Elämä on liian kovaa.
Ei ole kiva olla yksin.Kesäloma alkoi ja en tee muuta, kuin nukun.
Keskiarvokin oli laskenut häpeällisii lukemiin.
Mä en haluu mitää muuta, kuin kuolla. Mä oon liian väsynyt edes lähtemään mihinkään..
Mulla oli aika, jolloin olin pirteempi, mutta kuukaus sitte vajosin taas masennukseen.
Musta tuntuu, ettei elämällä oo mitää päämäärää.
Mä oon jo valmis kuolemaan. Kesä ei innosta, en jaksa syödä kunnolla, istun vaa sisällä. Makaan vaa sängyllä tai nukun. Oon niin alakulonen, mä oon jo suunnitellu itsaria.
Mua väsyttää koko ajan. En jaksa huolehtii omasta terveydestäkää enää..
Mä en kykene tekemään mitään muuta kuin nukkua.
Näytän zombielta ja oon laihtunut alipainoseksi.
Mä vihaan itseäni. Mä en vaa ymmärrä, mitä mä teen..
Mä en jaksa/pysty olla kotona. Perhe rakastaa, mutta mä oon ahdistunut ja masentunu.
Mitä mä oikeesti teen? :(
Ei ole kiva olla yksin.Kesäloma alkoi ja en tee muuta, kuin nukun.
Keskiarvokin oli laskenut häpeällisii lukemiin.
Mä en haluu mitää muuta, kuin kuolla. Mä oon liian väsynyt edes lähtemään mihinkään..
Mulla oli aika, jolloin olin pirteempi, mutta kuukaus sitte vajosin taas masennukseen.
Musta tuntuu, ettei elämällä oo mitää päämäärää.
Mä oon jo valmis kuolemaan. Kesä ei innosta, en jaksa syödä kunnolla, istun vaa sisällä. Makaan vaa sängyllä tai nukun. Oon niin alakulonen, mä oon jo suunnitellu itsaria.
Mua väsyttää koko ajan. En jaksa huolehtii omasta terveydestäkää enää..
Mä en kykene tekemään mitään muuta kuin nukkua.
Näytän zombielta ja oon laihtunut alipainoseksi.
Mä vihaan itseäni. Mä en vaa ymmärrä, mitä mä teen..
Mä en jaksa/pysty olla kotona. Perhe rakastaa, mutta mä oon ahdistunut ja masentunu.
Mitä mä oikeesti teen? :(
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tosiaan kuulostaa, että sinulla olisi masennus..Minulla oireet alkoivat lukiossa ja jatkuivat opiskellessa. Lopulta tuntui, etten pääse ylös sängystä. Olin niin pohjalla, että oli pakko varata aika lääkäriin, jota olin lykännyt monta vuotta. Siinä vaiheessa ei ollut enää vaihtoehtoa. Mä ajattelin et jos musta tuntuu tältä, niin en halua enää elää..Luojan kiitos menin lääkäriin. Itkin kyllä aikaa varatessani hysteerisesti.. Sain lääkkeet ja sen jälkeen mieliala alkoi pikkuhiljaa nousta. Nyt en tällä hetkellä ole masentunut, mutta jonkinnäköistä ahdistuneisuutta on. Itse kärsin ns kiltin tytön syndroomasta, minkä olen tajunnut vasta nyt. Perhe rakastaa minua, mutta toisaalta vanhempien puolelta tuli normit, mitä tulee opiskella ja millaisin arvosanoin :/. Olen vasta nyt alkanut miettiä, mitä tosissani haluan tulevaisuudelta ja tajunnut että ITSE voin vaikuttaa siihen. Toivottavasti sepustuksestani oli apua, ja neuvoisin tosiaan lääkäriin menoa. Lääkärissä ei kannata vähätellä oireitaan, sillä ne ovat totisinta totta itselle. Tsemppiä sinulle oikein kovasti
Missä asut? Jos haluat jutella vaikka messengerissä niin pistä jotain osoitetta näkyviin.
meseosoitteeni on [email protected]
jos joku halus jutella
Ja joo, itekki oon lykänny tota lääkärille menoa. Terkkariki väittää mua iloseks tytöks, jol on asiat hyvin. Tosin kävin sielä viimeksi n. 1v sitten.
Mulla on vaa vaikeeta puhuu tästä jollekki ammattilaisille ym.
