Sairaus nimeltä masennus

Kiitos näistä osoitteista!

Luin vastauksesi useampaankin kertaan. Suurkiitos, että toit ihan omakohtaisenkin näkemyksen tähän ketjuun.
Minusta masennuksesta (depressioista) puhutaan aivan liian vähän verrattuna siihen miten yleisestä sairaudesta on kyse, ja siksi meillä ei ole tietoa, on vaan kuvitelmia ja ennakkoluuloja.
Uskonkin nyt, tietoa enemmän hankkineena, tuntevani itse asiassa useammankin ihmisen, joka kärsii jonkintasoisesta (ja diagnosoimattomasta) depressiosta.

Tekisikin mieleni kysyä sinulta, miten helppona tai vaikeana sinä henkilökohtaisesti koit mennä ylipäätään hakemaan apua omaan tilanteeseesi? Kannustiko sinua kukaan siihen? Ja oliko avun saaminen sinusta yksinkertaista tai vaikeaa, riittävää jne.? Koetko, että ne sairastumisesi taustasyytkin tutkittiin, vai keskityttiinkö vaan siihen millaisessa tilanteessa olit juuri silloin?

Leimautumisen pelko on ymmärtääkseni yksi pääsyy siihen miksi niin moni masennuksesta kärsivä ikään kuin "taistelee" jo sen diagnoosikin saamista vastaan. Tunnetaan syyllisyyttä siitä, ettei yhtäkkiä ollakaan enää niin jaksavia ja tehokkaita kuin ennen tai kuin muut ovat, muttei osata/kehdata hakea apua.
Ja kuitenkin, terveyshän on kaiken perusta. Vasta sen jälkeen tulee työ ja perhe ja ystävät jne. Ellei terveys ole ihan kunnossa, ei voi olettaa, että ihminen jaksaa ja kestää tuosta noin vaan, esim. työelämässä - etenkään tällaisessa suorituskeskeisessä ja tehokkuuspainotteisessa työelämässä jota me nykyään eletään!

Olisi etuoikeus saada lukea enemmän sinunkin ajatuksistasi ja kokemuksistasi, saada kuulla faktatietoa elämisestä masennuksen kanssa, mutta ymmärrän toki jos se tuntuu ahdistavalta tai liian henkilökohtaiselta.
Itse olen kokenut vain trauman jälkeisen masennuksen ja se on selvästkin erilainen kuin pitkään jatkuva depressio, johon ei todellakaan auta se, että vain käskee itseään nousemaan jo suosta (jotta omaiset eivät huolestuisi!).

_Tiedonjanoinen kirjoitti:

Luin vastauksesi useampaankin kertaan. Suurkiitos, että toit ihan omakohtaisenkin näkemyksen tähän ketjuun.
Minusta masennuksesta (depressioista) puhutaan aivan liian vähän verrattuna siihen miten yleisestä sairaudesta on kyse, ja siksi meillä ei ole tietoa, on vaan kuvitelmia ja ennakkoluuloja.
Uskonkin nyt, tietoa enemmän hankkineena, tuntevani itse asiassa useammankin ihmisen, joka kärsii jonkintasoisesta (ja diagnosoimattomasta) depressiosta.

Tekisikin mieleni kysyä sinulta, miten helppona tai vaikeana sinä henkilökohtaisesti koit mennä ylipäätään hakemaan apua omaan tilanteeseesi? Kannustiko sinua kukaan siihen? Ja oliko avun saaminen sinusta yksinkertaista tai vaikeaa, riittävää jne.? Koetko, että ne sairastumisesi taustasyytkin tutkittiin, vai keskityttiinkö vaan siihen millaisessa tilanteessa olit juuri silloin?

