Oljenkorsi tämäkin, olen masentunut veljeni vuoksi, koska hän on ollut monet vuodet niin yksin. Kyyneleet tirahtavat silmiini, olen yrittänyt hakea apua onnistumatta siinä. Otamme kaikilla vapailla ja lomillani hänet mukaamme mökille kanssamme, myös äitimme. Veljeni aina puhuu yksinäisyydestään ja halustaan saada ystävä, mutta esteenä on hänen lievä muistihäiriönsä joka estää hakeutumasta itsenäisesti toisten seuraan. Iältään on 55-vuotias ja komea, tumma ja ruskeasilmäinen, mutta niin yksin. Asuu Helsingin Suutarilassa. Kotinsa on tiptop ja yrittää kotinsa järjestyksellä saada päiviinsä sisältöä. En usko tähänkään kirjoitukseen tulevan mitään apua.
Yksinäinen veljeni
Rakas veli
71353
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinun pitäisi kertoa hänestä enemmän, jotta voisimme antaa vinkkejä.
Käykö hän töissä? Mietin, että olisiko hänen mahdollista aloittaa vapaaehtoistyö? Sitä kautta tutustuisi uusiin ihmisiin ja saisi ohjelmaa päivään.
Kannattaisi etsiä sellaista tekemistä, josta hän pitää. Olisiko kansalaisopistolla, seurakunnalla tai eri järjestöillä jotain, mitä voisi harrastaa? Muistihäiriö ei kai ole este esim. kuvataiteiden harrastamiseen. Vaikkei hän harrastuksen kautta löytäisikään sydänystävää, muista ihmisistä on kuitenkin seuraa ja sitä kautta hänen on helpompi sosiaalisoitua.
Kirjoituksestasi huomaa, että olet hänelle todella ihana sisko!
Olipa ihanaa saada vastaus. Kaikkea on yritetty, esteenä on ollut se, että hän ei lähde yksin mihinkään (muisti). Hän on eläkkeellä, puhuu kyllä töihin menosta, mutta se ei ole mahdollista. On tosiaan vaikea tilanne, kun ei ole sitä tietokonettakaan. Olen maininnut sen hankkimisesta, mutta ei innostu asiasta. Niinhän se on ettei ketään tule kotiin hakemaan, vaikka sitä hän kai odottaa. Kuitenkin varmasti on paljon samanlaisessa tilanteessa olevia, kuin vain kohtaisivat toisensa, mikä olisi hienoa.
Mulle tuli mieleen että olisiko vertaistuesta apua? Silloin veljesi huomaisi ettei ole yksin muistihäiriönsä kanssa. Monilla yhdistyksillä on myös tapahtumia ja matkojakin. Hienoa että olette veljen tukena ja lomailette yhdessä.
Ensinnäkin pitää sanoa, että olet hieno sisar veljellesi, kun haluat auttaa hänet lievittämään hänen yksinäisyyttä. Sairaus on aina vaikea asia ja se voi rajoittaa elämää todella paljon ja tehdä yksinäiseksi - tiedän kokemuksesta.
Jos uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, niin kannattaisi ehkä alkaa niistä, joita jo jotenkin tuntee/tietää. Onko teillä suvussa esim. serkkuja tai pikkuserkkuja, joihin on ollut yhteyksissä? Yksi parhaita yksinäisyyden lievittäjiä on hyvät suhteet sukulaisiin (muihinkin kuin perheenjäseniin). Jos on rakkaita harrastuksia tai kiinnostusta aloittaa uusi harrastus, niin kannattaa kokeilla, jos niiden kautta saisi ystäviä ja seuraa.
Miten olisi, ehkä oudolta ja ehkä vastenmieliseltäkin kuulostava vaihtoehto että olisit hänen rakastajatar? Ehdotan tällaista tosissani ja toivon että et loukkaannu. Olisit hänen kanssaan että hän saisi kokea naisen lämmön, mutta kokea sen turvallisesti ja ilman parisuhteen kummallisia tai riipiviä kiemuroita. Valitettavasti hän on jo iäkäs ja hänen sairautensa varmasti aiheuttaa omat ongelmansa parisuhteen hankkimiseen, mutta te tunnette toisenne ja rakastatte toisianne ja tunnet vahvasti häntä kohtaaan. Te olette käsittääkseni jo niin iäkäs että ette voi saada lapsia vaikka hänen siemenensä joutuisikin sinuun, joten mikään ei siltäkään osin estäisi ja saisitte molemmat hyvät muistot, arvostusta, rakkautta ja läheisyyttä ja tietenkin nautintoa. Minä olin itse 52 vuotias ja elänyt jo neljännesvuosisata leskenä kun ymmärsin ihon kaipuun jota 60 vuotias vielä kokematon veljeni koki. Minun kävi sääliksi vuosikaudet sitä mitä hän puhui toiveistaan vaikka me molemmat ymmärsimme että ne jäisivät vain toiveiksi. Hän eli pyörätuoliin sidottuna, vaikka hän jaksoi kävellä lyhyitä matkoja itsekin. Viimein hän pyysi minua toteuttamaan sen mitä ei ollut koskaan saanut kokea.
Oletteko jo miettineet tätä SPR:n ystäväpalvelua? http://www.oleystava.fi/
Kirjoituksesi on koskettavaa luettavaa, ehkä siksi että tuo voisi kertoa myös minusta parinkymmenen vuoden kuluttua. Kerrot olevasi masentunut, joka tietenkin vaikeuttaa veljesi auttamista. Masentuneenahan toimintakyky laskee, eikä edes itsestään jaksa huolehtia. Kumman ongelma on nyt suurempi, sinun masennuksesi vai veljesi yksinäisyys?
Vai onko masennuksesi vain mielipahaa, jota koet yksinäisen veljesi vuoksi? Koetan luoda sinusta mielikuvaa ja ajattelen sinun olevan onnellisesti parisuhteessa ja ehkä lapsetkin ovat jo lentäneet pois pesästä. Useinhan siskolla on tuollainen rakkaudellinen ympäristö, jolloin riittää voimia myös koettaa ajatella yksinäistä ja onnetonta veljeä. Siskot jäävät harvemmin yksin.
Jos sinulla on sellainen turvallinen ja rakkaudellinen elämä, ehkä voisit auttaa veljeäsi. Otat hänet mukaasi mahdollisimman moniin paikkohin ja tutustutat hänen joihinkin naisiin.
Eikö veljesi puhu yksinäisyydestä muille kuin teille? Itse en halua kuormittaa sukulaisia yksinäisyydelläni vaikka kyllä he sen tietävät. Käyn puhumassa ongelmistani psykoterapiassa psykologille ja myös seurakuntani diakonille. Ei minua kuitenkaan kukaan ymmärrä, eikä kukaan ole halunnut alkaa lähimmäisekseni. Minulla on lievä mieleterveydellinen häiriö, ujous. Tai ei se tietenkään ole häiriö, mutta se aiheuttaa minulle ahdistuksen ja pelkoja. Syön yksinäisyyteni vuoksi tunne-elämää latistavia lääkkeitä, jolloin yksinäisyys ei tunnu niin pahalta, eikä ala pohtia itsemurhaa.