Kielenvalinnan dominoefekti
Uhanalaisen vähemmistökielen elinvoimaisuus ja tulevaisuus on kiinni pitkälti sen puhujien henkilökohtaisista valinnoista. Millään elvytystoimilla, projekteilla ja lainsäädännöllä ja budjeteilla ei ole oikeasti merkitystä, jos kieliyhteisön jäsenet eivät puhu keskenään ja lapsilleen vähemmistökieltä.
Saako vähemmistökielten tutkija ja kielellisten oikeuksien puolustaja sanoa näin? Minusta saa, kunhan tuo yhtä selvästi esille sen, että henkilökohtaiset kielelliset valinnat ovat riippuvaisia myös ympäröivän enemmistöyhteisön tuesta, asenteista ja virallisesta kielipolitiikasta. Siihen on vissi syy, jos saamen tai tšuvassin kieltä äidinkielenään puhuva ihminen ei puhu lapselleen saamea tai tšuvassia vaan alueen enemmistökieltä. Yleensä syyt löytyvät yksinkertaisista, inhimillisistä tragedioista: vuodet asuntolakoulussa, jossa oman kielen puhumisesta seurasi häpeää ja kipua; “asiantuntijoiden” näkemykset monikielisyyden tuhoisuudesta; toive siitä, että omat lapset selviäisivät elämässään helpommalla. Se, että asiat ovat nykyisin toisin (meillä Pohjoismaissa nimittäin), ei välttämättä auta. Sulauttamispolitiikan vuosikymmenien tai –satojen jäljet eivät haihdu yhdessä sukupolvessa.
Kaksi- tai monikielisen yhteisön kielelliset valinnat ovat minun laillani orientoituneille kielentutkijoille alati kiehtova aihe. Päästäpäs kielisosiologi monikieliseen seurueeseen; hän saattaa näyttää vaarattomalta, mutta tosiasiassa hän seuraa haukan katsein ja lepakon korvin, mitä kieltä kuka puhuu kelle ja missä tilanteessa. Kielenvalinta ei aina näytä loogiselta. Yhtäkkiä vaihdettiin kieltä kesken lauseen ilman näkyvää syytä, ja kas, nyt A puhuu B:lle enemmistökieltä, vaikka juuri äsken puhui samasta aiheesta vähemmistökielellä.
Yhdestä seikasta olen itse vakuuttunut vähemmistökielisiä yhteisöjä tutkiessani tai niissä muista syistä hengaillessani. Nimittäin siitä, että kielenvalinta on usein silkkaa matematiikkaa ja dominoefektin tulos.
Tämä on yksi syy siihen, miksi minä puhun lapsilleni inarinsaamea sellaisissa tilanteissa, joissa on läsnä muita saamenkielisiä. Olen huomannut käytännössä, mitä tapahtuu, jos puhun lapsilleni silloin suomea (niin kuin kotona heille enimmäkseen puhun): Ensinnäkin, kun saamen puhujat kuulevat minun puhuvan lapsilleni suomea, hekin puhuvat näille todennäköisemmin suomea. Toisekseen, he saattavat ruveta puhumaan suomea myös minulle. Kolmannekseen, jos he eivät ole systemaattisia kielenvalinnassa omien lastensa kanssa, he saattavat vaihtaa suomeen myös näiden kanssa. Neljännekseen, ei ole juurikaan toivoa, että lapsemme puhuisivat tällaisessa tilanteessa saamea, jos me emme tee niin.
Se, minkä kielen kaksi- tai monikielinen valitsee, on siis usein herkkä asia, johon vaikuttaa olennaisesti ympäröivien ihmisten kielenvalinta. Kaksikielisessä yhteisössä on aina niitä ihmisiä, jotka valitsevat johdonmukaisesti vähemmistökielen kaikille sellaisille, jotka vähintään auttavasti sitä osaavat. Vanhempien ja lasten välisessä suhteessa johdonmukaisuus on nähdäkseni yleisempää kuin kaksikielisten aikuisten välillä: tiedostavat vähemmistökieliset vanhemmat pyrkivät puhumaan lapsilleen aina vähemmistökieltä. Paljon on kuitenkin myös sellaisia vanhempia, joiden kielenvalinta omille lapsilleen riippuu suuresti ympäristöstä. Mitä tulee aikuisille tai toisten ihmisten lapsille puhumiseen, tällaisten epävakaampien kielenvalitsijoiden valinta on vielä suuremmin kiinni ympäristön kielestä.
