mulla on siis vuosi sitten diagnosoitu anoreksia, jota mulla oli sitä ennen ollut suunnilleen kaksi vuotta, vähän vaikea sanoa, niin hiljalleen siihen ajauduin. olin melkein kymmenen kiloa alipainoinen, mutta viime kesän ja syksyn aikana lihoin kaksitoista kiloa. nyt painoa on tippunut muutama kilo, varmaa tietoa painosta mulla ei ole, koska vaikka omistan vaa'an, en kykene sille nousemaan. pelottaa.
viikolla en syö just mitään. maanantaina ja tiistaina saatan vetää vähän ruokaa, jos viikonloppuna ahmiminen on jäänyt päälle tai muuten vaan on surkea ja epätoivoinen olo. käytän helvetinmoisia määriä laksatiiveja, ja olen tyytyväinen vasta kun olen "tyhjä". mikään muu ei kelpaa mulle, muuten olen hukassa enkä ole minä itse. olen epäonnistunut paska, ja epäonnistumisista seuraa usein ahmimista. joka viikko päätän, että paastoan muutaman viikon, mulle tulee onnistuneesta paastosta ihan oikeasti hyvä olo, ei vain henkisesti, tunnen olevani puhdas ja olen paljon pirteämpi kuin jos syön. jaksan tehdä asioita niin paljon, että itseänikin pelottaa. vetää kunnon treeniä salilla, vaikken olisi syönyt päiviin. viime aikoina joka viikko on kuitenkin päättynyt ahmimiseen. tänäänkin kiskoin isot ranskalaiset, grillimakkaran ja salaattia - eihän mulla kotona ole ruokaa, ja kun nälkä yllättää kännissä, tarjolla on ihraa, ihraa ja lisää ihraa. rasva puskee naamasta, turvottaa, ällöttää, huomenna ihoni haisee ihan nakkikioskin mausteille, ja olo on voimaton.
joskus - usein näiden saastaisten ahmimisieni jälkeen, joista tämä on pienimmästä päästä - syön terveellisesti. kasviksia, jugurttia, aika harvoin lihaa tai mitään rasvaista. jäätelöä kyllä menee litratolkulla, mikä olikin/onkin syy lihomiseeni. paastotessani suunnittelen ostavani kattilan, jossa keittää kasviskeittoja, unelmoin päivästä, jolloin kykenen syömään aamupalan, päiväruoan ja ehkä jotain muutakin. tuntematta saatananmoista ahdistusta.
tiedän, että ahmimiseni johtuvat päivien syömättömyydestä, liiasta liikunnasta ja alkoholista, mutta myös yksinäisyydestä ja toivottomuuden tunteesta. on mulla kavereita ja suhde, mutta kun olen tosi väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, eikä tiedossa ole mitään kivaa tekemistä tai mua ahdistaa muuten vain, täytän tyhjyyden ahmimalla. tiedän sortuvani kuitenkin ja koska pelkään sitä, ahmiminen tuo tavallaan turvan - voinpahan kohta aloittaa taas alusta....
viikolla en syö just mitään. maanantaina ja tiistaina saatan vetää vähän ruokaa, jos viikonloppuna ahmiminen on jäänyt päälle tai muuten vaan on surkea ja epätoivoinen olo. käytän helvetinmoisia määriä laksatiiveja, ja olen tyytyväinen vasta kun olen "tyhjä". mikään muu ei kelpaa mulle, muuten olen hukassa enkä ole minä itse. olen epäonnistunut paska, ja epäonnistumisista seuraa usein ahmimista. joka viikko päätän, että paastoan muutaman viikon, mulle tulee onnistuneesta paastosta ihan oikeasti hyvä olo, ei vain henkisesti, tunnen olevani puhdas ja olen paljon pirteämpi kuin jos syön. jaksan tehdä asioita niin paljon, että itseänikin pelottaa. vetää kunnon treeniä salilla, vaikken olisi syönyt päiviin. viime aikoina joka viikko on kuitenkin päättynyt ahmimiseen. tänäänkin kiskoin isot ranskalaiset, grillimakkaran ja salaattia - eihän mulla kotona ole ruokaa, ja kun nälkä yllättää kännissä, tarjolla on ihraa, ihraa ja lisää ihraa. rasva puskee naamasta, turvottaa, ällöttää, huomenna ihoni haisee ihan nakkikioskin mausteille, ja olo on voimaton.
