Olen 27v mies, enkä ole ikinä seurustellut, ei ole edes ollut mshdollisuutta. En ole mikään mielettömän komea mutta se nyt ei ongelman aihe olekaan. Jokainen mies voi löytää rakkauden jos osaa puhua, näin uskon. Lapsuuteni oli aika hirveä, lähinnä äitini takia, tarkemmin en nyt tässä kohtaa viitsi selittää. Luulen että tuon lapsuuteni takia minulla ei ole yhtään naispuoleista ystävää, eikä siis edes toivoakaan tyttöystävästä. Mies puolisia kavereita on joitakin, mutta tuo oma rakas puuttuu. En sitä muuten murehtisi, uskoisin että toivoa on mutta tuon lapsuuteni takia (jos nyt siitä johtuu) en osaa olla naisten kanssa, tahtoisin kyllä niin jutella ja yrittää, olla mukava ja rakastaa. Mutta jotenkin tunnen oloni ahdistuneeksi, en osaa luottaa, pelkään kai jotain. Vähän hankala selittää. Mutta vaikka miten tahtoisin ei mistään tule mitään.baareissakin on muutaman kerran ollut tilanne että on pyydetty naisten toimesta heidän pöytäänsä. Olen toki mennyt, ja yrittänyt taistella itseni kanssa että saisin juteltua. Aina kuitenkin tunnen lopulta itseni niin surulliseksi ja ahdistuneeksi että sanon jossain vaiheessa käyväni vaikka vessassa. Ja sitten häviän vähin äänin ulos. Viikonloppuna viimeksi kävi noin. Tuntuu niin pahalta. Olen alkanut ymmärtämään että tulen varmaan lopun elämääni olemaan yksin. En usko että tulen sitä kestämään..
valitanko turhasta?
henkka83..
9385
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
On vaikae sanoa johtuuko käytöksesi lapsuudestasi, koska et kerro asiasta tarkemmin, mikä sikäli kyllä ymmärrettävää. Tärkeintä on kuitenkin että itse tiedostat johtuuko käytöksesi/ongelmasi lapsuudestasi ja miten se vaikuttaa. Usko pois sen ymmärtäessäsi jo puoli ongelmaa on poistunut.
Itsellä lapsuuden vaikutus nyky elämään on selvä, olen avoin ja erittäin sosiaalinen, mutta aluksi ihmisiin tutustuminen nykyään vaikeaa, koska minulla on yllä aluksi suojamuuri. Tästä nyt sit pois yritän, paljon jo auttanut se että tiedostan itselläni syy-seuraus suhteet kunnolla. Rakkaan onneksi itse löysin hiukan pahimman ajan jälkeen, ja oli huikea apu, edelleenkin, hänestä minulle.
Nuo lapsuuden kokemukset tuntuvat elävän syväll'ä. Ei siinä kai muu auta kuin yrittää ohjailla käytöstään toiseen suuntaan, antaa sinunkin jollekkin naiselle mahdollisuus. Tiedän helppo sanoa..
Tsemppiä sulle!
Ihmisen käytökseen on olemassa kaksi funktiota. Ensinnäkin lapsuuden tapahtuma, vaikka koulukiusaus ehdollistaa häpeään ja välttelemiseen tilannetta jossa voi joutua naurunalaiseksi. Kun on ehdollistunut käyttäytymään estyneesti ihmisten parissa, niin silloin on eläytynyt ja vakuuttunut siitä että se on oikea tapa toimia. Tietty specific tapahtuma on ehdollistanut henkilön tuntemaan jotenkin. Toinen funktio on verensokeritasapaino. Jos olet väsynyt, ei kannata tehdä silloin valintoja, vaan nukkua, rentoutua tai juoda piristäviä juomia. Jos olet apaattinen ja nälkäinen, syö itsesi kylläiseksi niin olet kunnossa. Kun elimistö lopettaa vaikerruksensa, niin mieli on rautaa. Tuon verran on ihmisellä vastuuta käytöksestään, kaikki muu on Jumalan ja lain heiniä.