Kielenvalinnan tiedostaminen onkin tärkeää uhanalaisten vähemmistökielen puhujayhteisössä. Se, millä kielellä yksittäinen puhuja puhuu tietyssä tilanteessa, vaikuttaa loppujen lopuksi koko ryhmän kielenvalintaan. Ryhmän kielenvalinta taas vaikuttaa kielen arvoon, asemaan ja koko tulevaisuuteen. Kielen elpymisessä olennaisempaa on se, että puhutaan vähemmistökieltä, kuin se, että puhutaan vähemmistökielestä.
Tämän takia vähemmistökielen puhujayhteisössä kannattaisi käyttää hyväksi jokainen mahdollisuus vähemmistökielen valintaan. Jos ei muista syistä, niin vähintään tämän takia kannattaisi suhtautua positiivisesti myös vähemmistökieltä hallitseviin enemmistön jäseniin. Jos heidät hyväksytään kielenkäyttäjiksi, he voivat osaltaan lisätä vähemmistökielen käyttöä puhetilanteissa. Jos taas heille annetaan mahdollisuudeksi puhua vain omaa kieltään, he eivät voi muuta kuin enemmistökielistää yhteisöä.
http://blogs.helsinki.fi/t-retki/2010/04/08/kielenvalinnan-dominoefekti/#more-754
Uhanalaisen vähemmistökielen elinvoimaisuus ja tulevaisuus on kiinni pitkälti sen puhujien henkilökohtaisista valinnoista. Millään elvytystoimilla, projekteilla ja lainsäädännöllä ja budjeteilla ei ole oikeasti merkitystä, jos kieliyhteisön jäsenet eivät puhu keskenään ja lapsilleen vähemmistökieltä.
Saako vähemmistökielten tutkija ja kielellisten oikeuksien puolustaja sanoa näin? Minusta saa, kunhan tuo yhtä selvästi esille sen, että henkilökohtaiset kielelliset valinnat ovat riippuvaisia myös ympäröivän enemmistöyhteisön tuesta, asenteista ja virallisesta kielipolitiikasta. Siihen on vissi syy, jos saamen tai tšuvassin kieltä äidinkielenään puhuva ihminen ei puhu lapselleen saamea tai tšuvassia vaan alueen enemmistökieltä. Yleensä syyt löytyvät yksinkertaisista, inhimillisistä tragedioista: vuodet asuntolakoulussa, jossa oman kielen puhumisesta seurasi häpeää ja kipua; “asiantuntijoiden” näkemykset monikielisyyden tuhoisuudesta; toive siitä, että omat lapset selviäisivät elämässään helpommalla. Se, että asiat ovat nykyisin toisin (meillä Pohjoismaissa nimittäin), ei välttämättä auta. Sulauttamispolitiikan vuosikymmenien tai –satojen jäljet eivät haihdu yhdessä sukupolvessa.
Kaksi- tai monikielisen yhteisön kielelliset valinnat ovat minun laillani orientoituneille kielentutkijoille alati kiehtova aihe. Päästäpäs kielisosiologi monikieliseen seurueeseen; hän saattaa näyttää vaarattomalta, mutta tosiasiassa hän seuraa haukan katsein ja lepakon korvin, mitä kieltä kuka puhuu kelle ja missä tilanteessa. Kielenvalinta ei aina näytä loogiselta. Yhtäkkiä vaihdettiin kieltä kesken lauseen ilman näkyvää syytä, ja kas, nyt A puhuu B:lle enemmistökieltä, vaikka juuri äsken puhui samasta aiheesta vähemmistökielellä.
Yhdestä seikasta olen itse vakuuttunut vähemmistökielisiä yhteisöjä tutkiessani tai niissä muista syistä hengaillessani. Nimittäin siitä, että kielenvalinta on usein silkkaa matematiikkaa ja dominoefektin tulos.