Ja mua pelottaa että perhe alkaa syyttelee itteään tästä kaikesta :(
Haluisitko miettiä että mitä tilanteellesi voisi tehdä, voitko itse vaikuttaa asioihisi vai pitäisikö sinun hakeutua hoitoon? kuullostaisi todella siltä että jotain kyllä on nyt pian tehtävä.
http://masennus.nettisivu.org/
Kirjoita minulle:
darksoul
[email protected]
(liitä nimi loppuosaan)
ehkä pitäis jotain tehä.
Oon aatellu aina, et kaikki menee ohi..
Mutta ei. Kaikki on jatkunut jo kovin pitkää. En tiedä, miksi mä en jaksa. Mä toivoin että kaikki menis paremmin, mutta olo ei anna ollenkaan periksi.
En kai maininnut, mutta mulla on tullut tavaks myös valvoa myöhään eli nukkua öisin vain vähän..
Päivisin uni maistuu ihmeen hyvin.
Silloin yleensä nukunkin..
Niin Jeesus puhui pyhäkössä suurella äänellä, opetti ja sanoi: "Te tunnette minut ja tiedätte, mistä minä olen; ja itsestäni minä en ole tullut, vaan hän, joka minut on lähettänyt, on oikea lähettäjä, ja häntä te ette tunne. Minä tunnen hänet, sillä hänestä minä olen, ja hän on minut lähettänyt."
Niin heillä oli halu ottaa hänet kiinni; mutta ei kukaan käynyt häneen käsiksi, sillä hänen hetkensä ei ollut vielä tullut.
Mutta monet kansasta uskoivat häneen ja sanoivat: "Kun Kristus tulee, tehneekö hän enemmän tunnustekoja, kuin tämä on tehnyt?"
Fariseukset kuulivat kansan näin kiistelevän hänestä; niin ylipapit ja fariseukset lähettivät palvelijoita ottamaan häntä kiinni.
Mutta Jeesus sanoi: "Minä olen vielä vähän aikaa teidän kanssanne, ja sitten minä menen pois hänen tykönsä, joka on minut lähettänyt. Silloin te etsitte minua, mutta ette löydä; ja missä minä olen, sinne te ette voi tulla."
Niin juutalaiset sanoivat keskenään: "Minne tämä aikoo mennä, koska emme voi löytää häntä? Eihän vain aikone mennä niiden luo, jotka asuvat hajallaan kreikkalaisten keskellä, ja opettaa kreikkalaisia?
Mitä tämä sana on, jonka hän sanoi: 'Te etsitte minua, mutta ette löydä', ja: 'Missä minä olen, sinne te ette voi tulla'?"
Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon.
Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat."
En ole pahemmin ihmisiä, jotka on niin uskonnollisia..
:(
Mikäpä täs auttais enää
Mulla vakava masennus, toisen kerran, sen takia opiskelut vähän jäissä. Olen niitä yrittänyt jatkaa, mutta ei vaan kertakaikkiaan voimat vaan riitä ja ei oikein enää edes se ala kiinnosta, ei vaikka mitä tekisin. Olen myös suunnitellut itsaria, mutta toisaalta en sitä pystyisi tekemään, koska toisaalta haluan elää, mutta toisaalta en vaan jaksa enää ja tuntuu että kaikilla olisi helpompaa jos minua ei olisi edes. Niille jotka minun olemassaoloani nyt edes huomaa tai muistaa. Lekurilla kävin ja sain hoitoa, mutta ei siitä ollut apua, lääkkeistä eikä psykologistakaan. Ja toista kertaa en mene, koska se on aivan turhaa. Ja lähin psykologi on sen verran kaukana ja se millä edelliselläkin kerralla kävin, että menee vaan rahaa ja aikaa turhaan. Kesäloma alkoi myös, "nukun" myös suurimmaksi osaksi, sen mitä nyt nukuttua saan, ei sitä oikein nukkumiseksi voi kutsua. Minulla on vaikeuksia nukahtaa, ja jos nukahdan, uni on pätkittäistä ja turhautuneisuuteen asti pyörin vain sängyssä ja kunnes en jaksa enää yrittää nukkua, nousen väsyneenä sängystä, iltapäivällä yleensä. Ja olen jatkuvasti väsynyt, mutta ei vaan uni tule. Ja illalla menen myöhään nukkumaan, koska ei huvita mennä nukkumaan, kun tietää ettei siitä kumminkaan mitään tule. Unilääkkeitä, tai siis väsyttäviä allergialääkkeitä sain lekurilta viimeksi, unettomuuteen. (siksi noita, koska nuorille ei mielellään määrätä muutakuin pakon edessä varsinaisia unilääkkeitä, ellei muut auta) Niillä sai nukutuksi, mutta niin että olisi huoletta voinut nukkua taukoamatta koko vuorokauden. Ja olin entistä väsyneempi, aina kun nousin vaivoin sängystä ylös. Itsetunto on niin nollissa ettei mitään rajaa. Ketään ei tunnu vointini kiinnostavan. Kaveri otti ja lähti enkelien luo, vaikka hänellä oli kaikki hyvin. Tekisi mieli seurata perässä, pääsisi tästäkin paskasta elämästä, eipä minua kukaan varmaan jäisi edes kaipaamaankaan. En tiedä mitä tekisin, ei vaan jaksaisi enää...