No, kerrottakoon vaikka lyhyesti että äitini oli pahasti mielisairas sinä aikana kun olin iältäni 6-15. Onhan hän vieläkin,mutta lääkitys kunnossa ja hän on suht normaali. Elämä oli todella helvettiä, tarkemmin en viitsi tällä palstalla kertoa jos sattuu joku tunnistamaan. Kyllä mä monesti olen miettinyt mistä luonteeni johtuu, olen todennut että kai omalla tavallani tuon lapsuuteni takia pelkään naisia. Lapsena kuitenkin äidin pitäisi rakastaa, mutta jos lähinnä pelkäät ja vihaat häntä niin ei se pienen lapsen mielelle varmasti hyvää tee. Huomaan töissäkin pieniä asioita, jos saan miehiltä palautetta työstäni, otan sen rakentavana ja hyvänä asiana, voi keskustella asiasta hyvin. Nainen kun antaa palautetta olen ihan paniikissa, koko lapsuuteni aikana en kuullut äidiltäni yhtään positiivista sanaa. Lähinnä haukkumista, väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistäkin. Noissa tilanteissa kai pelkään heti taas että tulee negatiivista palautetta. En mä äitiäni vihaa enää enkä syytä häntä mistään, olemme nykyään hyvissä väleissä eikä hän muista noista ajoista mitään. On hän anteeksikin pyytänyt, ja olen antanutkin. On vain sellainen tunne että nuo vuodet rikkoivat mussa pysyvästi jotain sellaista mitä ei kukaan tai mikään tule koskaan saamaan kuntoon. Haavathan ovat kyllä parantuneet, mutta tuo mieli kun on sellainen että sitä on hankala korjata.
Oletko ajatellut että alkaisit seurustella miehen kanssa? Voisit oppia pitämään miehestä sillä tavalla, vaikka se nyt ehkä tuntuisikin ällöttävältä. Jokatapauksessa et ahdistu miehistä joten kannattaa ainakin kokeilla.
Jep, no empä kyllä ole ajatellut enkä siihen kyllä mitenkään edes pystyisi. Ei sillä, ei ole mitään homoja vastaan, tunnenkin pari. Mutta en kyllä pystyisi edes ajattelemaan tuollaista. Naisen lämpö ja rakkaus on se mitä kaipaan.
nää on aina hankalia asioita.. kuten sanoit mieli on asia jota on hankala korjata. Uskon kuitenkin että lapsuuden jälkien vaikutusta elämäänsä voi vähentää, vaikkei ne haavat varmasti ikinä häviä. Ja uskon myös, että kun löydät sen just oikean naisen ni olos tuntuu hänen kans varmasti hyvältä, rakkaus kun tekee mielelle kans erikoisia temppuja :D okei, kuulostan joltain positiivarilta, mutta onhan muilki traumaattisia kokemuksia ja päässy yli niistä, ni pakko sen kai on uskottava olevan mahdollista.
Hienoa muuten, että olet antanut anteeksi äidillesi, turha kantaa kaunaa.
Jees, no eihän se äidin vika ole jos on sairas. Ei hän itselleen mitään voinut. Eikä isäkään oikein hoitoa osannut tai kehdannut hakea. Niin, eihän se, halua kyllä löytyy etsiä sitä naista vielä. Jokainen kerta vaan kun käy kuten edellä mainitsin painun syvemmälle kuoreeni. Saa nähdä miten kauan jaksaa edes yrittää. Tulee sellainen "miksi viitsisin, perseilen tän homman kuitenkin" fiilis. Baareissa käyntikään ei oikeen enää innosta, mikä varmasti johtuu siitä että ikää alkaa olla jo..
Et sinä turhasta valita mutta valitus ei auta.
Ymmärrätkö?
Itselläni onnellinen lapsuus, rakkausasioissa ei mitään onnea, paskaa vain tullut niskaan ja ei oikein enää jaksa edes yrittää.
Sinuna yrittäisin vähintään jos joku nainen osoittaa kiinnostusta ja yritä pinnistää. Ainakin tiedät sitten yrittäneesi parhaasi.
Ei ainakaan äiti pilannut silloin elämääsi ja olit vahvempi. Jos sitten ei tapahdu mitään niin ei voi tai auta mikään.
Suomi on yksinäisiä poikamiehiä täynnä joten et ole varmasti ainut joukossa.
Halusin oikiastaan vain moikata ja sanua, et on meitä muitaki joilla samanlaisia ongelmia/kokemuksia. Mulla vaan isä joka oli/on mielisairas...