Tämä on yksi syy siihen, miksi minä puhun lapsilleni inarinsaamea sellaisissa tilanteissa, joissa on läsnä muita saamenkielisiä. Olen huomannut käytännössä, mitä tapahtuu, jos puhun lapsilleni silloin suomea (niin kuin kotona heille enimmäkseen puhun): Ensinnäkin, kun saamen puhujat kuulevat minun puhuvan lapsilleni suomea, hekin puhuvat näille todennäköisemmin suomea. Toisekseen, he saattavat ruveta puhumaan suomea myös minulle. Kolmannekseen, jos he eivät ole systemaattisia kielenvalinnassa omien lastensa kanssa, he saattavat vaihtaa suomeen myös näiden kanssa. Neljännekseen, ei ole juurikaan toivoa, että lapsemme puhuisivat tällaisessa tilanteessa saamea, jos me emme tee niin.
Se, minkä kielen kaksi- tai monikielinen valitsee, on siis usein herkkä asia, johon vaikuttaa olennaisesti ympäröivien ihmisten kielenvalinta. Kaksikielisessä yhteisössä on aina niitä ihmisiä, jotka valitsevat johdonmukaisesti vähemmistökielen kaikille sellaisille, jotka vähintään auttavasti sitä osaavat. Vanhempien ja lasten välisessä suhteessa johdonmukaisuus on nähdäkseni yleisempää kuin kaksikielisten aikuisten välillä: tiedostavat vähemmistökieliset vanhemmat pyrkivät puhumaan lapsilleen aina vähemmistökieltä. Paljon on kuitenkin myös sellaisia vanhempia, joiden kielenvalinta omille lapsilleen riippuu suuresti ympäristöstä. Mitä tulee aikuisille tai toisten ihmisten lapsille puhumiseen, tällaisten epävakaampien kielenvalitsijoiden valinta on vielä suuremmin kiinni ympäristön kielestä.
Kielenvalinnan tiedostaminen onkin tärkeää uhanalaisten vähemmistökielen puhujayhteisössä. Se, millä kielellä yksittäinen puhuja puhuu tietyssä tilanteessa, vaikuttaa loppujen lopuksi koko ryhmän kielenvalintaan. Ryhmän kielenvalinta taas vaikuttaa kielen arvoon, asemaan ja koko tulevaisuuteen. Kielen elpymisessä olennaisempaa on se, että puhutaan vähemmistökieltä, kuin se, että puhutaan vähemmistökielestä.
Tämän takia vähemmistökielen puhujayhteisössä kannattaisi käyttää hyväksi jokainen mahdollisuus vähemmistökielen valintaan. Jos ei muista syistä, niin vähintään tämän takia kannattaisi suhtautua positiivisesti myös vähemmistökieltä hallitseviin enemmistön jäseniin. Jos heidät hyväksytään kielenkäyttäjiksi, he voivat osaltaan lisätä vähemmistökielen käyttöä puhetilanteissa. Jos taas heille annetaan mahdollisuudeksi puhua vain omaa kieltään, he eivät voi muuta kuin enemmistökielistää yhteisöä.
http://blogs.helsinki.fi/t-retki/2010/04/08/kielenvalinnan-dominoefekti/#more-754
Vastaukset 1
Vanhimmat
Surunuoret alkavat käyttää enemmän ja enemmän suomea keskusteluissaan. Nuoriso ei tunnetusti halua erottua, ainakaan negatiivisesti. Ruotsin kieli koetaan negatiiviseksi suomalaisten keskuudessa, varsinkin nuorten.
Siis ruotsinkielisyys hiipuu vääjäämättä huolimatta kaikista toimenpiteistä, rahasta ja valtiovallan ponnisteluista. Jos surunuoret eivät itse kieleensä usko, niin kuinka muutkaan.
Mutta missä on tragedia? Ei ole mitään tragediaa. Ruotsinsuomalaiset ruotsinkielistyvät sukupolvien saatossa ja suomenruotsalaiset suomenkielistyvät samoin.
Näin on ihan hyvä!