Täytän tässä kohta 16, ja viime aikoina tullut aivan ihmeellisiä paniikkikohtauksen kaltaisia tilanteita. Yhtäkkiä ilman mitään varsinaista syytä alkaa sydän jyskyttää niin kovaa, että pelkään sen melkein pomppaavan ulos rinnasta. Sen lisäksi kädet vapisee & jalat meinää pettää alta, alkaa pyörryttää ja tulee niin p*rkeleellisen huono olo. Kertaakaan en vielä ole laattaa heittänyt, mutta lähellä käy. En ollut moniin vuosiin itkenyt, mutta eilen itkin melkein silmät päästäni kun tämmöinen 'kohtaus' tuli taas.
Äidilläni oli nuoruudestaan jonnekin sinne kolmikymppiseen saakka ilmeisen paha paniikkihäiriö, sai jotkut napit ja oireet katosivat - itsellä oireita ollut tässä joitain kuukausia, sitä ennen vaan melko pahaa sos.tilanteiden kammoa ja ahdistusta (esim. bussi- ja hissimatkat on hyvin tukalia).
En viitsis aiheesta puhua vanhemmilleni, ei mitenkään järjettömän läheisiä olla...
Äidilläni oli nuoruudestaan jonnekin sinne kolmikymppiseen saakka ilmeisen paha paniikkihäiriö, sai jotkut napit ja oireet katosivat - itsellä oireita ollut tässä joitain kuukausia, sitä ennen vaan melko pahaa sos.tilanteiden kammoa ja ahdistusta (esim. bussi- ja hissimatkat on hyvin tukalia).
En viitsis aiheesta puhua vanhemmilleni, ei mitenkään järjettömän läheisiä olla...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lähtisin sinuna hyvissä ajoin hakemaan apua. Ensin kannatta aina kokeilla keskuteluapua, eli jos mahdollista varaa psykologille aika. Ja jos tunnet, että keskustelusta ei ole apua, hakeudu lääkärille, joka kirjoittaa lääkityksen paniikkihäiriöön.
Kun tuo kohtaus sinulle iski, miten toimit? Lähditkö tilanteesta pois ja sitä myöden kohtaus helpottui? Itse sain pahan kohtauksen kaupassa ja tein sen virheen, että lähdin mahdollisimman pois kaupasta ja tilanne rauhoittui tunnin sisällä. Virhe siksi, että minun olisi pitänyt pysyä kaupassa niin kauan, että saan kohtauksen kuriin ja hallintaani. Tätä psykon neuvoa käytin seuraavalla kertaa, kun tunsin kohtauksen olevan tulossa. Hoin itselleni, että en kuole tähän, keskityin lukemaan shampoopullon teksitiä ja ties minkä tonnikalapurkin tekstiä, keskityin kaikkeen muuhun paitsi olooni, kunnes huomasin, että pulssi alkoi rauhoittumaan ja käsien vapinakin oli suht kohtuullisissa rajoissa.
Itselläni on tällä hetkellä lääkitys paniikkihäiriöön ja se on auttanut todella hyvin, mutta myös keskusteluavusta oli apua. Ymmärsin, miksi kohtaus tulee ja kuinka voin kontrolloida sitä parhaani mukaan. Aina se ei onnistu, mutta en pelkää mennä niihin tilanteisiin, joissa kohtaus on lauennut.
Kaikilla tämä ei toimi, sen tiedän, joten tämä on vain minun kokemukseni. Lääkitys oli se viimeinen vaihtoehto, jota en välttämättä olisi halunnut ja alkuun koin siitä jumalatonta morkkista, kunnes tajusin, että se auttaa, eikä mun välttämättä tarvitse sitä loppu ikääni syödä. Ja jos tarvii, niin mitä sitten?
Lääkityksissä on eroja ja siinä, miten jokaisen ihmisen kemia niihin reagoi.
Kaikkea hyvää sinulle ja todellakin, hae ajoissa apua itsellesi.
Kandee käydä lääkärillä juttelemassa asiasta, itse tein sen virheen etten mennyt sitten terapiaan kun sain paniikkikohtauksia 16-v ja nykyään niitä tulee vieläkin (19v).
Ihan oikeat oireet! Ja valitettavasti paniikkihäiriö on periytyvää, sinulla on nyt uskomattoman hieno tilanne kertoo vanhemillesi. Mitä aikaisemmin saat tukihenkilöitä, sen todennäköisempää on että et tarvitse nappaila niitä "nappeja". Olen itse 42v. ja sairastanu jo 15 vuotta. Lapset tai nuoret on 15 v. poika ja 13v. tyttö, käyn jo kokopäivätöissä. Ensimmäiset 7v. oli vaikeeta ku sillon sairaudelle ei ollut nimeä. JUTTELE ÄITISI JA ISÄSI KANSSA!
-Siberiini-
ps. 4.7. on pojan rippijuhla
Onnea tulevaisuuteen!!!!