Ihan sama vaikka olisin kuollut. Kukaan ei jäisi kaipaamaan vaan viettäisivät elämäänsä onnellisina omien rakkaidensa kanssa. Kukaan ei tule koskaan ihastumaan, rakastumaan tai haluamaan olla ystäväni. Vaan kaikki etsivät jonkin vian ja hylkäävät sitten. Nyt vaan suunnittelemaan keinoja täältä pois pääsemiseen.
Ihan saman vaikka
olisin...
6274
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Musta tuntuu välillä samalta! Useat ihmiset ottavat muhun yhteyttä, kun heillä menee huonosti. Kun nousukausi alkaa, niin välinpitämättömyys mua kohtaan alkaa myös. Jos taas tulee huono kausi, niin taas minut muistetaan. Jopa vuosien takaa. Joillekin jos erehtyy soittamaan, niin se on varmaa ettei tietyt tahot vastaa ollenkaan puhelimeen, eivätkä soita takaisin. Siis etenkin jos heillä sillä hetkellä sattuu menemään hyvin. Ottavat yhteyttä sitten kun heille itselleen sattuu mukavan elämän keskellä sopimaan. Näin saattaa käydä myös niiden ihmisten kanssa, keitä on pitkään luullut tosiystäviksi. Karua sitten tipahtaa tuosta luulosta maahan. Itse olen tehnyt sen päätöksen, etten aio luottaa täysin enää kenenkään aitouteen ja vilpittömyyteen tai hyvään tahtoon. Mutta ei saa antaa periksi! Todennäkösesti on kuitenkin joku, joka jäisi kaipaamaan, jos täältä lähtisi.
itse katkaisisin välit tuommoisiin siipeilijöihin ja hyväksikäyttäjiin välittömästi. Jos ei kelpaa kaveriksi kuin huonoina aikoina niin adios!
samansuuntaisia tuntemuksia, koska olen niin yksinäinen. Mutta jos sinulla olisi vaikkapa vain yksi samanhenkinen yksinäinen ystävä, sekin auttaisi! Minulla on sellainen, lapsuudenkaveri. Hän on kyllä tosi arvokas ja olen sen sanonutkin hänelle.
Mietipä olisiko lapsuudessasi vaikka joku yksinäinen ja voimaton/taidoton solmimaan ystävyyssuhteita kuten sinäkin. Ota sitten häneen yhteyttä vaikka kyselläksesi hänen kuulumisiaan. Kerrot sitten omiasikin ja siitä se voi sitten lähteä.
Toivon että päädyt muuhun kuin itsemurhaan, kyllä täältä jokainen pääsee ajallaan pois muutenkin.
Ei minuakaan kukaan jäisi kaipaamaan, paitsi äiti ja jossain määrin isä - tämä on mielestäni valitettavaa. Näin on ollut vuosikaudet, enkä ole sitä koskaan murehtinut. Minusta se on vapauttavaa. Kukaan ei ole minusta riippuvainen, enkä minä ole riippuvainen kenestäkään. Minulla ei ole juurikaan henkistä painolastia, kenestäkään ei tarvitse pitää huolta, ei ole velvollisuuksia ketään kohtaan. Se, että suuret ihmisjoukot vaipuisivat murheen alhoon kuolemani johdosta, ei mielestäni suinkaan ole toivottavaa.
Mutta mua ei jäisi kaipaamaan edes äiti tai isä. Äiti on jo kuollut ja isä ei koskaan perheessä ollut. Olen sen verran ollut sorrettu että olen alkanut kohtelemaan toisia samalla tavalla ja jyrännyt muiden yli niin että välit on menneet poikki. Olen sen verran V-mäisen luonteen omaava kuitenkin että löydän aina uuden syyn kävellä muiden yli, joten tämä pitää minut elävien kirjoissa mukana. Ehkä vielä on mahdollisuus, ehkä ei. Rakkauteen ei ainakaan ole mahdollisuutta. Se mahdollisuus on mennyt jo ajat sitten. Eikä sekään paranna mahdollisuuksiani kun en käy baareissa ja aina kun olen ihmisten ilmoilla näytän hapanta katkeroitunutta naamaani ilman pienintäkään hymynpoikasta, joten täytynee tyytyä tähän. Mutta joskus aina tekee mieli pois. Enemmän tekee mieli pois tästä kaupungista jossa asun. Tämä on aika iso kaupunki, 15 Suomen suurimman kaupungin joukossa. Mutta silti liian pienin. Huonoja muistoja täynnä, inhoittavia ihmisiä, paljon menetettyjä sieluja. Ehkä on aika vaihtaa Lapin korpimaisemiin. Keskelle korpea, niin että on suunnilleen 50 kilometrin matka lähimmän naapurin luo. Ehkä sitten löytäisin rauhan...
Tuo kuulostaa omalla tavallaan ihanalta. Mä voisi itsekin muuttaa samalla tavalla lappiin. Ei mua kukaan kaipaa. Tänäänkin olen vain käynyt aamulla uimassa ja pyöräilemässä, loppupäivän olen maannut sängyssä ja katsonut televisiota. Mun ihanimmat muistot on mummolasta. Se on syrjässä, siellä aina lähdin yksin kalaan, hiljainen järvi, missään ei ihmisiä. Six pack olutta ja onki tai virveli. Kalaa en edes pysty syömään. Mutta niin ihanaa aikaa normaaliin arkeen verratuna. Välillä isovelikin on ollut mukana, sekin on mukavaa.. samalla kaavalla silloinkin edetty. Illalla kävelty mummolaan ja grillattu muutama makkara.. se oli kyllä niin ihanaa.. en tiedä sitten, kai se kertoo osittain siitä miten säälittävä elämä mulla on.. samapa tuo.