jos tuntuu, ettei kävelylenkit ole yksinomaan pakkoa vaan myös pidät niistä, uskoisin ettei ole haittaa jatkaa. mutta jos olet heikossa kunnossa kannattaa varmaan vähentää. en tietenkään ole mikään lääkäri. ja kävelläkin voi toki eri tavoilla: niska limassa puolijuoksia tai sitten rauhallisesti maisemista nauttien ja lintuja kuunnellen.
pienen tutkailun perusteella tämä palsta ei kyllä vaikuta yhtään paranemismyönteiseltä. minusta suurin osa viesteiltä on täällä tosi sairailta ihmisiltä ja vaikka olenkin jo parantunut, niiden lukeminen tuo pahan olon. ehkä sinun olisi hyvä löytää joku paranemiseen myönteisesti suhtautuva palsta/yhteisö. tämän palstan viestien parissa pyöriminen vahvistaa vinksautuneen maailman uskottavuutta. sulla on selkeä suunta siitä pois.
Moikka!
Kiitos neuvoista.
Olen kyllä aika huonona. 168/38. Haluaisin painon yli 50kg. Olen kylä aina kanssa harrastanut liikuntaa mutta nyt jo kävelykin tuntuu välillä aika raskaalta vaikka rauhassa menenkin mutta kun se on sitä pakkoa. Tosin nyt olen pystynyt vähän joustamaan niin tuntuu jopa välil ihan kivalta. Harmittaa kun ei voi nyt kesällä mennä rannalle tai ratsastamaan tms. Olen niin vihainen itselleni kun en ole saanut mitään aikaseksi. Haluaisin vihdoin päästä nauttimaan elämästä. Olen erittäin iloinen että sinä olet pystynyt siihen ja nujertanut sen mörön.
totta, sun mittasi kuulostavat kyllä aika vaarallisilta. saatko jotan ammattiapua tilanteeseen?
jos haluat kirjoittaa mulle, voin ehkä jakaa vielä jotain vinkkejä, joilla pääsisit ehkä eteenpäin tilanteessasi: [email protected] en ole kohtapuoleen kovin paljon netin päässä kun kesä tulee, mutta ehkä ennen sitä. siis ihan vertaistukimielessä.
tän palstan selailu varmaan kannattaa jättää vähemmälle. tää on tervehtyneellekin ikävää luettavaa. vaikka tilanteesi onkin vielä haastava ja painosi pelottavan alhainen, sun on mahdollista parantua. mäkin parannuin. se on yksin susta itsestäsi kiinni, ei kenestäkään muusta.
omasta puolestani voin sanoa, että elämä on tosi paljon parempaa nyt. to-si pal-jon.
Ihana kuula:)joo otan sun osotten kiitos:)
Hei, mä olen "havahtunut" jo 1½vuotta sitten ja muutin koko elämäntavan uusiks...edelleen vaan syön niin kevyesti että paino ei meinaa nousta, tahtoa on ,nyt on tullut hirveä itseinho ku olen niin SAAMATON etten ole saanut painoa nousemaan vaikka oma laihuuteni kuvottaa minua itseänikin, välttelen peilejä ja inhoan omaa olemustani...silti en saa syötyä tarpeeksi. Sun ajatukset kuulostaa hyvin tutuilta ja tunnut olemaan samassa tilanteessa. Mä olen 153cm/33kg...tavoite edes 10kg
Jos meistä olisi vaikka apua toisillemme....tutustutaanko? Mistäpäin olet?
Laita mailia [email protected] jos kiinnostaa =)
Ilona