kuulostaa tutulta. Oli kiva kuulla muidenki kokemuksia näin paskasta olosta
Nytkin on tosi masentava ja tylsä olo.
Mua masentaa joka ikinen asia. Ei kiinnosta enää mennä mihinkään, tekee mieli vaan kuolla.
Lenkillä kävin ennen ahkerasti, mutta nyt en käytä koiria paljoa enää ulkona.¨
Miten voi olla semmonen fiilis, että ei yhtään kiinnosta mikään.
Ei mikää innosta, syödessäkin tulee semmonen olo, että lihoaa vaan. Käytän vaakaa joka päivä, monta kertaa. Pelkään lihomista. Syön normaalisti kait, mutta ahdistaa syödä. Tulee heti masis olo ja makaan huoneeessa ja saatan viillelläkkin.¨
Itsetuntoa mulla ei ole enää olemassa. Tunnen olevani ruma, syrjitty ällöttävä ihminen. Ei kukaa ota ikinä yhteyttä. Kukaan ei kysy, miten menee. En uskalla/osaa ottaa poikiin kontaktia.
Tunnen, että ihmiset katsoo inhoksuen ja nauraen mulle ilkeästi.
Kouluun lähtiessä tarkistan väh. 3 kertaa, että ovet on lukossa.
Ärsyynnyn helposti ja pelkään, että lemmikeilleni tapahtuu jotain pahaa.
En luota itseeni tai kehenkään muuhun.
Vihaan itseäni, vihaan elämää. Olis helppo nukkua ikuista unta, ilman ettöä herää.
En jaksais enää.. Haluaisin hakea jostain apua, mutta oon liian pelkuri.
Kukaa ei tiedä mun huonosta olosta. Kaikki sanoo, että angstaan..
Miten mä saan rohkaistua itteeni ja haettua apua- mistä mä haen apua kesäloman aikaan?
Samat tuntemukset täällä. Itsekin kävin ennen lenkillä ja harrastin muutakin liikuntaa. Nyt tulee normaalista syömisestäkin jo huono omatunto, ja tuntuu että vaan lihoaa, vaikka asia ei oikeasti niin olisikaan. Saatika jos jotain makeaa tulee suuhun laitettua niin sitten vasta paha mieli tuleekin. Ja jos lähden johonkin, varmistelen aina myös asioita ja jos unohdan jotain, mikä ei oikeasti ns. maata kaada, niin päivä on pilalla. Vituttaa itseäkin tuollainen, mutta en vaan voi sille mitään vaikka kuinka haluaisin. Mulla on poikaystävä, ainakin teoriassa. Silloin, kun sitä eniten tarvitsen, sitä ei tunnu kiinnostavan miten mulla menee. Nytkin se on baarissa ja minä yksin kotona. Ja kun näytän pahan oloni, se väittää että angstaan jne. Se tietää mikä mulla on ja lupasi auttaa ja tukea. Joopa joo, ei siltä tunnu. Ja kun asian ottaa puheeksi, että ei olisi tuki pahitteeksi jne..., se suuttuu. Ei ketään kiinnosta. Paitsi ehkä täällä palstalla. Suurin osa ystävistä on kaikonnut pois tämän takia. Joka päivä minulla ei juuri ole muuta seuraa kuin kaljatölkki, pari kolme menee väkisinkin joka päivä. Siinä toivossa että se parantaisi oloani, ja paskat.
Mulla on aivan sama tuo ystävä-juttu. Ystävät kaikkos kokonaa, ku mulla alko masennus.
Ne vaa väitti, et angstaan. Suuttu mulle hirveesti, kun en oo hymy korvissa ja lopulta jätti yksin.