Leimautumisen pelko on ymmärtääkseni yksi pääsyy siihen miksi niin moni masennuksesta kärsivä ikään kuin "taistelee" jo sen diagnoosikin saamista vastaan. Tunnetaan syyllisyyttä siitä, ettei yhtäkkiä ollakaan enää niin jaksavia ja tehokkaita kuin ennen tai kuin muut ovat, muttei osata/kehdata hakea apua.
Ja kuitenkin, terveyshän on kaiken perusta. Vasta sen jälkeen tulee työ ja perhe ja ystävät jne. Ellei terveys ole ihan kunnossa, ei voi olettaa, että ihminen jaksaa ja kestää tuosta noin vaan, esim. työelämässä - etenkään tällaisessa suorituskeskeisessä ja tehokkuuspainotteisessa työelämässä jota me nykyään eletään!

Olisi etuoikeus saada lukea enemmän sinunkin ajatuksistasi ja kokemuksistasi, saada kuulla faktatietoa elämisestä masennuksen kanssa, mutta ymmärrän toki jos se tuntuu ahdistavalta tai liian henkilökohtaiselta.
Itse olen kokenut vain trauman jälkeisen masennuksen ja se on selvästkin erilainen kuin pitkään jatkuva depressio, johon ei todellakaan auta se, että vain käskee itseään nousemaan jo suosta (jotta omaiset eivät huolestuisi!).

On se, kummallinen sairaus tämä masennus. Mitään näkyvää ei ole rikki, ja silti vaan aikuinen terve, fiksu mies ei saa mitään aikaan. Valvoo yöt, nukkuu päivät, kirjoittelee synkkiä tarinoita ja kuuntelee metallia.. Viinaakaan ei viikolla ota. On vähän hiljainen, mutta oikein sosiaalinen ja huumorintajuinen kun oikea tilanne tulee. Luotettavakin vielä, ei kerro arkoja asioita eteenpäin.

Missä vika? No päässä, missäpä muuallakaan. Töitä ei ole, ei tunne itseään tarpeelliseksi, kyseenalaistaa elämisen mielekkyyden. Miksipä ei muuta sitten elämäänsä? Kyllä puusepälle jostain töitä löytyy!
Vaan kun ei jaksa. Ei vain yksinkertaisesti jaksa. Aivoissa ei serotoniini riitä, ei riittänyt lääkkeilläkään, eikä endorfiineja saa reseptillä.
Työttömänä minimituloilla kohta kaksi vuotta, ja usko omaan itseen hiipuu; tuloksena se, että jos pääsisikin töihin, ei uskoisi saavansa pitää työpaikkaa eikä siten jaksa edes yrittää. Onpa käynyt mielessä ajatus työkyvyttömyyseläkkeestäkin, mutta ei oikein hyvältä kuulosta sekään..

Tosin en masennustani ole yrittänyt salaillakaan, ja monesti minulle tullaan asioista puhumaan, humalassa toki mutta tietävät, ihmiset, että ymmärrän tällaisista. Se auttaa jonkin verran itseänikin, kun saa tehdä jotain hyvääkin, eikä olla jatkuvana yhteiskunnan taakkana.

Hassu sairaus, hullukin joskus, ja hulluinta siinä on se, että yhteiskunta ei ole vielä huomannut että ihmisen tietoisuus, kyky, oma ITSE asuu tuolla päässä, silmien takana. Ei murtuneessa ranteessa, kipeässä selässä, eikä kiukuttelevassa iskiaksessa. Masennus on sairaus, aivot ovat elin, siinä missä muutkin..

Kiitos lukijoille.

yksi monista kirjoitti:

On se, kummallinen sairaus tämä masennus. Mitään näkyvää ei ole rikki, ja silti vaan aikuinen terve, fiksu mies ei saa mitään aikaan. Valvoo yöt, nukkuu päivät, kirjoittelee synkkiä tarinoita ja kuuntelee metallia.. Viinaakaan ei viikolla ota. On vähän hiljainen, mutta oikein sosiaalinen ja huumorintajuinen kun oikea tilanne tulee. Luotettavakin vielä, ei kerro arkoja asioita eteenpäin.

