Kerrotaanpa tänne nyt oma juttuni. Olen tällä hetkellä 19-vuotias poika, joka taitaa kärsiä paniikkihäiriöstä ja pakko-oireista :/? Ensimmäiset "oireeni" alkoivat jo pienenä (olisko ollu 10 vanhana) kun aloin pelkäämään erilaisia sairauksia syöpiä, AIDS, sokeritautia... ja mitähän muita. Nämä oireet kuitenkin hävisivät (ainakin muistaankseni) yläasteelle mentäessä, ja minusta tuli vähän semmoinen "syrjään vetäytyvä" ja olin viikonloppuisin aika paljon yksin, mutta olin kuitenkin koululla ja nuokkarilla aika sosiaalinen tyyppi. Murrosikäni alkoi myös aika myöhään, joten silläkin saattoi olla osuutta asiaan. Muistaakseni ei juurikaan mitään oireita ollut paitsi just semmoisia, että kun lähdin kouluun, niin piti tarkistaa monia kertoja, että ovi on lukossa, vesihanat kiinni, loksan ovi on koulussa lukossa... ja jotain muuta. Yläasteella ei ollut tämän kummempaa oireilua enkä osannut niitä yhdistää vielä mitenkään mielenterveysongelmiin, vaan ajattelin niiden olevan ihan normaaleita huolellisuuden aiheita. No nyt lukio aikoina olen aika kypsä tai sillein, että olen aika sosiaalinen, ja tulen toimeen lähes tulkoon kaikkien kanssa, paitsi niiden joiden olen kuullut itsestäni puhuvan pahaa tai muuten naljailevan minulle. En ole koskaan ollut mitenkään masentunut tai muuten erikoisen oloinen. Lukio aikoina aloin kuitenkin saada "pakko-ajatuksia" eli ajatuksia joiden mukaan mm. isäni ajaisi kolarin jos en tekisi kotiläksyjä tai jotain vastaavaa. Tottakai tiedän, että tuo kolari ja kotiläksyjen tekeminen eivät ole millään tavalla yhteyksissä toisiinsa, mutta tommoisia ajatuksia alkoi tulla päähäni, että minun pitää jotain tehä, jotta jollekin ei kävisi pahasti :S. Lukio aikoina myös nämä oireet sitten lievenivät, mutta tilalle tuli semmoista, että järjestelin tavaroita mm. kaikkien kirjojen piti olla suorassa pinossa ja hammasharjojen järjestyksessä. Aloin myös jotenkin "laskeskella" asioita mm. kun laitan oven kiinni, niin minun useempia kertoja kokeilla, että ovi on lukossa, ja lasken sen ikään kuin mielessäni haluamattakin :S. Myös semmoinen aikaansaamattomuus on yleistä itselläni. Mietin myös mielessäni paljon, että mitä olen päivän aikana tehnyt ja ikään kuin kertailen päivän tapahtumia sisälläni. Lukion 3. aloin myös saamaan yhtäkkiä semmoisia ajatuksia, että "vejän jotain turpaan" tai vastaavaa, jota en todellakaan tekis, sillä olen tosi lepposa, menevä, puhelias ja kiltti :S. Lukion 3. luokalla tuli myös keskittymisvaikeuksia. No nyt lopulta kun sitten lukio loppui ja en päässyt ylioppilaaksi tai kun sain kuulla siitä etten päässyt, niin siitä joku viikko eteenpäin minulle tuli ihan yhtäkkiä jotenkin "epätodellinen olo". Tuntuu jotenkin kuin olisin vähän semmosessa "pöllyssä pääni sisältä". Tämä ei kuitenkaan näy itsestäni millään tavalla ulospäin. Olen myös nyt tämän "epätodellisen oloni" aikana huomannut, että noi pakkotoimintoni laskemiset, ärjestelyt, ja tommoiset pakkoajatukset "turpaan vedon" ajattelu tyyli ovat kadonneet tai niitä nyt ei ole ollenkaan ollut tämän olotilan aikana. Toi päivän tapahtumien muistelu on kummiskin säilynyt, tosin se oli jossain vaiheessa lukio aikana poissa.
Mitähän tässä nyt mahtaa olla?
En ole koskaan puhunut näistä asioista kellekkään, eikä kukaan tiedä, että minulla on edes tällaisia. Ne eivät todellakaan näy ulospäin, enkä minä niistä haluakaan puhua muille, sillä häpeän niitä, ja pidän itseäni yleensä nimen omaan erittäin selväjärkisenä ja paineen sietokykyisenä ihmisenä. Mitähän tämän asian kanssa kannattaisi tehdä sillä en tiedä onko fiksua mennä puhumaan psykiatrille tai psykologillekaan sillä haluaisin lähteä heinäkuussa inttiin, enkä saada mitään ns. "hullun papereita". Toinen mikä minua pelottaa tossa lääkärille menemisessä on se, että ne määrääväät minulle jotain lääkkeitä ja persoonani muuttuu niistä (masennun) tai jotain vastaavaa, sillä en halua muuttua ulkoapäin yhtään sillä minusta tykätään tälläisenä kuin minä nyt olen ja minulla on paljon kavereita. Mitenkä muutes noiden lääkkeiden ja alkoholin käyttö sillä tykkään myös käydä baareissa ja ottaa olutta kavereiden kanssa? Olen kaikin puolin ulkoisesti itseni kanssa "hyvissä väleissä", mutta en henkisesti (juuri noiden ajatusten ja olojen takia). Haluaisin kuitenkin eroon näistä pakko-ajatuksista ja nyt tosta "epätodellisesta olosta", ettei ne ainakaan pahenisi.
Kiitoksia kaikille vastanneille ja mukavaa kesää =)!