Sitten nykytilanne on se, että ne on muka kavereita, mutta tosiasiassa ne ei ikinä minkäänlaista kontaktia ota. Minä olen se osapuoli, joka yhteydenoton pidän. Nykyään enää en jaksa soittaa ja/tai tekstata. Liian raskasta.
Kesälomalla en ole nähnyt yhtään ystävää. Oon ollu vaan kotona samoja arkihommia tekemässä.
Välillä toivon jopa, että olis koulua. Ilman koulua olisin kokonaan erakoitunut.....
Mulla kans sama juttu, olen se joka yhteyttä ottaa. Ei muhun ketään yhteyttä ota ja kysy "mitä kuuluu" jne... Ja koulun kanssa sama juttu myös. Silloin kun siellä kävin ja käyn edelleenkin opiskelujen puitteissa välillä, näin kavereita ja myös niitä muka-kavereitam tosin eipä ne mitään kyselly, "moro" vaan sanottiin ja siihen se jäi. Ne ei tiedä mikä mulla on mutta ei tarvitsekkaan, alkaisi vaan haukkumaan, kun ei ymmärrä mitä tämä on kestää. Itse yritän vaan peitellä masennusta, mm. kun käy kaupassa, välillä ei kyllä jaksa, mutta sitten ollaan vaan kun myrkyn niellyt- ilme naamalla, mutta ei voi mitään. Ei toisaalta enää kiinnosta sekään mitä muut ajattelee. Puhukoot paskaa ja mitä haluavat, aivan sama, tarpeeksi tekemistä jo siinä että jaksaa elää.
Pahinta on se, että kaverit jättää.
Jättää pahimmalla hetkellä yksin.
Ootko sä saanu kunnolla mistään apua?
Mä en oo ikinä puhunu minkään sortin ammattilaiselle mun masennuksesta.
En edes kouluterveydenhoitajalla, joka oli huolissaan mun painonlaskusta.
Se sano, että oon ilonen, nuori tyttö.
Mä en uskalla hakea apua- mä pelkään, että en ikinä selvii eteenpäi tästä..
:-(
Mä pelkään, että romahdan lopullisesti
Jos tuntuu, että et jaksa eikä mitään menetettävää ole, niin anna muille mahdollisuus auttaa.
:)
En pidä elämää missää arvossa. Nytkin vaan istun koneella, kun en jaksa mitää tehdä.
Mä en vaa osaa ja tiedä miten hakea apua.
Ei mua huvita.
Tällä hetkellä mua huvittaa vaan ja ainoastaan kuolla.. :s
Kamala tunne, eikö niin -_-
elämästä. Olen jo 50 kymppinen.Itsemurhaa yritin noin vuosi sitten,lääkeillä ja alkoholilla.Promilet nousi 4,46.Halusin lähteä pois tästä maailmasta joka on täysi paska.Taisi tulla oma moka,kun soitin lapselleni ja kerroin mitä olin tekemässä,saivat minut raahattua sairaalaan . Kaksi pirunmoista päivää kärvistelin,oksensin ja oksensin,pakkojuottivat jotain hiiltä vaikka en pystynyt nielemään mitää.Tipassa olin ja kuulemma oli laitettu katetri.Nyt on mennyt vuosi ja samat ajatukset taas tulee mieleen.Lääkkeissä kyllä löytyy,sain lääkityksen masennukseen, joita en ottanut kuukautta enenpää.Sain mirtazapianio ja opamoksia.En ole masentunut vaan kyllästynyt tähän elämään.Kaapissa on tällä hetkellä 90 kappalettta mirtazapia ja 60 opaa ja60 verenpaine ja 80 bisoprololia.Mietin sitä päivää tarkasti koska teen sen,tiedän että teen.Harmittaa niin perkeleesti.
ite oon epävarma, uskallanko tehä itsaria vai en.
Mä oon kerran syönyt jotain lääkkeitä, mutta silloin heräsin vaa omasta sängystä.
En kuollut, eikä kukaan tiedä kyseisest tilanteesta.. Vain minä itse.
olen monta kertaa suunnitellut itsemurhapäivän, mutta joku ihme tilaisuus/ lähtö jonnekkin on saanut mut luopumaan teosta. Muistan aina päivät. Muistan tarkalleen suunniteltuina päivinä, että mitä olen tehnyt. Muistan päivät ikuisesti.,
Oon aatellu, että jotkut ihmiset on pelastanut mun hengen.
En tiedä, kiittääkkö vai olla vihanen..