Missä vika? No päässä, missäpä muuallakaan. Töitä ei ole, ei tunne itseään tarpeelliseksi, kyseenalaistaa elämisen mielekkyyden. Miksipä ei muuta sitten elämäänsä? Kyllä puusepälle jostain töitä löytyy!
Vaan kun ei jaksa. Ei vain yksinkertaisesti jaksa. Aivoissa ei serotoniini riitä, ei riittänyt lääkkeilläkään, eikä endorfiineja saa reseptillä.
Työttömänä minimituloilla kohta kaksi vuotta, ja usko omaan itseen hiipuu; tuloksena se, että jos pääsisikin töihin, ei uskoisi saavansa pitää työpaikkaa eikä siten jaksa edes yrittää. Onpa käynyt mielessä ajatus työkyvyttömyyseläkkeestäkin, mutta ei oikein hyvältä kuulosta sekään..

Tosin en masennustani ole yrittänyt salaillakaan, ja monesti minulle tullaan asioista puhumaan, humalassa toki mutta tietävät, ihmiset, että ymmärrän tällaisista. Se auttaa jonkin verran itseänikin, kun saa tehdä jotain hyvääkin, eikä olla jatkuvana yhteiskunnan taakkana.

Hassu sairaus, hullukin joskus, ja hulluinta siinä on se, että yhteiskunta ei ole vielä huomannut että ihmisen tietoisuus, kyky, oma ITSE asuu tuolla päässä, silmien takana. Ei murtuneessa ranteessa, kipeässä selässä, eikä kiukuttelevassa iskiaksessa. Masennus on sairaus, aivot ovat elin, siinä missä muutkin..

Kiitos lukijoille.

Kiitos kirjoittajalle. Puhuit paljon työstä ja sen puuttumisen vaikutuksista ihmismieleen. Et todellakaan ole ainut joka sitä pohtii. Sitä pohtivat nekin, jotka laukkaavat kieli vyön alla töissä ja toivovat, että tahtia ja asennetta voisi jotenkin inhimillistää.
Monessa työpaikassa kiire ja tuottavuuskin ovat näennäisiä ja se ajaa ihmisiä sairauslomille vetämään henkeä. Työ ei ole enää mielekästä.
Työn menettämistä pelätään myös siksi, ettei ole inhimillisiä vaihtoehtoa käsitteelle työttömyys. Sä joko olet töissä tai olet työtön, olet töissä tai olet sairauseläkkeellä, olet töissä tai elät puolisosi siivellä jne.

Palkkatyön tekeminen on käsitetty osaksi hyväksyttävän ihmiselämän imagoa. Ja koska me ollaan laumaeläimiä, me koetaan huonommuutta heti kun ei kyetä olemaan erottamaton osa laumaa. Siinä yksi syy siihen, miksi niin moni ylipäätään sairastuu, mm. depressioon. Jos yleinen asenne olisi toisenlainen, ei yksilökään silloin kokisi olevansa niin helposti erilainen.

Maailmaan luulisi jo mahtuvan enemmän työpaikkoja, joiden tähtäimessä ei ole jatkuva kasvu, vaan joissa jo lähtökohtaisestikin ajateltaisiin aivan eri tavalla ihmiskeskeisemmin. Siis tiedostaen myös sen, että aivot ovat elin, siinä missä muutkin.

Slow food, no miten olisi slow work? Miten olisi jos ajateltaisiin, että on eettisestikin luksusta saada maksaa työstä/palvelusta, joka pitää ennen kaikkea tekijänsä kaikinpuolisen terveyden kondiksessa?

Ehkä se onkin niin, että lakipiste on kohta saavutettu ja yhteskuntien on pakko alkaa asennoitua toisella tavalla niin työhön kuin sairastuneisiin työntekijöihinkin.

Voisitko jakaa jotain tuosta keräämästäsi tiedosta kanssamme? Sellaisella henkilökohtaisella otteella, jos saan pyytää.