Mitähän tässä nyt mahtaa olla?
En ole koskaan puhunut näistä asioista kellekkään, eikä kukaan tiedä, että minulla on edes tällaisia. Ne eivät todellakaan näy ulospäin, enkä minä niistä haluakaan puhua muille, sillä häpeän niitä, ja pidän itseäni yleensä nimen omaan erittäin selväjärkisenä ja paineen sietokykyisenä ihmisenä. Mitähän tämän asian kanssa kannattaisi tehdä sillä en tiedä onko fiksua mennä puhumaan psykiatrille tai psykologillekaan sillä haluaisin lähteä heinäkuussa inttiin, enkä saada mitään ns. "hullun papereita". Toinen mikä minua pelottaa tossa lääkärille menemisessä on se, että ne määrääväät minulle jotain lääkkeitä ja persoonani muuttuu niistä (masennun) tai jotain vastaavaa, sillä en halua muuttua ulkoapäin yhtään sillä minusta tykätään tälläisenä kuin minä nyt olen ja minulla on paljon kavereita. Mitenkä muutes noiden lääkkeiden ja alkoholin käyttö sillä tykkään myös käydä baareissa ja ottaa olutta kavereiden kanssa? Olen kaikin puolin ulkoisesti itseni kanssa "hyvissä väleissä", mutta en henkisesti (juuri noiden ajatusten ja olojen takia). Haluaisin kuitenkin eroon näistä pakko-ajatuksista ja nyt tosta "epätodellisesta olosta", ettei ne ainakaan pahenisi.
Kiitoksia kaikille vastanneille ja mukavaa kesää =)!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Perheessäni eräällä tädillä on ollut psykoosi ja sedällä jotain muita mielenterveysongelmia.
Pillerit ei paranna eikä terapia, mutta voi helpottaa oloa jonkun verran. Minulle lääkkeet ei sopineet ollenkaan, ne turrutti olon. Mieluummin olen selvinpäin... onneksi tätä sairautta oppii ymmärtämään ja sietämään, mutta pahoina kausina se masentaa. Stressin välttäminen ja vähentäminen on paras keino pysyä ilman oireita. Ei ocd:llä ole mitään tekemistä psykoosien kanssa, joten sitä on turha pelätä. Perinnöllistä ocd varmaan on, omassa suvussani on ollut.
Turha pelätä armeijaan menoa. Itselle selvisi suunnilleen saman ikäisenä, että kärsin pakko-ajatuksista ja arvelin, että tuleekohan tuosta armeijasta mitään, mutta armeijassa olo auttoi asiaa, sillä siellä ei kerkeä hirveästi mietiskelemään asioita vaan ainakin alokasaikoina hommaa riittää talonpuolesta aamuvarhaisesta iltaan asti. Armeija aika on siinä suhteessa hyvää aikaa ja olen kuullut eräältä toiseltakin jolla oli pakko-ajatuksia/toimintoja vastaavaa juuri armeijassa olo ajasta. Tsemppiä vaan "heinä mortille".
hei,
sairastan itse pakkoneuroosia ja olen 100% varma että myös sairastat sitä itsekin. eli nyt nopeasti psykiatrin luo. varaa yksityinen joka perehtynyt asiaan ja puhu avoimesti asiat. eli salailu ei auta jos haluat apua. saat lääkityksen ja voin sanoa ettei tapahdu mitään sellaista niiden osalta jota pelkäät. päinvastoin. saat olosi paremmaksi. ei ole syytä hävetä koska me neurootikot emme sille mitään voi että on sairastunut. Etenkin jos suvussa sairauksia niin ehdottomasti heti mentävä ja muutenkin koska oireesi pahenee mitä enemmän viivyttelet. sen jälkeen on aina vaikeampi selvitä näistä oireista.
olen sairastanut itse 15 vuotta ja ollut itsemurhaa lähellä sairauteni vuoksi kun olo oli erittäin ahdistava. olen 40 v mies. tsemppiä . puhuminen on eräs tärkeimmistä keinoista tässä asiassa. mutta puhu vain niiden kanssa jotka eivät aliarvioi sinua. kaikki eivät ymmärrä alkuunkaan tätä juttua. paraskin kaveri voi kääntää selkänsä sulle kun tekee vääriä johtopäätöksiä kuulemansa perusteella. et ole hullu tai tyhmä etkä sellaiseksi tulekaan. hae apua heti.
Noi vastaukset täällä on ollut vähän ristiriitaisia mikä oli odotettavissakin. Elikkä jotkut sanovat, että lääkäriä ja lääkkeitä pitäisi välttää viimeiseen asti, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että heti kun alkaa oirehdinta, niin ei muuta ku psykiatrille. Onko noilla häiriöilläni sit jotain yhteyttä psykoosiin, että voiko minulle tulla psykoosi, jos en mene psykologille tai psykiatrille?
mulla itsellä on psykoosi myös. eli voisin jopa vannoa että riski siihen suuri. älä siis usko niitä puheita ettei lääkäri voisi auttaa. kokeile. tosin tärkeintä muistaa että älä lannistu jos sulla ei synkkaa heti lääkärin kanssa. tai psykiatrin. et saa luovuttaa ennenkuin löydät lääkärin joka ymmärtää vaikeutesi ja auttaa. tiedät kyllä äkkiä onko kemiaa. sitten vaihdat lääkärin. sitä olen itse tehnyt liiankin paljon. tittelit ei tee kenestäkään lääkäriä eikä psykiatria. kemia on erittäin tärkeätä eli että voit puhua avoimesti ja koet että saat apua.
riski psykoosiin on varmasti olemassa. näin uskon. joten älä viivyttele. yritän auttaa.