joskus - usein näiden saastaisten ahmimisieni jälkeen, joista tämä on pienimmästä päästä - syön terveellisesti. kasviksia, jugurttia, aika harvoin lihaa tai mitään rasvaista. jäätelöä kyllä menee litratolkulla, mikä olikin/onkin syy lihomiseeni. paastotessani suunnittelen ostavani kattilan, jossa keittää kasviskeittoja, unelmoin päivästä, jolloin kykenen syömään aamupalan, päiväruoan ja ehkä jotain muutakin. tuntematta saatananmoista ahdistusta.
tiedän, että ahmimiseni johtuvat päivien syömättömyydestä, liiasta liikunnasta ja alkoholista, mutta myös yksinäisyydestä ja toivottomuuden tunteesta. on mulla kavereita ja suhde, mutta kun olen tosi väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, eikä tiedossa ole mitään kivaa tekemistä tai mua ahdistaa muuten vain, täytän tyhjyyden ahmimalla. tiedän sortuvani kuitenkin ja koska pelkään sitä, ahmiminen tuo tavallaan turvan - voinpahan kohta aloittaa taas alusta....
Vastaukset 1
Vanhimmat
tekstini on sekavaa, koska olen kännissä ja vaikka tiedän, että nämä asiat pitäisi käsitellä, jotenkin työnnän ne ulos itsestäni. tai mietin tätä kaikkea kuin olisin joku ulkopuolinen, enkä juuri se kuka tässä helvetissä elää. en vain jaksa enää. ilot ja surut menee multa ihan ohi, vihaan vain itseäni. vaatteet ei mahdu enää päälle tai kiristää, ahmiminen ällöttää ja hävettää, syömättömyys ahdistaa, sillä tiedän, ettei se ole ikuista. ja myös vituttaa, sillä haluaisin syödä. unelmoin, että voisin syödä aamulla pari sellaista pieni pyöreä näkkileipää kurkulla ja ehkä juustolla, päivällä jotain lämmintä ja mausteista keittoa, missä on kokonaisia kasviksia eikä vain sosetta, illalla ehkä jugurttia. tiedän, ettei tuo ole iso ruokamäärä, mutta jokapäiväinen syöminen tuntuu ihan mahdottomalta. tiedän, että saattaisin jopa laihtua, jos söisin joka päivä, enkä parina päivänä viikossa ihramättöpaskaa, ja lopunaikaa eläisi säästöliekillä. tiedän, että ahdistus ja ehkä masennuskin helpottaisivat, olisin vapaa. sitä minä eniten haluan, vapautta, ja tällä hetkellä se on mulle syömättömyys. josta on tullut myös vankila, ja näistä saastaisista ahmimisista "lomaa". olen varmaan tosi häiriintynyt, jos käsitykseni lomasta on itseinho, sulkeutuminen ja kuolemantoivo.
anoreksiaa tämä ei siis ole, ja koska olen oksentanut tahallani ehkä alle kymmenen kertaa koko elämäni aikana, ei tämä mielestäni bulimiaakaan ole. en sairastunut tähän tavoitellakseni laihuutta, vaan tyhjyyttä. tyhjää mahaa, puhdasta elimistöä. laihtuminen tuli vain siinä sivussa, ja kyllä mä laiha haluaisinkin olla. mulla on ahmimisten jälkeen aivan hirveää nesteturvotusta, enkä nyt liioittele, sillä jopa äitini, joka kaunistelee asioita, huolestui. eihän se tiedä millaisia määriä kiskon laksatiiveja. pelkään bediä, mutta koska olen muutaman päivän syömättä, liikun ja luultavasti kiikun normaalipainon alarajalla, ei mulla sitä ole. ainakaan vielä, eikä toivottavasti ikinä. mä en siis ihannoi äärimmäistä laihuutta ja on päiviä, kun en näe itseäni jumalattoman läskinä (myös päiviä, kun en oikeasti kykene katsomaan peilistä ja inhoan itseäni niin, että tahdon ulos kropastani), en niinkään laske kaloreita (tiedän laskemattakin, miten paljon missäkin sapuskassa niitä on), enkä kykene liikunnalla kuluttamaan syömääni. käyn salilla suunnilleen 2-3 kertaa viikossa, ajan kuntopyörää ja teen jalkalihaksia, sillä haluan vahvat ja vähän paksummat jalat, jotta olisin vähän naisellisempi. joskus jumppaan.
mitä tää siis teidän mielestä on? tiedän, ettei vieras ihminen (eikä oikeestaan tuttukaan) voi kertoa koko totuutta, mutta olisi kiva kuulla, mitä itse ajattelette, jos teillä on samankaltaista...